Share |

New York

NEW YORK

 

En ollut koskaan edes ajatellut lähteä New Yorkiin. Syksyllä 2010 tuli kutsu pitämään näyttely eräässä Broadwayn galleriassa. Raunikin ajatteli lähteä mukaan kokeakseen ”nykkiläiset” avajaiset. Niinpä varasin lennot.

Ajattelin sitten, että täytyy vähän tarkistaa taustoja ja kysyin asiaa Osmo Rauhalalta, joka asuu osan vuotta siellä. Hänen neuvonsa oli, ettei siinä galleriassa kannata pitää näyttelyä; rahastavat vaan.

Niinpä päätimme lähteä kuuluisaan Isoon Omenaan ihan vain lomalle, katsomaan tätä eräänlaista maailman pääkaupunkia. Hotellihuoneen löysin matkaoppaista, Wolcott, perinteinen porvarishotelli. Ehkä. Sitten sen näkee.

Olen aina ennen tutustunut huolellisesti uusiin matkakohteisiin, lukenut oppaita ja katsellut karttoja. Tällä kertaa se jäi Raunin huoleksi, minulla on ollut aika tavalla kiireitä ”olympiataiteilijoitten” asioissa. Järjestämme heinäkuussa näyttelyn Indonesian Jakartassa yhteistyössä paikallisten toimijoiden kanssa. En kyllä itse aio niin kauas lähteä, mutta eihän sitä koskaan tiedä.

Perjantai 14.1. Asuntomme on myynnissä ja lievästi huolestuneena painan oven kiinni, sillä näyttöjä saattaa tulla poissa ollessamme. Olemme hiukan huolestuneita jatkuvasti kohoavista energian hinnoista ja kun tiedossamme on upouusi moderni kerrostalohuoneisto järvinäkymin, niin talomme on nyt myytävänä edellyttäen, että saamme tietyn huoneiston.

                 

                    KANAPÄIVÄ          

Mutta se siitä. Tulemme ajoissa lentokentälle ja lounastamme kevyesti Fly Inn ravintolassa. Otan grillattua kanaa. Boardingin piti alkaa 13.25, mutta se oli 15 minuuttia myöhässä – miksi näin melkein aina? Mikseivät järjestä asioita niin että koneeseen pääsisi minuutilleen ilmoitettuna aikana? Minua tällainen liian usein toistuva viivyttely suututtaa kovasti.

Lento sujuu kohtalaisen mukavasti. Ylitämme Norjan, ohitamme Reykjavikin, sivuamme Grönlannin eteläkärkeä. Allamme vilahtelee mielenkiintoisia paikannimiä kuten Narsarsuaq, Agmagssalik ja Iqaluit. Suomen aikaa noin 20.30 saavumme Amerikan mantereen ylle ja matkaa on vielä 2000 km jäljellä.

Perillä olemme hiukan etuajassa noin 15.50 paikallista aikaa. Lentoemäntä oli varoittanut aikaa voivan kulua turvatarkastuksessa ja tullissa, mutta vielä mitä: passintarkastus sujuu nopeasti eikä minulta oteta edes sormenjälkiä, vaikka muilta otetaan, kiitos korkean ikäni. Matkalaukut ovat jo valmiina hihnalla kun sinne ehdimme, tosi nopeaa toimintaa, ja tullista vain kävelemme läpi.

Taksiin ja hotelliin. Aikaa menee puolisen tuntia. Hotellimme Wolcott sijaitsee keskeisellä paikalla Manhattania, Broadwayn ja Viidennen Avenuen välissä. Aula on korkea ja mahtava kullatuin barokkikoristein. Huoneemme on tilava mutta jotenkin vanhanaikaisen tuntuinen. Kylpyhuoneessa kiinteä suihku mutta muuten kaikki OK. Erkkeri-ikkunoistamme vasemmalla aukeaa Broadway ja oikealla näkyy 5th Avenuen kulma, keskimmäisestä Empire State Building.

Ensikosketus Isoon Omenaan. Jatkamme 31th Streettiämme Broadwayn yli ja menemme irlantilaispubiin. Oluet ja ruokaa. Annokset ovat valtavia, Rauni syö salaattia ja minä otan taas kanaa – kun lentokoneessakin oli tarjottu kanapyöryköitä, ristimme päivän kanapäiväksi. Kun olemme valmiit ja tilaamme laskun, tarjoilija tuo ison nyytin, jossa on Raunilta ylijäänyt salaatti ja tarjoaa sitä mukaamme!

Kiitämme kohteliaasti tarjouksesta, mutta emme ota nyyttiä mukaan. - Palaamme hotelliin ja menemme nukkumaan paikallista aikaa 8 pm kun Suomen aika on jo kolme aamulla.

 

                  LAMMASPÄIVÄ

Lauantai 15.1. Nousemme pitkän hyvän unen jälkeen kahdeksalta. Hotelli tarjoaa perinteittensä mukaisesti varsin vaatimattoman aamiaisen: vain kahvia ja aika hyviä muffinseja hienossa lobbyssaan.

Lähdemme liikkeelle. Kävelemme Broadwayta, käymme Macy´s tavaratalossa, käymme ihailemassa kaupunginkirjaston upeata rakennusta 5th Avenuella, juomme kahvit Starbucksilla ja ihastelemme pilvenpiirtäjiä. Broadwaylla huomaan jalkakäytävän päässä punaisen kyltin, jossa on polkupyöräilijän kuvan ja teksti Wrong way. Oikein, sellaisia saisi olla Hämeenkadullakin!

Tulee nälkä. Kohdalle sattuu pakistanilaisravintola. Paikka taitaa olla aika surkea, ei ole juurikaan muita asiakkaita, palvelu huono. Otamme lammasta riisin kera. No, tulipahan syötyä. Täältä jatkamme Viidennelle Avenuelle ja käymme katsomassa erittäin hienoa keskusrautatieasemaa Grand Central Station. Ja kas vain, yhdessä kulmassa on Cipriani Dolce. Se kuuluu samaan Cipriani –yhtymään, joka omistaa Harry´s Barin Venetsiassa. Otamme sen kunniaksi bellinit.

Tämä asema on Cornelius Valderbildtin rakennuttama 1903-1913. Se on beaux arts- tyylin loistelias esimerkki. Pääsalin holvatussa sinivihreässä katossa tuikkii tähtitaivas. Hienoja fasaadeja, patsaita, hyviä ravintoloita. Rakennus on suojelukohde.

Niin kai on myös Helsingin rautatieasema, Eliel Saarisen mahtava luomus. Mutta missä kunnossa verrattuna tähän. Ravintolasaliakin on pilattu monta kertaa. En kyllä ole pitkään aikaan käynyt siellä. Koko asemasta tunneleineen tulee mieleen nuhruisuus ja juopot. Mutta se siitä.

Jalat ovat kipeät kaduilla kävelemisestä. Ostan uudet paksu- ja pehmeäpohjaiset jalkineet. - Pidämme parin tunnin lepohetken huoneessa. Katselemme yhtä toimintaelokuvaa. Sitten menemme Viidennellä Avenuella sijaitsevaan French cuisine –ravintolaan. Otamme ensin sienikeiton, pääruoaksi Rauni 20 kpl sammakonkoipia valkosipulin ja persiljavoin kera. Itse nautin tavattoman herkullisesta, hyvin mureasta karitsankoivesta. Ai ai miten hyvää! Päälle vain kahvit ja calvadokset.

Kahvia odotellessamme alkaa Raunin nenästä vuotaa verta; hänellä on kolme kuukautta edellisestä veren luovutuksesta ja se usein purkautuu näin. Henkilökunta suhtautuu asiaan hyvin ymmärtäväisesti ja huolestuneena, tuovat pussillisen jäitäkin. - Kaiken kaikkiaan erinomainen paikka ja ystävällinen, hyvä palvelu. Hovimestari on puolatar, kotoisin Krakowasta.

Menemme taas ajoissa nukkumaan; mitään aikaerorasitusta emme ole huomanneet. Ehkä pitkät yöunemme ovat torjuneet jet lagin.

 

         MUNAPÄIVÄ  ja kotoiset katastrofit

Sunnuntai 16.1. Vähitellen tottuu tähän amerikkalaisuuteen. Esimerkiksi vesihanojen osalta heillä on ihan oma sinänsä hyvä logiikkansa. Kun meillä niin kuuma- kuin kylmävesivipuakin käännetään aina samaan suuntaan, niin täällä niitä käännetään vesihanan suuntaan eli toista oikealle, toista vasemmalle. 

Päivän katastrofi tapahtuu, kun Rauni menee jälkeeni kylpyhuoneeseen. Hän on laittanut hiuksensa hienoon kuntoon, föönannut ja lakannut ja mitä naiset nyt tekevätkin, ja aikoo sitten pesaista jalkansa suihkussa. Olen unohtanut kääntää vivun ala-asentoon ja vastalaitettu kampaus saa vesisuihkun päällensä! Onneksi Rauni suhtautuu melko rauhallisesti tilanteeseen ja yrittää korjata mitä korjattavissa on. Saan määräyksen hoitaa hänelle huomenna kampaajan ja maksaa sen. No, sopiihan se.

Nyt lähdemme Park Avenuelle. Poikkeamme katolisessa kirkossa seuraamassa jumalanpalvelusta.  Palaamme keskusasemalle ja ihailemme sen kauneutta ja avaruutta. Siistikin se on ja valoisa. Kuuluisassa katossa tuikkii tähtiä. Jossakin pikku kahvilassa nautimme kevyen brunssin, kohdallani se tarkoittaa keitettyä kananmunaa ja kahvia. - Jatkamme kävelykierrostamme ja menemme katsomaan YK:n päämajaa. Sää on edelleen hyvin tuulinen ja kylmä.

Lounaspaikkavalintamme osuu taas irlantilaiseen Patrick Conways –nimiseen ravintolaan. Televisiosta tulee jalkapalloa ja muut paikallaolijat seuraavat sitä olutta maistellen. Rauni ottaa alkuruoaksi ranskalaisen sipulikeiton, minä munia ja pekonia. Kumpiakin on aika tavalla, pelkkä eturuoka olisi riittänyt hyvin. Minulle tulee kelpo annos kolesterolia, mutta veriarvoissa on varaa.

Pääruokana Raunilla on grillattu häränpihvi. Rauni pyytää pientä, tarjoilija kertoo, että heillä on vain yhtä kokoa. Kun pihvi saapuu, se on valtava. Itse otan kuuluisan shepherds pain – nimi esiintyy muuten sekä muodossa shepherds pai että shepherd´s pie. Tämä ”paimenen piirakka” sisältää jauhettua karitsaa tai lammasta, lisänä sipulia, voi olla herneitä ja porkkanaakin. Haudutetaan lihaliemessä ja laitetaan sitten vuokaan, päälle perunamuusia, ja paistetaan uunissa. On oikein hyvää.

Täälläkin Raunin ylijäänyttä pihvinpuolikasta tarjotaan taas mukaan. Kyllä asia näyttää olevan niin, että jos on oikein kova nälkä, kannattaa mennä irlantilaiseen pubiin aterioimaan.

Tulemme niin täyteen, että tuskin jaksamme takaisin hotelliin. Täällä sattuu päivän toinen katastrofi. Olen kylpyhuoneessa ja istahdan ammeen laidalle. Sepä onkin niin liukas, että luiskahdan selälleni ammeen pohjalle, jalat reunalla taivasta kohti. Rauni rientää apuun ja pääsen hankalasta asennostani. Olisi voinut käydä pahemminkin, jos pää olisi osunut ammeen laitaan takaraivo edellä, mutta nyt kävi se kuuluisa onni onnettomuudessa.

Aterian uuvuttamina heittäydymme siestalle. Heräämme vasta viideltä ja tovin lueskeltuamme – Rauni oli lainannut pari teosta hotellin kirjahyllystä – sekä katsottuamme televisiota menemme aikaisin nukkumaan.

 

            PIZZAPÄIVÄ ja kampaaja

Maanantai 17.1. Pitkä hyvin nukuttu yö takana. Sää edelleen tuulinen ja kylmä. Päivän ensimmäisenä asiana on kampaajan löytäminen Raunille. Muistan nähneeni sellaisen Broadwaylla hiukan Macy´s tavaratalosta eteenpäin. Siellä se onkin ja Rauni pääsee heti sisälle. Sillä aikaa käyn ostamassa pitkähihaisen aluspaidan itselleni.

Kampaajan jälkeen käymme kahvilla ja menemme tutustumaan tarkemmin Macy´sin valikoimiin. Tavarataloissa kulkeminen on mies-nais-suhteen suuria koetuskiviä. Sattumoisin edellämme kulkee vanhempi suomalaispariskunta ja mies kuuluu ehdottavan vaimolleen tapaamista kolmen tunnin kuluttua, mutta rouva ei päästä herraa otteestaan. Ja minä olin ehdottanut Raunille tapaamista tunnin kuluttua! Ei Raunikaan suostunut ja niin vaeltelemme kerroksesta toiseen kuumuudesta kärsien, jalkojen väsyessä. Tämä kuuluu niihin avioliiton vastamäkiin.

Mitä muuten Macy´siin tulee, niin se ei vastaa ennakko-odotuksia. Voi olla, että se on maailman suurin tavaratalo, mutta minulle tulee mieleen pikemminkin Anttila kuin vaikkapa Stockmann tai Lafayette. Tavaraa kyllä on mutta . . .

Sitten pizzat 34th Streetillä. Emme mene enää ulos vaan Rauni ostaa hotellin pikkukaupasta iltapalaa huoneeseen. Säätiedotus lupaa lumimyrskyä.

 

            WALL STREET ja Wall Street 55

Tiistai 18.1. Nousemme vasta kahdeksalta. Pilvet ovat niin alhaalla, ettei Empire State Buildingin huippu näy. Sataa jäätävää tihkua, tuuli heittelee roskia katuja pitkin, ihmiset kulkevat niska kyyryssä sateenvarjojensa alla. Ei tee yhtään mieli ulos.

Niinpä vetelehdimme huoneessamme kunnes tulee aika lähteä lounaalle. Venetsian matkajuttujani lukeneet tietävät minun harrastavan Harry´s Baria drinkki- ja ruokapaikkana. Se kuuluu Cipriani -yhtymään, jolla on New Yorkissa useita ravintoloita. Olen etukäteen varannut pöydän Cipriani Wall Streetistä.

Taksilla lähes Manhattanin kärkeen. Kadut sohjoiset, viemärit eivät vedä, loskaa joka puolella, vesi räiskyy. Täytyy tässä välillä sanoa New Yorkin keltaisista takseista, että niitä riittää, aina saa taksin kun vain nostaa käden, ja hinnat ovat edullisia. Lentokentältä kaupunkiin on kiinteä taksa. Miten ihmeessä sitten Helsingissä ja Tampereella valitetaan taksipulasta kun miljoonakaupungissakaan ei ole ongelmia saada kyytiä.

No niin, astumme sisälle Cipriani Club 55 –nimisen ravintolaan osoitteessa Wall Street 55. Vastaanotto on hyvin ystävällinen. Kun pääsemme pöytämme, tuodaan tilaamatta bellinit ja pienet alkupalat, joista ei myöskään veloiteta. Isäntä käy tervehtimässä ja hovimestari small talkilla, juttelemme Venetsiasta, hän on ollut Harry´s Barissa baarimestari Claudion opissa.

Rauni ottaa aluksi salaatin, minä prosciutto con melone. Pääruokana Raunilla on grillattu branzino, meriahven. Itselleni tilaan australialaisia lampaan-kyljyksiä. Niitä on kuusi kappaletta, aina kaksittain paistetut juuri oikeaan kypsyyteen. Rasvaa tihkuvia, herkullisia, mureita. Myös Raunin meriahven on erinomainen.

Palaset kakkua, kahvit ja konjakit ja taksilla takaisin hotelliin. Koko päivän jatkuva osin rankka kylmä sade ja kova tuuli pitävät meidät sitten sisällä TV:n ja lainakirjojen parissa.

 

                    SUURKAUPUNGIN KIRKKOJA  

Keskiviikko 19.1. Hotellin aulassa eli lobbyssa on aamulla aivan hirmuinen hälinä kun sinne on pakkautunut noin 50 lukiolaisikäistä reppuineen. Lobbyssa on internet-nurkkaus, mutta en pääse lähellekään. Rauni yrittää soittaa Suomeen, mutta ei onnistu, eivätkä tekstiviestitkään mene. Meillä on kai jotkin 2-taajuuspuhelimet, ja täällä pitäisi olla 3-taajuiset, mitä se sitten mahtaa tarkoittaakaan.

Lähdemme pitkälle kävelylle 5th Avenueta kohti keskuspuistoa. Poikkeamme Pyhän Patrickin uusgoottilaisessa katedraalissa ihailemassa sen alttaria. Jotenkin tulee Kölnin tuomiokirkko mieleen, en oikein tiedä miksi.

Juuri kahdeksitoista tulemme Harry Cipriani –nimisen ravintolan ovelle. Hieno vastaanotto, isännän kanssa taas pikku jutustelua niin itse Arrigo Ciprianista kuin Claudiostakin. Hyvä pöytä ja loistava palvelu. Jos edellinen Cipriani oli ollut hiukan liikemiesmäinen, tämä muistuttaa aika tavalla Harry´s Baria lukuisine edestakaisin kiitävine tarjoilijoineen ja myös tunnelmaltaan.

Rauni nauttii alkuruoaksi porkkanakeittoa, jota kehuu kovasti, itse otan carpaccion. Pääruokana Raunilla on grillattua vasikanmaksaa, minulla gnoccheja.

Sitten vain kahvit ja calvadokset. Olipa herkullinen lounas!

Käväisemme keskuspuiston laitamilla ja menemme sitten lähellä sijaitsevaan Museum of Modern Artiin eli MoMaan. Siitä ei sen enempää paitsi että ostin lapsille tuliaiset. Poikkeamme 5th Avenuella sijaitsevaan goottilaiseen Saint Thomas Churchiin ihailemassa sen hienoa The Gate of Heaven –alttariseinää lasi-ikkunoineen.

Taksilla hotelliin, vaatteitten vaihto, ja taas kaupungille. Kävelemme nyt 5th Avenueta toiseen suuntaan ja tulemme 6th Avenueta takaisin. Yhdessä kadunkulmassa on kovin kirjavaksi maalattu matalahko talo pilvenpiirtäjien keskellä, otan siitä kuvan. Pilvenpiirtäjistä puheen ollen Raunin suosikki on Empire State Building, minun taas Chrysler Building art deco-huippuineen.

Sireenit huutavat ikkunamme alla. Palokunta, poliisi, ambulanssi. Vastapäätä olevasta epämääräisestä etnisestä ravintolasta tupruaa savua, ihmiset säntäilevät, palomiehet touhuavat. Yksi nainen talutetaan ambulanssiin, vähitellen kaikki rauhoittuu, poliisi vain jää paikalle kirjoittamaan raporttiaan. Näin päivän päätteeksi pieni sävähdys suurkaupungin arkea.

 

                           KARVAHATTUPÄIVÄ

Torstai 20.1. Pakkasaamu, kuulas ilma. Teemme oikein pitkän kävelyn klo 10 – 14.

Broadwayta pohjoiseen, muutamaa streettiä, kuudetta ja viidettä avenueta, ohitamme Bryant Parkin, joka Public Libraryn takapuolella. Joltakin sivukadulta ostamme minulle kunnollisen karvahatun. Jotkut ihmiset ovat meidät nähdessään hiukan hymyilleet ja nyt syykin selvisi: minulla on ollut lippalakki päässä ja myyjätärkin ihmetteli, miten olen tarjennut kesäpäähineessä! Niinpä painoin uuden karvalakkini syvälle päähän.

Lopulta päädyimme Pennsylvian asemalle, Penn Station, joka on päärautatieasema. Halusin vain nähdä Amtrak-junia, mutta päädyimme tavattomaan laajaan, hyvin valaistuun siistiin asematunnelistoon. Olisipa Helsingissäkin jotakin näin puhdasta ilman vetelehtijöitä ja spurguja muovikasseineen.

Huomaamme Kabooze-nimisen grillin ja menemme syömään. Yllätys yllätys, vaikka paikka näyttää vaatimattomalta siellä on paljon väkeä ja ruoka osoittautuu aivan erinomaiseksi. Rauni valitsee alkuruoaksi taas ranskalaisen sipulikeiton, minä otan taikinassa paistettua brie-juustoa pähkinöitten ja makeankirpeän kastikkeen kera. Onpa hyvää. Pääruokana Raunilla on jotakin pastaa, minulla pekoniin kiedottuja kanan rintapaloja perunamuusin ja papujen kanssa. Todella mainio paikka. Ja taas tarjotaan ruokaa mukaan otettavaksi.

Tarjoilua johtaa noin 190 cm pitkä ylväs neekerinainen, jonkinlainen ”musta afrodite”, jonka huuletkaan eivät ole häiritsevän paksut. Todella upea ilmestys.

Takaisin tunneliverkostoon. Hyviä puoteja, kengänkiillottajia. Missä muuten Helsingin aseman kengänkiillottajat? Onko niitä enää? Ei taidakaan olla liikaa työttömiä? Vai olisiko niin, että Suomessa ay-väki, ns. kansalaisjärjestöt, tasa-arvovaltuutetut yms. nostaisivat metelin, jos jonkun pitäisi kiillottaa toisten kenkiä. Täällä näkyi katujen kulmissa myös eri liikkeisiin opastavia kyltinkantajia. Suomessahan kylttejä kantavat vain mielenosoittajat ja lakkoilijat.

Kaikkea tätä seuraa taas siesta ja sitten alamme valmistella pakkaamista, lähtö kun on huomenna. Tämä New York on kulkemisen kannalta hyvin helppo ruutukaavansa ansiosta. Avenuet kulkevat pohjoisesta etelään ja streetit idästä länteen, ja streeteissä on aina mainittu myös ovatko ne west vai east –puolella. Kaikissa kadunkulmissa on selkeä kyltit. Ei pääse eksymään. Broadway on pieni poikkeus halkoessaan kaupunkia luoteesta kaakkoon. Se on kaupungin vanhin katu.

 

               KOTIMATKA – borta bra men hemma bäst!

Perjantai 21.1. Yöllä lienee ollut lumimyrsky ja aamullakin sataa vielä lunta. Mitenkähän lentomme käy? Mieleen tulevat kuvat tuhansista lentoasemilla lentojaan odottavista matkustajista. No, me pakkaamme, maksan laskun, ei ole paha hinta keskeisellä paikalla Manhattania, 99 US$ vuorokaudelta eli noin 72 €.

Mutta vastaanottotiskin palvelu jokseenkin välinpitämätöntä ja kuten sanottu, aamiaisella vain kahvia ja muffinssit, jotka tosin riittivät ihan hyvin siihen asti, että pääsee Starbucksiin kymmenkahville.

Shuttle-bussin ainoina matkustajina näppärästi kentälle. Joudumme odottelemaan peräti pari tuntia ennen kuin lähtöselvitys avataan, mutta olemmepahan sitten ensimmäisinä tiskillä. Passintarkastus menee sekunnissa, mutta turvatarkastus on tosi tarkka ja vie oman aikansa. Minua kopeloidaan kovasti, sillä tekonivel piippaa aina.

Lähtöönkin on aikaa ja löydämme ruokapaikaksi rauhallisen VinoVolo –ravintolan. Tilaan kanasalaatin, josta syön kanan ja Rauni salaatin, Rauni on valinnut jonkin ”burgerin”, niitä on kaksi, ja hän syö toisen, minä toisen. Otamme myös lasilliset raikasta hedelmäistä valkoviiniä; se onkin moselweinia vuodelta 2008.

Sitten kotimatkalle. Lentomatkat ovat hyviä kun pääsee paikasta toiseen nopeasti mutta muuten ikäviä. Ensinnäkin boarding tuskin koskaan alkaa minuutilleen ilmoitettuna aikana. Tässä olisi työntutkijoilla selvittämistä. Sitten juuri ennen koneeseen päästämistä aivan tiskin eteen ilmestyy joukko röyhkeitä, jotka katselevat muka kellojaan, ai eikö vielä päästäkään, ja jäävät sitten siihen seisoskelemaan sen sijaan, että siirtyisivät jonnekin kauemmaksi jotta ne, jotka ovat olleet paikalla jo kauan, pääsisivät ensin koneeseen.

Koneessa on jokseenkin ahdasta ja vaikka jokaisen paikan yläpuolella on hylly-tilaa niin nuo samat röyhkeät heittelevät käsimatkatavaroitaan minne sattuu toisten hyllypaikoille; lisäksi heillä on usein liikaa tavaroita. Miksei asiaan puututa, nytkin yhdellä miehellä on aivan liian iso alumiinilaukku, joka tuskin mahtuu hyllylle, yhdellä toisella kaksi laukkua ja reppu.

Hyvin suututtava on myös istuimen selkänoja taivuttaminen. Nyt edessä istuu kaksi isoa merkonomia, jotka oitis laskevat selkänojat niin taakse kuin ne vain menevät. Toinen sentään nukkuu rauhallisesti, mutta minun edessäni istuva heittelehtii puolelta toisella niin että koko istuin tärisee, haisee hielle ja päästelee ruoansulatuskaasujaan. Itse nukumme mitä nukumme selkänojat melkein pystyssä; Rauni oikein nukkuu, minä torkuskelen.

Lopulta saavumme aamuhämärissä Suomeen ja Helsinkiin. Laukkuja saamme odottaa kauemmin kuin Kennedy Airportissa. Nautimme kahvit ja Runebergin tortut, sitten nousemme pikavuoroon, tulemme Valkeakoskelle, otamme taksin ja olemme kotona klo 12.50. On taas niin mukavaa astua kotiovesta sisään.

Mutta New York. Oli odotettua paljon mielenkiintoisempi kohde, vaikkei tammikuu olekaan paras aika vuodesta tutustua kaupunkiin. Ja ikävän sään takia moni kohde jäi käymättäkin. Mutta kaikille asiaa harkitseville voin sanoa: menkää ihmeessä, se on hieno kaupunki.

Paluusta on tätä kirjoittaessani lähes viikko. Emme ole edes lännestä itään tullessamme saaneet jet lagia tai muitakaan oireita, olemme vain nukkuneet oikein hyvin ja pitkään.

 

 

28.1.2011 PT    paul.tiilila@pp.inet.fi