Share |

Venetsia 2016

JUHLIMME ETUKÄTEEN SYNTYMÄPÄIVIÄMME VENETSIASSA

Kertomus matkasta 19.  –  24.6.2016

Maaliskuun lopulla tulin ehdottaneeksi Raunille Venetsian matkaa. Olin hiukan hämmästynyt kun hänellä ei ollut mitään sitä vastaan. Tosin lupasin maksaa myös hänen matkansa sen kunniaksi, että hän täyttää kesällä 70 vuotta, ja minä itse syksyllä – jos Herra suo – 85. Tämä saa nyt sitten olla se viimeinen Venetsian matkani, kolmaskymmenesseitsemäs.

En oikein tiedä, miksi menen aina Venetsiaan. Ensimmäinen kerta oli 1982 silloisen ystävättäreni toivomuksesta. Hän oli aina halunnut sinne. No miksei, ajattelin, ja opiskelin sen takia italiaa. Se ensimmäinen kerta lumosi, kerta kaikkiaan. Siinä kaupungissa on sitä jotakin. Salaperäistä lumoa. Menneen ajan viehätystä.  Jotakin iloista, jotakin surumielistä. Kaunista. Rappiota.

Olen alkanut asettua tähän eläkeläisen asemaan enkä juurikaan osallistu mihinkään, mitä nyt joskus ilmaisen mielipiteeni lehtien palstoilla. Rauni sitä vastoin on täydessä työn touhussa ja hoitaa suvereenisti niin Pälkäneen soroptimistien kuin Vanhankirkon Suojeluyhdistyksenkin asioita sihteerin ominaisuudessa.

Taiteilussa olen mukana lähinnä muodon vuoksi. Jonkin verran huolta on aiheuttanut olympiataiteilijoitten yhdistyksen OFAA:n hallituksen enemmistön joutuminen kaakkois-aasialaisten käsiin lähinnä siksi, että heillä on kovin erilainen käsitys siitä, miten Suomessa rekisteröidyn yhdistyksen asioita pitää hoitaa. Ja sellainen käsitys, ettei jäsenmaksujen maksamisella ole niin väliä.

Postitaiteessa olen ollut mukana harvakseltaan ja ”kollegiaalisista syistä” osallistuin Pälkäneen kirjastossa pieneen yhteisnäyttelyyn, jonka tärkein asia oli sisareni Immen ensiesiintyminen taiteilijana varsin hyvin muotokuva- ja maisemamaalauksin.

Toukokuun lopulla tulee kansainvälinen vieras, bangladeshilainen, mutta New Yorkissa asuva ja työskentelevä Khurshid Alam Saleem. Hän on Euroopan kiertueella ja ottaa yhteyttä tiedustellen, voinko järjestää ohjelmaa Suomessa. No tietysti, onhan kyseessä olympiataiteilija, siis Olympia Fine Arts Association jäsen, tuttuni Pekingistä 2008 ja Malesian Penangista 2009.

Hän saapuu Hampurista Tukholman kautta Tampere-Pirkkalan lentoasemalle SAS`in lennolla. Olen kutsunut kotiin muutaman Eurooppalainen Kulttuuriyhdistys EKY:n taiteilijan ja lisäksi naapurin Erikan toimittajan ominaisuudessa. Raunin järjestämän tarjoilun ohella taiteilijat esittelivät töitään ja käymme lavean ja polveilevan keskustelun mahdollisuudesta pitää näyttely Saleemin galleriassa noin 60 km päässä Manhattanilta, New Islandin hyvällä asuinalueella. Näyttely olisi 2017 ja liittyisi jollakin tavalla Suomen itsenäisyyden 100-vuotisjuhlintaan.

 Saleem on asunut Yhdysvalloissa 30 vuotta mutta puhuu englantia varsin kummallisesti ääntäen. Niin, hän on meillä kaksi yötä. Seuraavana päivänä vien hänet Tampereelle, ensin lounaalle Bella Romaan – sivumennen sanoen melkoinen pettymys verrattuna entiseen Bella Romaan – ja sitten tutustumaan Grafiikanpaja Himmelblauhun. Siellä on aika mielenkiintoinen iPad-valokuvanäyttely. Poikkeamme vielä Keskus Galleriassa ja Stockmannilla kahvilla.

Aika kuluu jutustellen ja OFAA:n tilannetta päivitellen. Lauantaina olemme edestakaisin Mikon mökillä, missä Saleem ihastelee maisemia mutta ennen muuta pikku Annia. Kevyen lounaan jälkeen saatan hänet Valkeakosken linja-autoasemalle, josta hän jatkaa Terminaali 2:een ja sitä kautta Ateenaan ja lopulta kotiinsa.

En ole innostunut hänen näyttelyajatuksestaan, koska galleria on tunnin junamatkan päässä Penn-asemalta. Mutta päättäkööt EKY:n taiteilijat, eihän minun tarvitse sinne lähteä. Nykyinen puheenjohtajamme, Moona, hoitaa asiaa. Yhden työni Saleem kuitenkin haluaa sinne, eräälle rikkaalle maanmiehelleen, niin rikkaalle, että rakennuttaa heidän kotimaahansa parhaillaan suurta taidemuseota.

Rikkaus, vauraus ja varainkäyttö ovat mielenkiintoisia asioita. Hyvin kiinnostavaa on nähdä, mihin enemmän tai vähemmän julkisia varoja käytetään. Tuolla idässä näyttelyissämme on aina paljon sponsoreita, asumme 4-tähden hotelleissa ilmaiseksi 7-10 vrk, lähes täysihoito, kiertoajelut, work shopit yms. hyvin järjestetyn näyttelyn lisäksi, ja pisteenä kaikelle upea näyttelykatalogi.

Tällainen ei onnistu Suomessa eikä oikein Euroopassakaan. Tosin Bosnia&Herzegovinassa oli 2010 erinomaiset järjestelyt ja kroatialaisetkin ovat onnistuneet jotenkin saamaan läpi World Art Games-tapahtumansa, mutta heillä on ollut aikamoisia taloudellisia vaikeuksia. Ja pieni-muotoisemmin esimerkiksi Italiassa sponsoreita löytyy rahoittamaan ainakin hienoja katalogeja.  Maksajina ovat aina kunta, paikalliset pankit ja yritykset, posti ja usein maakuntakin.

Niin, kysymys on siis siitä, mihin varoja ohjataan. Kiinassa, Etelä-Koreassa, Intiassa, Malesiassa, Indonesiassa rahaa suunnataan mahtavien taidetapahtumien järjestämiseen. Voi tosin olla, että ne summat ovat heille pikkurahaa? Mutta läntisen markkinatalouden piiristä ei löydy seteleitä tällaisiin tarkoituksiin puhumattakaan nyt siitä, että saisimme lasikaton Pälkäneen rauniokirkkoon! Materialismi jyllää. Markkinavoimat hamuavat alati kasvavia voittoja. Ja jos varoja ohjataan kulttuurille, se menee niin sanotulle kulttuurille, muka-kulttuurille kaikenlaisten ihmeellisyyksien julkituomiseen, niin kuin nyt Mäntässäkin jokin virkattu poliisiauto! Luullakseni kysymys on siitä, että kriitikot eivät uskalla puhua keisarin vaatteista vaan ylistävät hullutuksia, jottei heitä syytettäisi ahdasmielisiksi ja taantumuksellisiksi. Pitäisi aina muistaa, että yksi kommunismin vahvimmista aseista oli juuri sekaantuminen kulttuuriin.

Kun lentomme lähtee aamulla varhain, olemme yötä Glo Airport hotellissa. Olen käyttänyt tällä paikalla olevaa hotellia siitä lähtien kun se avattiin noin 20 vuotta sitten. Ja nyt hotelli ”munaa”. En ole koskaan ennen saanut näin pientä ja huonosti varustettua huonetta kuin nyt. Kaksi aikuista mahtuu hädin tuskin.

Venetsian lentoasema sunnuntaiaamuna 19. kesäkuuta. Tuttu lämmin tuulahdus tervehtii meitä. Italialainen taiteilija Stefano Zanus on vastassa. Kun saavumme 9.35 ja saamme huoneemme vasta 13.30, Stefano on luvannut keksiä jotakin ohjelmaa pariksi tunniksi. Ajelemme eri puolilla Mestreä ja sitten menemme Forte Margheraan, jonne harva suomalainen lienee eksynyt. Se on lähes 50 hehtaarin puisto Venetsiaan päin mentäessä oikealla, juuri ennen sen pitkän Piazzale Romalle vievän pengersillan alkua.

Forte Marghera on ollut sotilasalue ja linnoitus, vähän samanlainen kuin Suomenlinna lukuisine muureineen, vallituksineen ja vanhoine kasarmeineen. Arkkitehtuuri, jos sellaisesta voi puhua, on ranskalais-itävaltalaista linnoitustekniikkaa. Nykyisin alue on kansanpuistona ja joissakin kunnostetuissa kasarmeissa on osia Venetsian arkkitehtuuribiennaalista.

Kävelemme puistossa, nautimme kahvit, Stefano esittelee sorjan tyttärensä, joka on täällä kesätöissä valmistuttuaan keväällä. Viihdymme suurten lehtevien puiden siimeksessä. Mustarastaat huhuilevat, jokin haukka vilahtaa ohi.

Venetsiaan. Ystävällinen Stefano vie meidät Piazzale Romalle asti. Sieltä marssimme uuden sillan yli Lista di Spagna-nimisen kadun alkupäässä sijaitsevaan hotelliimme Belle Epoque, jossa olen tainnut olla ehkä kymmenkunta kertaa. Jätämme laukut aulaan ja menemme lounaalle vastapäätä olevaan trattoria Povoledoon, jonka terassi on aivan Canal Granden äärellä. Ihan vaan ”lohturuokaa” kun odotamme huonettamme.

Povoledokin saa pitkän miinuksen. Raunin kana on kuiva, minun lampaankyljykseni ovat muutamia vähälihaisia luita. Ja odottavan aika on pitkä. Mutta olemmehan kuitenkin Venetsiassa, sää suosii, vaporetot, veneet ja gondolit keikkuvat kanaalin aalloilla, italian kieli kaikuu joka puolella.

Saamme suuren huoneen, arviolta noin 25 neliötä, ja kylpyhuonekin on tilava. Ainoa huomautus tulee pienestä vanhanaikaisesta televisiosta, josta näkyy vain muutama kanava. Mutta siitä viis. Hotelli tiesi, että tulemme Venetsiaan juhlimaan Raunin 70-vuotisuutta ja niinpä pöydällä odottaa viisi komeata ruusua maljakossa, pullo proseccoa jäissä ja oikein iso suklaarasia! Kiitos! Mille grazie!

Majoitumme, katselen formuloita ja alamme hiljalleen valmistautua iltaa varten, sillä meillä on liput La Feniceen, Venetsian kuuluisaan oopperataloon Verdin La Traviatan esitykseen. Olen jo maaliskuussa hankkinut meille hyvät paikat keskikäytävän vieressä takapermannolla. Mitä formuloihin muuten tulee, niin eivätkö ne ole tavallaan nykyajan oopperoita, draamaa ja moniskaalaista pauhua pari tuntia? Ja loppu usein yllättävä.

Mutta nämä selfiet! Kun ihan aikuisetkin, siis keski-ikäiset, varttuneet ihmiset, ottavat selfieitään niin että koko katsomo salamoi. Mikä villitys se on, ja lisäksi, kun katsomon yllä juoksee kaksikieli-nen teksti, jossa pyydetään olemaan ottamatta kuvia. Niin mutta me nyt vaan otamme, ja räiskis taas, ajattelevat nuo itsekkäät. Onneksi se sentään loppuu kun esitys alkaa.

Ensimmäinen näytös on hyvä, orkesteri soittaa mainiosti ja Irina Dubrovskaya laulaa hienosti Violetan roolin, varsinkin suuri aaria saa kylmät väreet kulkemaan, ja muutkin onnistuvat. Toisessa näytöksessä esiintyjien ote minusta jotenkin hiukan latistuu, tai ehkä Verdi on kirjoittanut sen sellaiseksi, saadakseen taas lentoa kolmanteen osaan, joka kuitenkin tavallaan hiipuu loppua kohti Violetan kuollessa rakastettunsa käsivarsille. No, en ole alkuunkaan mikään oopperamusiikin tuntija joten tämä on nyt vain omaa vaikutelmaani. Salintäysi yleisö kyllä taputtaa, hurraa, tömistää ja huutaa seisaaltaan bravoaan. Kun La Fenicen upea sali on täpötäynnä ”hattuhyllyjä” myöten niin suosionosoitusten pauhu on melkoinen.

Kyllä minä pidän Verdin kamarimusiikista, mutta en ole oopperoiden ystävä, koska niissä on asioita toistelevaa laulua ja lallatusta sekä sekavaa liikehdintää ja sievistelevää hypähtelyä.

Muuten on hauska seurata yleisöä. Italialaiset ovat hyvin pukeutuneita niin kuin mekin, mutta osalla turisteista ei ole mitään tapoja. Täytyy sanoa, että paikannäyttäjätytötkin ovat paremmin pukeutuneita kuin melkoinen osa katsojista. Yksi keski-ikäinen saksalaismies tulee reppu selässä, monet naiset ovat sandaaleissa rumat varpaat harottaen, hiukset sekaisin. Ihan asekauppiaan näköinen mies nukkuu Raunin edessä, pää vain nuokahtelee. Ja siten todelliset fanit, yksi on niin innoissaan, että nousee aitiossa seisomaan aina aarioiden aikana, ja yksi toinen pitää käsiään valmiina taputusasennossa jo kauan ennen kuin taputtaminen alkaa. - Oikeastaan hauska ilta.

Säätiedot ovat luvanneet meille sateisia päiviä, mutta maanantaina heräämme aurinkoiseen aamuun. Vahvistamme itseämme tukevalla aamiaisella. - Kun aikoinaan aloin kulkea Italiassa, hotelliaamiainen saattoi rajoittua korppuun, mutta nykyisin useimmissa hotelleissa on jo kunnon aamupala, niin täälläkin. On suolaista ja makeaa monta lajia, valmiiksi kuorittuja kananmuniakin. Kuka se sanoikaan, että kehitys kehittyy, taisi olla ”vanhan liiton” kepulainen ministeri.

Kävelemme Ponte degli Scalzin sillan yli ja läpi San Polon ja Santa Crocen kaupunginosien. Pistäydymme kahdessa tutussa kirkossa, joissa on upeita marmorialttareita ja mestareiden suuria maalauksia, ja kurkistamme myös Leonardo da Vinci museoon. Muistanette hänet ehkä parhaiten Mona Lisasta ja Ehtoollisesta, mutta hän oli ennen muuta hämmästyttävä keksijä. Osaa näistä keksinnöistä saamme ihmetellä museossa, muun muassa seinäkelloa, jonka mekanismi on hyvin mielenkiintoinen. Ihmeellisen tarkkoja ovat myös hänen piirroksensa ihmisen anatomiasta. On todella traagista ja kuvaavaakin, että tämä eräs ihmiskunnan harvoista kaikkien aikojen universaaleista neroista sitten kuolee unohdettuna Ranskassa.

 Lähellä Rialtoa nautimme hyvät tramezzinot. Jatkamme sillan yli, katselemme Mercerian ikkunoita – niin kovin moni liiketila on taas vaihtanut omistajaa tai vuokralaista, turistikama valtaa alaa. Istahdamme pöytään Quadrin puolella, mutta kun tarjoilijoita ei näy mailla halmeilla, menemme torin yli Florianin puolella ja tilaamme kaakaot kermavaahdon kera.

Miten joku oli puhunut sateesta? Taivaalla ei pilven hattaraa, lämpötila varjossa yli 30ᵒ. Mutta eihän lämmin luita riko, sanoo sananparsikin. Alamme kuitenkin haeskella lounaspaikkaa varjon puolelta. Campo S.M.del Giglion laidalla on ravintola Al Giglio, jossa olemme ennenkin syöneet aika hyvin. Hovimestari ohjaa meidät pöytään. Sen jälkeen ei tapahdukaan mitään! Naapuripöytään tulee ihmisiä, heille tuodaan heti ruokalistat. Tarjoilijat kantavat oluttuoppeja, viinikannuja ja ruokia, mutta kukaan ei noteeraa meitä. Mitäs tämä nyt on? Jätämme pöytämme ja suuntaamme läheiseen Gritti Palaceen ajatellen vahingoniloisina, että Al Giglio jää nyt ilman rahojamme.

Amerikkalaisten suosikkikirjailija Ernest Hemingway viihtyi Venetsiassa ja erityisesti Gritti Palacessa ja Harry´s Barissa. Moni amerikkalainen ei Venetsiasta paljon muuta tiedäkään ja siksi juuri näissä kahdessa paikassa heitä tapaa paljon. Niinpä nytkin. Taisimme olla suurella terassilla ainoat ei-jenkit.

Tämä terassi on Canal Granden varrella, kutakuinkin vastapäätä Santa Maria della Salute-kirkkoa. Oikeastaan parempaa paikka istuskella ja aterioida on vaikea kuvitella. Erilaiset veneet ja vaporetot lipuvat ohitse, tervapääskyt kaartelevat korkealla kirkon kupolin yllä, jokin lokki liitää veneen perässä. Terassin Riva-tuolitkin ovat poikkeuksellisen mukavat.

Rauni aloittaa lounaan bellinillä, minä Hemingwayn suosikkimartinilla. Alkuruokana vaimolla on vihanneskeitto kirkkaassa liemessä, itselläni prosciuttoa melonin kera. Pääruoaksi olemme valinneet häränfileen viipaleita. Filee on ensin kunnolla paistettu, aivan oikeaoppisesti, ulkoa hyvin paistunut, sisällä juuri oikea punerrus. Ja niin mureaa että oikein! Ja herkullista. Kaiken kruunaa juomana pehmeä Barolo.

Osaan italiaa aika hyvin, ja niinpä huomaan myös kielen poikkeukset tai virheet. Esimerkiksi La Fenicessä esiripun yllä juoksee kulloinkin laulettava teksti. Siellä vilahti sana kyyneleet, se oli virheellisesti kirjoitettu muotoon lagrime, kun oikea muoto on lacrime. Lisäksi huomasin suuren joukon sanalyhennyksiä, ilmeisesti kaikki sovitettuna paremmin laulettaviksi. Voihan olla, että gr (lagrime) on helpompi laulaa kuin cr (lacrime)? Kokeilkaapa.

Italian kielessä on myös hallittava sanojen paino, koska se vaikuttaa mm. monikon päätteeseen. Normaalisti co-pääte on monikossa chi, mutta jos paino on epäsäännöllinen, monikko onkin ci. Tämän huomasin kun maassa oli pormestarin (sindaco) vaalit ja lehdet kirjoittivat sindaci, näin siksi, kun paino on sanan alussa. No, se siitä, mutta olin mielissäni, kun yhdessä liikkeessä myyjä kysyi ”mistä oikein olette, kun puhutte noin hyvää italiaa?”. Ihan harjoituksen vuoksi puhun usein enemmän kuin mitä itse asian toimittaminen vaatisi.

Seuraavana päivänä kävelemme Strada Novaa eli Canal Granden vasemmalla puolella kulkevaa varsin leveätä reittiä kunnes tulemme Coinin tavaratalon kohdalle. Käymme kyselemässä pikkulasten vaatteita Annille tuliaisiksi, mutta myyjätär ilmoittaa, että heidän kesävaatesesonkinsa on jo ohi, mutta menkää Mestren Coiniin, siellä on laajemmat valikoimat.

Carlo Goldonin patsaan kohdalla pujahdamme alikulun kautta Salizada San Lio-kujalle ja sieltä edelleen Mercerian kautta Markuksen torille ja Lavenan kahvilaan. Nautimme siellä oikein runsaat ja herkulliset jäätelöt ja ihmettelemme vähäpukeisia erittäin lihavia nuoria naisia, jota syövät lisää jäätelöä ja leivoksia. Tarkistamme vielä Frezzerian ja Calle dei Fabbrin ikkunat ja palaamme vaporetto kakkosella.

Päivälliselle menemme nyt Harry´s Bariin. Astun sisälle tähän legendaariseen paikkaan 153. kerran. Täällä toki näkee, kuulee ja tapaa muitakin kuin amerikkalaisia. Toisella puolellamme on italialainen pariskunta, toisella puolella jenkkipari. Mies miettii, ottaisiko hampurilaisen! Yksi vanhemmista tarjoilijoista tulee todella iloisena tervehtimään, ”hauska nähdä vanha kanta-asiakaskin pitkästä aikaa”. Juu niin, siis kolmen vuoden paussihan tässä onkin ollut, pitempi kuin koskaan ennen. Sen se tekee, kun meitä eläkeläisiä kurjistetaan jatkuvasti, indeksejä jäädytetään, osia leikataan, ja syynä on vain SAK:n joukkojen kateus: kun me emme nyt saa haluamiamme korotuksia, nipistetäänpä vähän eläkeläisiltäkin. Kolmikannan taholta nämä aloitteet yleensä tulevat, eihän eläkkeiden leikkauksilla ole valtiontalouden kanssa juurikaan tekemistä.

Istumme siis mukavasti omassa kulmassamme ja ihailemme ikkunasta näkyvää laguunia sekä Punta Doganan kullattua palloa. Rauni aloittaa prosciutolla ja melooneilla, minä carpacciolla, yhdellä paikan klassikoista. Pääruoaksi otamme kumpikin scampi al riso pilaf, joka on todella herkullista syötävää. Kun otamme aterian jälkeen vain kahvia, niin tarjoilija tuo ilmaiseksi palan talon mehevää suklaakakkua.

Täytyy sanoa: tällä kertaa Harry´s Bar ei kaikesta hyvästä palvelusta, ilmapiiristä ja ruoasta huolimatta saa ykköspaikkaa, joka nyt siirtyy Gritti Palacelle, nimenomaan lihan täydellisen kypsyysasteen ja maun takia. Ja sekin on todettava, että onhan täällä ihan kiskurihinnat. Kun Gritissä lasku jäi hiukan alle kahdensadan, täällä se ylittää reilusti kolmensataa. 

Palaamme vaporetolla. Siellä tungoksessa huomaan ihanteellisen jalkaterän: nilkan ja varpaiden tyven väli on pitkä ja loivasti kaartuva, virheettömät varpaat pitkät ja suorat. Tämähän on makuasia, mutta minusta esteetikkona tuo on kauniimpi kuin leveä jalkaterä lyhyin lihavin varpain ja vaivaisenluuhöystöllä. Ihan liian paljon näkee hoitamattomia jalkoja ja rumia isovarpaan kynsiä.

Hotellin pienestä televisiosta seuraan jalkapalloa, jota nyt tulee EM-kisojen takia jatkuvasti. Se on peli, jota on aika mukava seurata, varsinkin näitä hyviä joukkueita. Kunhan se ei muuttuisi taitopelistä jääkiekon tapaan isojen miesten rymistelyksi.

Keskiviikkona helle jatkuu. Ennen matkaa tarkistin ennusteen ja täällä piti olla sadetta harva se päivä. Vaan eipä ole. Pilvetön taivas, hehkuva päivänpaiste, ilma velloo kapeilla kujilla kuumuutta hohkaavien kiviseinien vain lisätessä lämpöä, jota lienee auringossa yli 40ᵒ koska varjossakin on virallisesti 31-33 astetta.

Tranvia on valmistunut, tai monorail, se on yksikiskoinen raitiotie joka kulkee Mestrestä aina Piazzale Romalle asti ja tulevaisuudessa sitä on tarkoitus jatkaa lentokentälle saakka. Silloin pääsee ratikalla suoraan lentoasemalta Piazzale Romalle. Me matkaamme sillä Mestreen ja nousemme keskustassa pois, lähellä suurta tavaratalo Coinia.

Täältä löydämme pikku Annille tuliaisen ja Rauni ostaa itselleenkin kesäisen kevyen kotihameen. Kävelemme Piazza Ferrettolle, liikuskelemme varjoissa aukion hehkuessa kuumuutta, nautimme virvokkeita ja levähdämme Duomo di Mestren viileydessä. Ihmettelemme tämänkin katolisen San Lorenzolle pyhitetyn kirkon uhkeutta. Kuinka paljon näitä hienoja kirkkoja onkaan, ja miten moni niistäkin on rakennettu yksityisin varoin, kokonaan tai osaksi. On se kyllä hyvä, että joskus on ollut kunnolliset tuloerot, joiden avulla Eurooppakin on täynnä upeata rakennustaidetta. Ajatelkaa nyt, miltä maailma näyttäisi ilman mesenaattien ja muitten rikkaitten rahoittamia palatseja, kirkkoja ja linnoja.

Takaisin taas tramilla. Hiukan kiertelemme Ple Roman takamaastossa ja nautimme kevyen lounaan kanavan varrella vastapäätä rautatieasemaa. Rauni ottaa nyt pizza quattro stagionen ja minä tilaan gnoccheja. Sitten vaan Ponte degli Scalzin yli ja siestalle. Rauni oikein nukahtaa, minä katselen Italian parlamentin kyselytuntia. Aika moni on poissa, ihan niin kuin meilläkin eduskunnan kyselytunneilta.

Illalla koko päivän kestänyt auringon hehku on saanut ilman jo aika kuumaksi ja tyydymme melko lyhyeen kävelyyn Canale di Cannaregion rantaa pitkin. Palaamme Lista di Spagnalle ja pujahdamme Trattoria Povoledoon, jossa saamme pöydän aivan veden partaalta, kukkivien petunioitten viereltä. Kanaalia pitkin puhaltava vieno iltatuuli helpottaa oloa. Vahvistamme itseämme jollakin tavallisella turistiruoalla. Rauni viilentää oloaan valkoviinillä, minä oluella. Opin uuden sanankin. Ohitse kulkee poliisivene, mutta kyljessä lukee: Polizia Penitenziario. Tuo outo sana on vankila ja kyseessä siis vankienkuljetus. Tottakai, tapahtuuhan sitä täälläkin. Milloin kanaalia kiitää palokunta tai ambulanssi, milloin taas poliisi tai tulli sinivalot vilkkuen.

Torstai alkaa dramaattisesti, kun Raunin paikattu hammas lohkeaa aamiaispöydässä. Puolet hampaasta löytyy paninosta. Hotelli ohjaa apteekkiin, kun kysymme hammaslääkäriä, ja apteekki neuvoo vastaanoton ihan läheltä, mutta Rauni soittaa Suomeen ja tavoittaa oman dentistansa ja saa ajan jo seuraavan viikon keskiviikkoaamuksi.

Ajamme vaporetolla Rialto Mercaton pysäkille, kuljeskelemme Santa Crocen kujasilla ja jatkamme taas vesiteitse San Tomàn pysäkiltä Accademian fermatalle. Siitä kävelemme Dorsoduron sestieren poikki Zatteren rannalle, jossa lounastamme eräänlaisella ravintolalautalla. Istumme varjossa katoksen alla, aallot loiskuvat lautan kylkiä vasten, monenmoiset laivat, veneet, gondolit ja vaporetot kulkevat ohitsemme. Mitä syömme, en muista, jotakin tavallista, kunhan istumme ja katselemme Giudeccan kanaalin liikennettä ja Giudeccan saaren  pitkää profiilia, joka päättyy mantereen puoleisessa päässä Hilton Molino Stucky-hotelliin, jonka avajaisia Paris Hilton kunnioitti läsnäolollaan. Rakennus oli pitkään tyhjillään, vanha suuri mylly, kunnes hotelliketju keksi sen ja muutti loistohotelliksi. Täällä halvin huone taitaa maksaa 379 euroa yöltä, kun Gritti Palacessa edullisin hinta lienee tuhannen euron paikkeilla. Siis vuorokaudelta. Ja rikkaita riittää.

Matka on kääntynyt loppusuoralle. Kun lähtö on aikaisin aamulla, palaamme hotelliin ja alamme pakata kaikessa rauhassa. Välillä katson jalkapalloa, syömme suklaamme loppuun, käymme ties monennenko kerran suihkussa.

Perjantaina varhain taksilla lentokentälle. Palaamme business-luokassa, onhan se mukavampaa kuin turistiluokan ahtaudessa, ja saamme jotakin syödäksemmekin, ja se siitä matkasta.

Voihan tämä kuulostaa siltä, kuin olisimme lottovoittajia tai muuten vaan hyvätuloisia, mutta ei se niin mene, vaan taloudenpitoni perustuu aina ajan tasalla oleviin tilitietoihin ja moniin eri tileihin, joilta en siirrä rahoja toisten katteeksi, vaan pidän esimerkiksi talonhoitotilin ja matkatilit tarkasti erillään toisistaan. Sitten, kun matkatilille on kertynyt pienistä summista riittävästi rahaa, on taas matkan aika.

Tulemmehan me kohtalaisesti toimeen, mutta kyllä elintasoni on laskenut tuntuvasti sitä mukaan kun eläkkeitä on leikattu, indeksejä jäädytetty. Ostovoima on laskenut.

Ja sitten yhden eläkevakuutusyhtiö toimitusjohtaja kehtaa ehdottaa eläkeperusteisiin puuttumista. Hänen mukaansa eläkkeitä ei pitäisi maksaa luvatun suuruisina, etuperusteisuudesta olisi luovuttava.

Suomalainen työeläkejärjestelmä lähti aikoinaan siitä, että eläke on 60-66 % palkasta. Erilaisin kolmikannan vaatimien ja valtiovallan toteuttamien heikennyksin tällä tasolla ei enää olla, kaukana siitä. Ja nyt siis ehdotetaan perusteittenkin muuttamista, jotta globaali markkinatalous saisi riistettyä eläkkeistäkin mahdollisimman suuren osan hillittömiin spekulaatioihinsa ja johdannaispeleihinsä. Hävytöntä. Kapitalistien ahneutta.

Suomessa on aina kunnioitettu lupauksissa pysymistä. 1980-luvulta lähtien varsinkin SAK ja demarit yhdessä muitten kanssa ovat lipuneet lupausten pitämisten linjalta, pääasiallisena syynä kateus: kun joudumme tinkimään palkankorotuksista, niin leikataanpa eläkeläisiltäkin. Läheskään aina mitään todellista tarvetta kaksinkertaisiin leikkauksiin ja indeksien jäädyttämiselle ei ole ollut.

Ai muka viimeinen Venetsian matka?

Turistilaumoja, kuumuutta, ahtautta, tungosta. Kiskurihintoja. Luokatonta, kaukoidässä lapsilla teetettyä tavaraa. Surkeita turistimenuja. Miten minä, paljasjalkainen metsänpoika, Viipurinlahden Hakaniemen tammilehdoista, Rasalahden lintuviidakon rantamilta, olen tänne joutunut?

28.6.2016 PT

paul.tiilila@pp.inet.fi