Share |

Sellainen oli Viipuri

. .  sellainen ol Viipuri . . .

 

viipuri1.jpg  

Osallistuin joskus kirjoituskilpailuun Viipurin muistoista ja sain kolmannen palkinnon. Siitä lähtien olen saanut postia Viipuri-keskukselta, joka lienee jonkinlainen Viipuri-tietouden toimisto Helsingissä.

Alkuvuonna tuli kirje, jolla kutsuttiin Viipurissa syntyneitä bussimatkalle sinne huhtikuussa. Päätimme Raunin kanssa lähteä ja ilmoittauduimme.

Helmikuussa jätimme viisumihakemuksemme.

Kevättalven aikana onkin tapahtunut paljon muutakin. Tammikuun lopulla olimme Eero Laesterän tohtorinväittäjäisten suuressa karonkassa Nuijalla, ja seuraavana päivänä ”terolaisten Anjan” hautajaisissa. Kaunis tilaisuus ja muistohetki seurakuntatalolla. Pienehkö joukko sukulaisia, hyvät tarjoilut ja tunnelma. Pekan tytär soitti hienosti pianoa.

Vancouverin talviolympialaiset olivat suomalaisittain suututtavaa katseltavaa. Kirjoitinkin myöhemmin muistion siitä mitä huippu-urheilumme paluu huipulle Suomelta edellyttäisi. Sydän-Hämeen Lehti kehui sitä pääkirjoituksessaankin.

Sain vihdoinkin aikaiseksi seinillä olevien taideteostemme luetteloinnin. Niitä on peräti 151 ja lisäksi 12 näyttelyjulistettani.

Maaliskuun alkupuolella päätimme lähteä sittenkin Sarajevon näyttelyn avajaisiin vaikka niistä taitaa muodostua enemmän turistikierros Bosnia-Herzegovinassa kuin näyttely, mikä toki sekin toteutuu.

Yhtenä perjantaina maaliskuun lopulla pidimme kinkerit. Ne onnistuivat hyvin ja väkeä oli yllättävän runsaasti. Seuraavalla viikolla Rauni käväisi Helsingissä ja jouduin menemään hänen puolestaan Tampereelle teatteriin katsomaan Viimeistä sikaria, joka oli keskihauskaa ajankulua.

No niin, mutta sille Viipurin matkalle.

Lähdimme jo perjantaina 16.4. Helsinkiin ja majoitumme hotelli Vaakunaan. Menimme päivälliselle 10. kerroksen ravintolaan. Se oli aika täynnä jo aika varhaisessa vaiheessa. Meteliä, kovaäänistä naurua, kikatusta, ihmisiä tuli ja meni. Nykyhelsinkiläisiä aloittamassa viikonloppuaan? Söimme kohtalaisen hyvin – pääruokana ankkaa - ja menimme ajoissa nukkumaan.

Lauantai-aamuna 17.4. nousimme varhain, sillä bussimme lähti klo 7.00 Fennian edestä. Auto tuli täyteen matkan varrelta; lisää väkeä tuli Porvoosta, Sipoosta, Kouvolasta ja Haminasta. Kouvolan kautta emme sentään ajaneet vaan asianomainen poimittiin joltakin huoltoasemalta. – Muuan rouva jakoi autossa lakritsia. Se on hänen bravuurinsa. Matkallamme on asiantuntijoina arkkitehti Juha Lankinen, varsinainen Viipurin tuntija, sekä muuan herra Silius. He selostavat nähtävyyksiä matkanjohtaja Galina Proninin ohella.

Vaalimaan raja-asema. Venäjän puolella tullissa meitä suomalaisia nöyryytetään seisottamalla jonossa toista tuntia. Siellä on neljä passintarkastusveräjää, joista vain yksi on avoinna. Rajan takana aukeaa sitten surkeita näkymiä. Pystyyn lahoavaa metsää, soistuvaa korpea, tienvarret romuisina ja roskaisina. Harmaita rapistuneita taloja.

Saimaan kanavan siltatöiden takia tulemme Viipuriin Suomenvedenpohjan kiertäen. Se upeilla rannoilla on rikkaiden venäläisten mukahienoja huviloita, ihan uusia, osa rakenteilla. Tapana on kuulemma ensin rakentaa korkea aita tai muuri tontin ympärille ja sitten vasta datsha. Markovillan hieno rakennus on ympäristöineen pahasti rapistunut.

Sitten Viipuri noin seitsemän tunnin matkan jälkeen. Tuttuja näkymiä siellä täällä. Kauppatorin laidalla upouuteen hotelli Victoriaan. Se on oikein hyvää länsimaista tasoa. Huoneemme ikkunat ovat Salakkalahdelle päin. Heti majoittumisen jälkeen on lounas. Ensin vihannesvati, sitten borsch-keitto ja pääruokana piparjuurella maustettu täytetty liharulla, sen kera jonkinlainen oikein hyvä perunaluomus.

Muilla on ohjelmassa opastettu bussikierros kaupungilla, mutta meillä omaa ohjelmaa. Halusin nähdä entisen huvilatonttimme Rinnerannan Hakaniemessä. Olin varannut suomea puhuvan oppaan Mihail Kostomolovin. Hän osoittautuu paljon tietäväksi, sivistyneeksi ja hauskaksi herraksi. Hänen Skodallaan lähdemme etsimään reittiä Hakaniemeen. Ajetaan Tienhaaran ohi, Mihail näyttää missä hän asuu.

Ennen sotaa perille ei ollut autotietä, vaan loppumatka oli kinttupolkua. Nyt sinne johtaa asfaltoitu tie, tosin aika kapea. Oikealla puolella on tiheä metsä. Äkkiä tulee tuttuuden tunne, tuolla olen ollut. Ja samassa aukeaa näkymä Rasalahden sillalle. Olemme perillä Hakaniemessä.Menemme ensin sillalle. Ensimmäiseksi pistää silmään Korkeasaaren kivinen torni. Sitten silmäilen Hakaniemen rantaa. Kivisiä muureja, kivisiä laitureita, uusia huviloita. Olin vähän odottanut tyhjyyttä ja raunioita, mutta mitä vielä, johan rikkaat ovat tännekin osanneet.

Huvila-alueelle mentäessä on tietenkin vastassa aita, portti ja kaksi miestä. Kun oppaamme selittää asiamme, epäluuloiset ilmeet vaihtuvat hymyksi ja Juriksi esittäytyvä tervehtii oikein kaksin käsin ja toivottaa tervetulleeksi. Hänen huvilansa on entisellä Siegfridin tontilla. Sieltä pääsemme muurissa olevan rauta-portin kautta Rinnerannan puolelle.Ensimmäisenä on vastassa vanha maakellarimme! Tosin sen ovipäätä on muokattu suurilla kivillä muhkeammaksi. Mutta miten kaikki onkaan muuttunut!

Pienen katselemisen jälkeen muistot asettuvat kohdalleen. Pikkuhuvilan paikalla on ulkoterassi. Ja kas, vanhat portaat lasiverannaltamme rantaan ovat vielä olemassa. Koen nostalgisen hetken, kun asetun niille valokuvaa varten: minusta on viimeksi otettu valokuva sillä paikalla kesällä 1943. Rantaan. Vanha laiturimme on kasvanut kokoa, sitä on levennetty ja jatkettu. Myös uimakopin puulaiturin tilalla on nyt kivilaituri. Mutta isän ja kivityömies Pölläsen rakentamaa ns. rivinteerausta on jäljellä, sitä on vain korotettu parilla ”varvilla”.

Vanha kaivo löytyy sekin. Ison huvilan paikalla – se oli punainen valkoisin ikkunanpuittein  - on nyt kokovalkoinen matalahko rakennus. Sen omistaa kuulemma kenraali, joka nyt juuri on Sotshissa. Kysyn kunnallistekniikasta, sekin on hoidettu, tietenkin, vesi ja viemäri ovat nykyaikaa, sanoo Juri.

Appelqvistin tontti, samaten Rinnerantaa vastapäätä ollut Kallion tontti ovat korkeiden aitojen takana. Koko Hakaniemen kärki on taas aidan ja portin takana ja taas astelee vastaan kaksi miestä. Toinen on omistaja, moskovalainen professori, toinen ilmeisesti hänen talonmiehensä tai henkivartijansa. Paikat on laitettu niin täällä kuin muillakin tonteilla tosi hienoon kuntoon. Haluamme ylläpitää täällä perinteitä ja kunnioittaa edellisiä asukkaita, sanovat professori ja Juri yhteen ääneen. Hm.

Kaikki kyllä poikkeaa entisestä, vain tonttien rajat on säilytetty ennallaan. Joka huvilalla on kahden-kolmen auton autotallit. Professorin pihalla seisoo muhkea Range-Rover erikoislevein renkain. Sekä Jurilla että professorilla on kookkaat vartiokoirat apumiestensä hoivissa.

Professori olisi tarjonnut kahvitkin, mutta meidän aikataulumme pakottaa lähtemään takaisin. Juha Lankinen esitelmöi hotellin konferenssisalissa aiheesta Lapsuuteni Viipuri näyttäen myös paljon dioja.

Torin poikki Pyöreään Torniin illalliselle. Vihannesriisi alkuruoka, pääruokana porsasta perunamuusin kera, päälle vain kahvi. Pohjustamme ateriaa varmuuden vuoksi vodkasnapsilla. Ruokajuomana vesi ja viini, meillä valkoinen. Eräs nuorehko rouva alkaa rettelöidä punaviinistään, kun se ei ole samanlaista, mitä hän on Suomessa ostanut. Pöytänaapurini kanssa – hän on muuten edesmenneen Viipurin kaupunginarkkitehti Otto-Iivari Meurmanin tytär – olemme sitä mieltä, että rouva saisi pitää suunsa kiinni ja olla maassa maan tavalla ja juoda gruusialaista punaviiniä niin kuin muutkin. 

Lähdemme Raunin kanssa melko aikaisin pois ja otamme hotellin baarissa vielä lasilliset ennen nukkumaan menoa. Kaiken kaikkiaan: aika hyvä päivä. Varsinkin kun sää on suosinut todella hyvin, kirkas aurinkoinen sinitaivas, aika lämmintä.

Entä sitten sunnuntai 18.4. Päivä valkenee sateisena ja harmaana. Koko yön on satanut. Olemme nukkuneet oikein hyvin. Aamiaisen jälkeen teemme tihkusateessa kävelykierroksen Salakkalahdenkatua itään, yhden tontin poikki ja olemme Maununkadulla, entisellä kotikadulla, vastapäätä Seurakuntataloa. Harmaahan se on ja hiukan rapistuneen näköinen, ennen niin uljas alaovi nyt mustannuhruinen, mutta alkuperäinen komea messinkivedin vielä sellaisena kuin sen muistan. Pihan puoli vieläkin surkeampi ja porttikäytävä ummessa. 

Jatkamme Torkkelinpuistoon päin. Kimmontalon kohdalla tulee taas yllätys, talohan sai pahoja vaurioita sodassa ja olen luullut että se olisi purettu, mutta ei, se onkin rakennettu uusiksi vanhojen piirustusten mukaan. Nostalgiaa on taas sillä porttiholvi on entisellään ja sen suojista katselimme isän kanssa vihollisen pommikoneita 30.11.1939 kun ne lensivät matalalla kaupungin yllä. Taustamusiikkina pommien jyrähtelyt ja konekiväärien papatus.

Aallon kirjasto häämöttää rapistuneena puistossa. Espilä on surkeata surkeammassakin kunnossa. Voi voi sentään. – Kymmeneltä piti olla ohjelmassa kävelykierros Lankisen johdolla, mutta sateen takia kierrellään kaupunkia bussilla. Punaisenlähteen tori, vallit, profeetta Elian kirkko – talvisodassa tuhoutuneen tilalle on rakennettu todella kaunis kirkko lisärakennuksineen. Kävimme sisällä. Jumalanpalvelus oli menossa ja kirkko tupaten ristinmerkkejä tekevää kansaa.

Viipurin taidemuseo on kunnostettu ja sinne siirretään osa Eremitaasin kokoelmista. Muistan lapsena seisoneeni siellä ylhäällä tämän upean rakennuksen pylväiden välissä ja katselleeni merelle. Pantsarlahti, Etelävalli, Paraati-kenttä, Linnakatu. Sitten huoneiden luovutus. Kurkistamme vielä Kauppahalliin.

Yhdeltä lounas, alkupalana ainakin sieniä, kasviskeitto ja jonkinlainen wienerleike kera sahramiriisin. Ja paluumatkalle kohti Suomea. Nyt selviämme tullistakin kohtalaisen nopeasti. Keskenämme ja muitten kanssa jutustellen matka taittuu ja olemme Helsingissä niin, että hyvin ehdimme 20.45 pikavuoroon Valkeakoskelle ja sieltä taksilla kotiin.

Mitä tästä niin sanotusti jäi käteen. Se ainakin, että kyllä Viipuri ja ne muut luovutetut alueet olisi saatava takaisin ja siten pelastettua rappiolta. Ainakin, jos ei siellä systeemit muutu. Viipurista vielä näkee, mikä se on joskus ollut, mutta hyvää vauhtia se on pilaantumassa. Tosin joitakin rakennuksia on hienosti entisöity, mutta riittääkö rahaa tai pikemminkin: onko haluja käyttää rahaa Viipurin kukoistuksen palauttamiseksi. Se olisikin muuten hyvä ele naapurisovun ja ystävyyden kohentamiseksi.

Jos Rinneranta olisi ollut vaikka rapistunut raunioineen, olisi ehkä kaivannut sitä, mutta nykytilassa sliipattuine ulkoasuineen, liian muhkeine laitureineen, uusine huviloineen muurien takana ja vartijoineen, kiitos ei. Pitäkööt!

terveisin

24.4.2010 Paul Tiililä