Share |

China 2010

JÄLLEEN PEKINGISSÄ, 2010

peking.jpg  

Ei ollut mielessänikään, että kävisin uudelleen Pekingissä olympiakesän 2008 jälkeen. Mutta kesällä 2010 tuli melkein saman aikaisesti kolme kutsua: Etelä-Koreaan, Senegaliin ja Kiinaan.

Senegalin Dakarin poistin listoilta kutsun epämääräisyyden takia. Korea ja Daegun kaupunki, jossa järjestetään yleisurheilun MM-kisat 2011, kiinnosti kovasti ja oletin saaneeni kutsun The 9th Lifelong Learning Festivaliin ehkä juuri siksi, kun olen aloittanut taiteilun vasta kuusikymppisenä. Lähetin sinne kaksi työtä ja niiden lisäksi pyydettiin tekstiä, jonka laadin.

Kiinan kutsu koski The 4th International Art Exhibition on Peace –nimistä tapahtumaa, jonne sinnekin lähetin kaksi työtä. Molemmat näyttelyt ovat saman aikaisesti ja mieleni teki lähteä Daeguun. Korea on nousuvauhdissa ja minulle sopivina päivinä lennot olikin jo loppuunmyyty. Sama muuten koski joitakin Pekingin lentojakin, mutta saan sentään Air Chinan liput Finnairin koneeseen.

Vanha tuttu KalevaTravel hoitaa lennot, tilaa hotellin ja hankkii viisumin. Matkaa odotellessani on Raunin vuoro matkustaa. Hän käy pälkäneläisen soroptimistiryhmän kanssa Latviassa tapaamassa tuttuja ystävyysklubilaisia Ogre-Kegumissa ja Riiassa. Tällä kertaa neljän päivän ajan

Yhtenä sateisena tiistaina sähköpostissa on kutsu osallistua näyttelyyn Broadway Gallery NYC´issä New Yorkissa! Kummallista, että näitä kutsuja vaan satelee mutta Suomessa lehdet eivät mainitse näyttelyistäni mitään. Kysyn mainitusta galleriasta Osmo Rauhalalta, hän kun asuu talvisin New Yorkissa. Rauhala on sitä mieltä, ettei näyttely siellä ”nosta CV:n arvoa, pikemminkin päinvastoin” ja luovun ajatuksesta. Kun sen paremmin Rauni kuin minäkään emme ole ennen käyneet Atlantin tuolla puolen, päätämme kuitenkin lähteä katsomaan tuota ”Isoa Omenaa”. Matka on tammikuussa.

Tässä on ollut kovasti puuhaa, hiukan Eurooppalaisen Kulttuuriyhdistyksen asioissa mutta enemmän Olympia Fine Arts Associationin johtamisessa. Kun lupasin suostua vielä yhdelle lyhyelle jatkokaudelle, hallituksen jäsenet vakuuttivat kilvan olevansa apuna. No, nyt kun pitäisi tehdä ensi vuoden toiminta-suunnitelmaa niin kukaan ei ole ainakaan vielä jättänyt toteuttamiskelpoista ehdotusta. Semmoista se sitten on. Katsotaan nyt, annoin jatkoaikaa lokakuun loppuun saakka.

Matka tavallaan alkaa Suomalais-venäläisellä kulttuurifoorumilla Hämeenlinnassa keskiviikkona 6. lokakuuta. Tämä kaksipäiväinen foorumi on Suomen opetus- ja kulttuuriministeriön, Suomi-Venäjä-Seuran, Venäjän kulttuuriministeriön ja Hämeenlinnan kaupungin yhteinen hanke. EKY oli nimennyt minut edustajakseen pyrkiessään kontakteihin viipurilaisten taiteilijoitten kanssa tähtäimessä vastavuoroiset näyttelyt.

Rauni kyyditsee minut Hämeenlinnaan. Verkatehtaan kulttuuri- ja kongressi-keskuksessa hakeudun Kehräämöön, jossa kahdenkeskiset tapaamiset tulkin välityksellä hoidetaan. Tulkki on nuori opiskelijatyttö Äänislinnasta, ensimmäisessä tulkkaustehtävässään. Tapaamiselle Viipurin Taideseuran puheenjohtaja Vladimir Tikhomirovin kanssa on varattu aika 13.30 – 14.30. Juttelemme tulkin kanssa niitä näitä. Hän on kotoisin Aunuksesta ja puhuu varsin hyvää suomea; isoäiti kun ei juuri muuta osaakaan kuin Aunuksen suomea. Vierasta korostusta en huomaa laisinkaan.

Kello käy ja kun se sitten on 14.10 eikä tätä Vladimirovia näy, totean odottaneeni jo 40 minuuttia. Tulkkia kiitettyäni poistun paikalta. Rauni on jo valmiina ja kiidättää minut Helsinki-Vantaalle. Selviän aika vähäisellä jonottamisella. Kone lähtee ajallaan, 18.05. Minulla on aika hyvin tilaa, sillä vieressäni on tyhjä paikka. Yölento sujuu ongelmitta ja torstaina 7.10. saavumme Pekingin valtavalle lentoasemalle 6.55.

Taksi ja hotelliin Best Western Grandsky. Huoneeni aika suuri, ihan OK. Puran laukkuni ja alan selvitellä tulevan näyttelypaikan sijaintia. Paljon puhumisen jälkeen vastaanoton neitoset ja taksi pääsevät yksimielisyyteen siitä, missä China National Convention Center sijaitsee – kas kun osoitetta ei ollut mainittu kutsussa.

Menen katsomaan. Taksi osoittaa uuden ja suuren rakennuksen seinää, jossa on tuo mainittu teksti. Vielä on hiljaista, ovet kuitenkin auki ja menen sisälle ihmettelemään. Jonkinlainen pintaremontti on menossa, seiniä maalataan. Jostakin ilmestyy turvamies ja alkaa hätistää minua ulos. Näytän kutsun, täällähän pitäisi olla suuret avajaiset lauantaina. Ei ole, menkää pois, tyyppi tuumii. Taas taksiin ja keskustaan Friendship Store –nimiseen tavarataloon. Hiukan silmäilyä ja kahvit sekä takaisin hotelliin. Välimatkat tässä jättikaupungissa ovat pitkiä mutta taksit hyvin halpoja. Noin puolen tunnin ajelu 4-7 euroa; bensan hinta euroissa vajaa 80 senttiä.

Olympialaisten aikaan ohjelma oli tiivis enkä saanut oikein kuvaa kaupungin suuruudesta. Tämä on aivan valtavaa. Korttelikaupalla, jopa kaupunginosittain, uusia hienoja pilvenpiirtäjiä, joukossa kovinkin yksilöllisiä luomuksia. Tulee ihan mieleen surkea pikku Tampere, jossa kovasti vastustettiin muistaakseni 14 kerroksista Ilves-hotellin tumppia. Ei ole Tampereella city-näkemystä.

Katsoin ennen matkaa säätiedot ja koko ajaksi näytettiin aurinkoista ja lämmintä. Lämmin pitääkin paikkansa, on +25º, mutta auringosta ei tietoakaan. Sankka smog, savusumu, leijuu kaupungin yllä.

Soitan Raunille. Menen hotellin ravintolaan aikeenani nauttia Pekingin ankasta – Běi-jīng kǎo-yā -  mutta se näyttää olevan aikamoinen annos, joten tyydyn vain osaan ankasta eli paahdettuihin rintapaloihin. Avotulella valmistetun herkun rapea nahka on suussa sulavan herkullista. Tämäkin on aika iso annos, mutta jaksan kuitenkin. – Nukkumaan 20.30.

Perjantai ja 8. lokakuuta. Aamiainen runsas, kahdeksan eri ruokalajia tavallisten aamiaisruokien lisäksi. Tämä on kai kongressihotelli, jo aamuvarhaisella aterialla on runsaasti samannäköisiä kiinalaisia – samannäköisiä siksi, että kaikilla on mustat puvut, mustat kengät ja solmiot, valkoiset paidat. Lienee paikallinen toimihenkilöiden virka-asu.

Olin lähettänyt tekstiviestin näyttelyn järjestäjien toimistoon ja pyytänyt soittamaan 9-11 välillä, mutta kun puhelua ei kuulu, lähden taas taksilla kauppakeskusten alueelle. Oriental Plazan valtava ylellinen liikekeskus on hämmästyttävän mittava, hieno, siisti ja täynnä ihmisiä. Kaikki tunnetut luxusliikkeet esittelevät tuotteitaan ja onpa Nokian Vertu:llakin oma puoti. Tiedättehän tämän puhelimen, jonka hinta, mallista riippuen, vaihtelee noin 5000 ja 70000 euron välillä.

Kaksi kohteliasta taideopiskelijaa liittyy seuraani kysyttyään ensin lupaa puhutella. He haluavat tietää, olenko kiinnostunut nuorten taiteilijoitten töistä, heillä sattuu olemaan näyttely viereisen sivukadun varrella. Menen katsomaan, tavanomaista varovaisuutta noudattaen, ja kun työt ovat tavattoman halpoja, ostan kolme ja maksan noin kuusikymmentäviisi euroa. Sen kunniaksi tarjoan itselleni kahvit ja muffinsin.

Autokanta on uutta, isot mustat Mersut ja Audit kilpailevat valkoisten Bemareitten kanssa, joukossa kiiltävänmusta Rolls Roycekin. Hotellin edessä on hopeanvärinen Porsche. Pikkuautoja näkee harvemmin. Luen matkalukemiseksi ostamani kirjan loppuun ja otan pitkän siestan. Sen jälkeen yritän taas selvittää Convention Centerin sijaintia erittäin huonosti englantia osaavien vastaanoton neitosten kanssa. Tilaan taksin aamuksi ja syön aamiaisravintolan puolella kevyesti.

Lauantaina 9. lokakuuta nousen jo 6.30. The Opening Ceremonyn oli ilmoitettu alkavan klo 9. Taksiin, joka vie taas väärään kohteeseen. Tosin sielläkin on suuri taidenäyttely, mutta info oli varautunut tilanteeseen ja antaa lapun, jossa on sen toisen keskuksen osoite kiinaksi. Ehdin ennen yhdeksää sinne.

Onpa valtava Beijing Exhibition Center! Julkisivun pituutta satoja metrejä! Täälläkin on useita tapahtumia yhtä aikaa, väkeä vilisee ovissa ja portaissa. Kukaan ei tunnu tietävän, missä mitäkin tapahtuu. Satun yhdelle infotiskille Kongon suurlähettilään kanssa. Hän on samalla tapaa eksyksissä kuin minäkin ja alkaa jo vähän kiihtyä: I´m the ambassador of Democratic Republic of Congo and . . . . Menen itse seuraavalle tiskille ja sieltä saan vihdoin ymmärrettävän ohjeen: menkää ulos ovesta C3 ja sisälle ovesta F1 ja kääntykää oikealle, sitten vasemmalle.

Rakennuksen aula on valtava sekin, korkeutta ja pituutta riittää. Punaista mattoa kuljen ohjeen mukaan ja kas, siellähän se 4th International Art Exhibition on Peace sitten on. Iso, hyvin iso halli täynnä töitä ja lisäksi sivukäytävillä. Ehdin tuskin sisälle kun eteläkorealainen ystäväni Ryu Ilseon tulee halaamaan, esittelee georgialaisen Aleksandre Gelashvilin, seuraavaksi yhden sveitsiläisen. Alan puhua saksaa, mutta tyyppi sanookin osaavansa vain ranskaa ja italiaa. No, jatkamme italiaksi. Hän kertoo asuneensa jo 20 vuotta Thaimaassa auringon takia. Tyypin olemus antaa arvella jotakin muutakin syytä, varsinkin kun näen hänen yhtä oudon kaverinsa. – Älkää silti erotko kirkosta!

Kiertelen ympäriinsä, työni ”Lapsi sodan keskellä” on OFAA-ystäväni Khalid Mahmood Mithun työn vieressä. Mithu on kaakkois-Aasiassa hyvin tunnettu ja toimelias eri taiteenalojen osaaja. Noin keskimäärin aika hyviä töitä; meitä ofaalaisilta taitaa olla kymmenkunta edustettuna. Kun avajaisten piti olla yhdeksältä eikä mitään tapahdu, lähden ennen kymmentä pois. Kuulen sitten myöhemmin, että juhlalliset avajaiset olikin siirretty kymmeneksi, noin vain! Varmaankin siksi, että kaikki kutsutut suurlähettiläät löytäisivät ensin perille?

Olisin mennyt taksilla Plazaan, mutta eihän kuljettaja ymmärtänyt, minne haluan, sen kuitenkin, että jättää minut jonkin Sokos-tasoisen tavaratalon luo. Ei ostettavaa. Sitten kun haluan hotelliin, ensimmäinen taksi ei edes ota, koska ei ymmärrä, minne pitäisi mennä, vaikka ohjeet ovat kiinaksi – ehkei osaa lukea? Seuraava taksi tosin ottaa, mutta ajaa harhaan ja jouduin opastamaan hänet käsimerkein perille.Ei pitäisi mennä minnekään, jos ei osaa paikallista kieltä. Ennen kuin menin ensimmäisen kerran Italiaan, opettelin kielen alkeet ja siitä sai italian harrastukseni alkunsa. Kiinaa en kyllä ala enää opiskella. Mutta silti, jos kysytte, menisinkö Pekingiin uudelleen, niin vastaus on kyllä, tosin opastetulle matkalle. On tämä omin päin sen verran vaikea kaupunki muunkin kuin kielen puolesta.

Hotellin kioskista ostan oluen ja makkaran, nautin ne lounaaksi ja pidän televisionkatselusiestan. Yksi kanava näyttää jatkofilmiä Japanin sodasta. Puhelin havahduttaa pienestä horroksesta. Organisaattori Presidentvillan Vivien soittaa ja muistuttaa, että banketti on klo 16. Mikä banketti, eihän siitä ole mitään mainintaa ohjelmassa. No ei niin, mutta nyt se kuitenkin on, tervetuloa. Kun olin aamulla ollut asiallisesti pukeutunut, klubitakki, valkoinen paita ja solmio jne. niin nyt ei vanhuksen päässä enää raksuta vaan pukeudun tavalliseen asuun ilman solmiota. Jos Rauni olisi ollut mukana, olisi käynyt toisin.

Banketti oli aivan valtavassa salissa, johon mahtuu satoja ihmisiä. Mutta eihän se neljältä alkanut vaan vasta noin 16.30. Aulassa Ilseon esittelee minut Presidentvillan johtaja Dr. S. Muradille ja monille muille. Joudun yhteen pääpöydistä daameinani Mrs. Murad ja viehättävä nainen, joka ilmeisesti on Ilseonin vaimo. Mrs. Murad on kiinalaiseksi tavattoman pitkä. Hänen miehensä selostaa minulle Presidentvillan nimeä ja toimintaa. Nimi on saatu yhdistämällä kaksi hyvää asiaa, presidentti ja villa. Siis yleensä maan ykköshenkilö ja kun ihminen tahtoo hyvän kodin, hän hankkii villan, ainakin Kiinassa. Presidentvilla pyrkii siis parhaaseen, kauneimpaan, ja toteuttaa sitä mm. sisustusalalla. Vähän sama ajatus kuin minulla on taiteesta ja rakentamisesta, kauneus ja harmonia ratkaisevat, ei ihmeellisyys tai kurjuus, jotka nykyisin ovat monien taiteilijoitten suosikkiaiheita.

Tilaisuus alkaa noin kolme varttia kestäneellä puheella. Paasaus olisi kestänyt ehkä pitempäänkin, mutta puhujalle viedään lappu, jossa kaiketi toivotaan lopettamista, koska pian sen jälkeen puhuja lopettaa, mutta vain päästääkseen toisen puhujan vuoroon. Puheissa toistuu sana, joka kuulosti suomen tunkulta. Kysyn Muradilta, mitä se mahtaa tarkoittaa. Juu, Kiina ei olekaan kiinaksi Kiina vaan Zhõng-guó, joka äännetään suunnilleen kuin tunku, t vähän kuin englannin th, soinnittomasti, ja jälkimmäinen u kuten ensimmäinen o italian sanassa molto eli hiukan u:hun vivahtavana. K puolestaan vivahtaa g:hen, mutta on kuin ”nielaistu g”. Muutenhan sana sopiikin hyvin Kiinan nimeksi kun maassa on niin tavattomasti väkeä.

Ohjelma jatkuu, välillä on viihdemusiikkia. Mr. Murad ojentaa minulle hienon mahonkisalkun ja sen sisällä ison posliinilautasen muistoksi osallistumisestani. Kun huomaan, että ruokalistalla on 12 lajin illallinen, joka pitäisi syödä puikoilla, vetoan jet lagin aiheuttamaan pahoinvointiin ja pyydän saada poistua. Murad ja Ilseon saattavat minut ystävällisesti aulaan saakka ja ovat kovasti huolestuneita voinnistani.

Eihän minua mikään vaivaa, mutta en vaan halunnut jäädä sinne hälinään. Taksilla hotelliin. Täytyy sanoa Pekingin liikenteestä, että se on melkoisen hurjaa menoa kun monikaistaisella väylällä kiitää useampia autoja rinnan kuin mitä kaistoja on. Kaistoja erottavaa valkoista viivaa pidetään näköjään tarvittaessa yhtenä kaistana! Vauhti on kovaa, mutta kaistanvaihdot sujuvat aika hyvin enkä nähnyt yhtään kolaria enkä edes kolhittuja autoja kuten Rivieralla. Taksimiehillä on ikävä tapa ajaa kuskinikkuna auki, siitä he syljeksivät ulos. Yksi kuljettaja tupakoi kysymättä asiakkaan lupaa. Ja yksi, kaiketi kirgiisi, näytteli valokuvaa jossa hän oli komeassa univormussa. Ehkä eversti, joka eläkkeellä ollen hankkii lisäansiota taksin ratissa?

Menen hotellin ravintolaan, tilaan paistettua kanaa. Täällä on sellainen tapa, että kana pilkotaan, paistetaan ja tuodaan luineen päivineen asiakkaalle, joten syödessä täytyy vältellä teräviä luun palasia. Mutta liha on oikein hyvää ja palvelu pelaa, sillä aina kun lautaselle kertyy vähän luita, se vaihdetaan. Tarjoilijoiden englanti on olematonta tai käsittämätöntä, mutta onneksi ruokalista on kuvitettu. Sitä saa mitä tilaa. Huoneessani olen jo klo 21 ja menen päivääni tyytyväisenä nukkumaan. Ei minulla mitään jet lagia ole, aikaerohan on vain viisi tuntia ja olen heti siirtynyt noudattamaan paikallista aikaa.

Sunnuntai ja 10. lokakuuta. Nukun peräti kahdeksaan saakka. Yhdeltätoista tulee taksi noutamaan, menen ns. silkkikadulle. En löydä mitään tuliaisiksi sopivaa mutta yhdessä kahvilassa otan ison herkullisen ranskalaisen croisantin ja niin hyvän Lavazza –espresson, etten ole Italiassakaan saanut.   

Yhden jälkeen olen takaisin hotellissa. Herra Hu Xiaowei soittaa ja ehdottaa tapaamista. Hän oli ollut vuonna 2008 Olympic Fine Arts –tapahtuman yhteyshenkilö taiteilijoihin päin. Hänen kanssaan olin ”taistellut” luvattujen mitalien ja katalogien saamisesta. Se vei oman aikansa. Mutta ei haitannut henkilökohtaisia välejämme.

Katselen televisiosta kiinalaista sotilaskoulutusta – ai ai sitä tehokkuutta ja monipuolisuutta! – sekä formuloita. Herra Hun tapaan ala-aulassa 14.30. Nautimme yhdessä kahvikupposet ja juttelemme tunnin verran. Pääasiana ovat olympialaisten jälkiselvittelyt. Häntä on uhkailtu monin tavoin, mm. asianajajilla ja oikeudenkäynneillä. Ongelmana töitten palautuksessa ovat veistokset ja se, kuka rahdin maksaisi. Olemme yhtä mieltä siitä, että ongelma on monitahoinen ja vaikea, kun olympialaisten aikainen organisaatiokin on purettu ja kun puolin ja toisin on ollut lupauksien jos ei pettämistä niin ainakin väistelyä ja kaikenlaisia omia tulkintoja. Hän pyytää OFAA välittämään taiteilijoille tiedon rettelöinnin välttämisestä, sillä oikeudenkäynnit tulisivat tavattoman kalliiksi. Lupaan kertoa tiedon eteenpäin.

Puhumme myös mahdollisuudesta saada ryhmä nuoria kiinalaisia taiteilijoita esiintymään Suomessa. Asiaa voisi ehkä hoitaa vastavuoroisuuden periaatteella. Lupaan tutkia tätä, EKY:kin voisi sopia vasta- tai oikeastaan myötäpuoleksi tässä. Hän ehdottaa OFAA:lle näyttelypaikaksi Lausannen olympiamuseota kun töitämme kerran on jo Sarajevonkin olympiamuseossa. Hyvä ajatus, täytyy sitäkin yrittää selvitellä.

Kun olen sitten illalla maksamassa hotellilaskua, Ilseon vielä soittaa ja tahtoo esitellä Pekingiä minulle. Kiitän kovasti, mutta kun olen huomenna lähdössä ja herätys tule olemaan aikainen, tuotan hänelle pettymyksen enkä lähde muualle kuin huoneeseeni pakkaamaan. Mutta tämä Kiinan valuutta! Arvatkaapa, mitä neljän vuorokauden oleskelu tässä noin kolmen ja puolen tähden hotellissa maksaa? Mukaan lukien runsas aamiainen ja laskussa myös nauttimani kolme päivällistä. 227 euroa! Maksoin mielihyvin. Sää on ollut koko ajan samanlainen, lämmin mutta savusumuinen. Nyt illalla sataa.

Maanantai 11 lokakuuta. Herätys 5.45, reippaasti ylös ja suihkuun. Hotellin aamiainen on seitsemästä alkaen. Italiassa olen sen huomannut, että aamiaisajan alkaessa vasta aletaan ruokia tuoda esille. Täällä kaikki on 7.00 jo aivan valmista, joten ehdin ottaa kahvikupposen ja pullan ennen kuin hotellin shuttle lähtee lentokentälle. Sateen jälkeen on kirkas aamu. Kun tuulee, usva häipyy oli Hu sanonut ja se pitää näköjään paikkansa. Ei tietoakaan mistään smogista. Pekingiä ympäröivät vuoretkin näkyvät nyt selvästi.

Olen kerrankin ensimmäisenä lähtöselvityksessä. Passintarkastus ja turvatarkastus sujuvat nopeasti ja vaivattomasti. Kun minulla on nyt aikaa koneen lähtöön pari tuntia, täydennän aamiaistani paistetuilla munilla ja makkaroilla sekä tuoremehulla. On tämä vaan hieno lentoasema. Vessatkin hohtavat puhtautta, tilaa on joka puolella ja kaikki tuntuu sujuvan mainiosti siihen saakka, kunnes boardingin pitäisi alkaa. Ihme ja kumma, miten siinä vaiheessa vielä joutuu odottamaan ja jonottamaan. Tällä kertaa tosin vain viitisen minuuttia.

Saan yksin käyttööni kahden hengen paikat, joten tilaa on aika mukavasti. Kone lähtee ajallaan ja kun tämä on päivälento, minulla on aika miettiä kaikenlaista. Lennämme Mongolian yli. Minulla on Ulan Batorissa hyviä ystäviä, nyt olen heistä vain 11 km päässä, tosin yläpuolella. Maa näyttää olevan hyvin karua, Altai-vuoriston huiput kohoavat lumihuippuisina yli 4000 m. Vuorten välissä on hurjia rotkoja ja solia. Kun tulemme Venäjän puolelle, pilvet peittävät näkymät.

Lentomatkailijan mietteitä

Vaikka lentoasemat olisi tehty miten hienoiksi tahansa ja järjestelyt toimisivat muutoin hyvin, niin boarding-vaihe on se ongelmallinen. Kun kunnollinen ihminen, kuten minä, saapuu lähtöportin lähelle hyvissä ajoin ja istuutuu odottamaan koneeseen pääsyä, niin eikös juuri ennen portin aukeamista jostakin tupsahda paikalle ryhmä nuoria miehiä, jotka eivät enää jää minnekään istumaan vaan ryhmittyvät portin eteen päästäkseen ensimmäisenä koneeseen, tai ties miksi. Niin vaan aina käy. Ja niin nytkin. Vaikka olin ensimmäisenä paikalla, pääsin koneeseen vasta kuudentena.

Miksi koneeseen on tärkeätä päästä ensimmäisten joukossa? Käsimatkatavaran takia tietysti. Olen sitä mieltä, että kullekin matkustajalle kuuluu hyllytila hänen paikkansa yläpuolelta. Nyt erityisesti nämä etuilijat mutta myös monet muut eivät tästä piittaa, vaan tunkevat laukkujaan ja kassejaan – joita muuten on usein enemmän kuin se yksi sallittu – minne sattuu. Jos jollakulla on vaikka paikka rivillä 46, hän alkaa jo rivin 20 paikkeilla katsella, minne tunkisi sen laukkunsa. Tosi röyhkeitä ja hävyttömiä tyyppejä, enimmäkseen miehiä mutta toki myös naisia, nuoria ja vanhoja. Olen tähän mennessä onnistunut puolustamaan omaa hyllyosuuttani olemalla ajoissa paikalla, toivottavasti onnistuu jatkossakin.

Vain yhdellä lentoasemalla, en nyt muista missä, liput tarkastetaan paljon ennen koneeseen päästämistä ja sen jälkeen voi lähtöportin jälkeen rauhassa istuskella ja odottaa koneeseen pääsyä. Miksei näin voisi olla kaikilla lentoasemilla? Nykynuoriso, nykyisin kai mukaan täytyy laskea jo ainakin nelikymppisetkin, on siitä kummallista, etteivät osaa olla ilman musiikkia. Oltiinpa sitten autossa, lentokoneessa, töissä tai vapaalla. Heti jotkin nappulat korviin ja soitto soimaan. Minusta asialla on huolestuttavia psykologisia vaikutuksia, siis tuolla jatkuvalla altistumisella erityisesti rock- ja hevimusiikeille yms. meteleille. Ihmisen hermojärjestelmä ärtyy. Ilmankos ihmiset ovat niin levottomia.

Noissa nykyisissä sekin on kummallista, etteivät he jaksa istua selkä suorana lentokoneessa. Yölennolla voi selkänojan tietysti laittaa lepoasentoon kun kaikki muutkin niin tekevät, mutta päivällä? Istuimen selkänoja kaadetaan heti takanaistuvan näköä päin. Minä pidän kyllä selkänojan aina pystyasennossa, täytyy sitä sen verran suoraselkäinen suomalaisena reservinupseerina olla!

Kas tuolla yksi jo selvästi aikuinen iso mies on risoissa farkuissa, päällä epämääräinen villapaita ja tukka pesemätön, rengas korvassa. Miten kukaan nainen voi mennä sellaisen kanssa naimisiin, mutta jonkinlainen tatuoitu vaimo silläkin näkyy olevan; vakka on kantensa valinnut. Miten ihmiset antavat tatuoida itseään, jopa näyttävästi. Ennenhän se oli vankilakundien ja merimiesten tunnus, mitähän sillä nyt tahdotaan julkituoda? Huh. No niin, se niistä. Korvissa tuntuu, tulemme Helsinkiin ja vaimokulta on vastassa. Kotona olemme puoli viideltä ja sitten kaikki sujuu totutussa järjestyksessä. Meillä on sellainen tapa, että kun tulen ulkomailta, saan keitettyjä perunoita ja kunnon makkarakastiketta. Niin nytkin. Ohhohhoijaa, hyvä on olla kotona.

Voikaa hyvin ja hyvää loppusyksyä!

15.10.2010  Paul          paul.tiilila@pp.inet.fi       www.paultiilila.com