Share |

Venetsia

VENETSIA 2011 – NÄYTTELY JA KOKOUS

  nettikansio_3.jpg

Tämän 35. Venetsian matkani aiheutti se, että Olympia Fine Arts Associationin vuosikokous on siellä. Niin no, itsehän minä sen puheenjohtajana järjestin, kun teki taas mieli sinne. Ja on Biennaalin avajaiset. Lisäksi osallistun yhden yhteisnäyttelyyn avajaisiin. Tähän näyttelyyn ottaa osaa myös Eurooppalaisen Kulttuuriyhdistyksen taiteilija Saija Pitkämäki. Kun sain näyttelykutsun, siinä mainittiin toivomus saada toinenkin suomalainen mukaan, ja valitsin tämän Saijan, koska hän tarvitsee kansainvälistä kokemusta ja tunnen hänet.
 
Yhdistyksemme – lyhyesti OFAA – on vihdoin saanut valmiiksi kotisivunsa, tosin niissä on vielä paljon parannettavaa ja täydennettävää. Sivujen tekeminen annettiin Sarajevon kokouksemme 2010 jälkeen eräälle mukamas ammattilaiselle libanonilaiselle, mutta 10 kuukautta siinä meni. Nyt sivujen hoidosta vastaa muuan saksalainen oikea ammattilainen; Herthan tuttavia. Katsokaa nyt niitä sivuja niin voitte itse arvioida:http://www.ofaaartists.com/; - huomatkaa, että sivut ovat vieläkin keskeneräisiä; logo on Herthan ja minun käsialaa.

Tämä OFAA kärsii samasta vaivasta kuin moni muukin yhdistys: hallitukseen on tungosta, mutta suurimmalle osalle riittää oleminen hallituksen jäsenenä ja suunsoitto kun itse tekeminen jää vain muutamien harteilla. Hallituksessamme on puheenjohtaja ja kymmenen jäsentä. Näistä yhteensä yhdestätoista aktiivisia toimijoita on peräti kolme! Muut lepäävät laakereillaan.

Tärkeimpinä apulaisina minulla ovat olleet saksalainen tehotykki Hertha Miessner ja libanonilainen prinsessa Lena Kelekian. Hertha hoitaa jäsenasioita ja vastaa näyttelyittemme julkaisuteknisestä puolesta Lenan hankkiessa näyttelypaikat ja organisoidessa tila- ja majoituskysymykset. Lenalla on sukulaisuussuhteittensa ansiosta peräti kolmen maan passit ja suhteet Qatarin emiiriin sekä Englannin kuningashuoneeseen. Hän on myös todella taitava ikonien tekijä ja – mikä kummallisinta – myös tunnettu geologi. Ja joittenkin mielestä kaunotarkin. Hänen mukava miehensä on armenialainen arkkitehti Hagop.

Jos lavennamme hallituksemme aktiivit viiteen, niin kolmen hengen työryhmäämme ovat avustaneet Harald Schole Hollannista ja Ryu Ilseon Etelä-Koreasta. Jälkimmäinen välitti viime vuonna kutsut kolmeen suureen näyttelyyn, joihin ofaalaisilla oli mahdollisuus osallistua; kaksi Etelä-Koreaan ja yhden Pekingiin. Osallistuin näihin kaikkiin ja olin henkilökohtaisesti mukana Pekingissä. Toukokuussa minua työllistivät omat kolme näyttelyä Italiassa ja eräät Indonesian Jakartassa järjestettävän OFAA:n näyttelyn asiat.

No niin, palaamme vuosikokoukseen sitten kun sen aika on. Päivät Lausannen kokouksen jälkeen ovat menneet kuin siivillä. Itsestäni on tuntunut siltä, etten saa enää mitään aikaan, mutta olen kyllä kaikenlaista puuhastellut. Tein digitaiteeseeni kaksi uutta sarjaa, serie-black, jossa on mirómaisia kuvioita naturalististen ohella, ja lukeva tyttö –sarjan ruskealla pohjalla. Kevättalven uutuuksiin kuuluivat myös ns. plexityöt. Ne ovat tosi upeita, mutta tulevat kovin kalliiksi.

Pitäisi päästä alkuun tässä Venetsian matkakertomuksessa, mutta se alkuunpääsy on nykyisin yhä vaikeampaa. Ennen matkaa minun piti kerrata italiaakin, mutta ei siitä mitään tullut. Hyvä kun muistan kuka olen, mutta miksi, siitä en ole päässyt selville. Kukaan ei ole jaksanut tutkia geeniperintöämme kuin jokusen sata vuotta taaksepäin.

Nyt kuitenkin ”karilaisten Ulla” eteni sukututkimuksissaan Belgiaan saakka ja löysi esi-isiemme joukkoon Du Bois –hugenottisuvun, joka myöhemmin esiintyy muodossa Dubois. Liegè on ensimmäisen löydön syntymäpaikka ja vuosi oli 1610. Monsier François Du Boy oli seppä ja muutti sittemmin Ruotsiin. Sieltä suku on kulkeutunut Suomeen ja Mustioon ja siellä miehet ovat edelleen toimineet seppinä. Nämä hugenotit liittyvät toisen isoäitimme Annan isään J.W.Alanderiin monimutkaisten siteiden kautta. Entäs isoisämme salaperäiset geenit? Kuka niistä ottaisi selvää? Olisihan se mukava tietää, olemmeko kasakoita, kulakkeja vaiko ukrainalaisia. Mutta nyt vihdoin Venetsiaan.

Perjantai 3.6.

Vajaa kolmetuntisen lennon jälkeen olen taas täällä Venetsiassa. Matkan aikana mietin olisiko siitä tullut minulle jonkinlainen Viipurin korvike, mutta vastaus on ehdottomasti ei. Lapsuuden kesät ovat ihan eri asia kuin aikuisuuden korvike-toiminnot, vetäytymiset todellisuuden parista Serenissiman utuiseen iltaruskoon.

Italialainen taiteilijaystäväni Stefano Zanus on lentoasemalla vastassa. Saija ja Stefano tutustuvat. Stefanon autolla kiidämme ensin Piazzale Romalle. Jonotan pitkään saadakseni Venice Cardimme, mutta kas vaan, italialaiseen tapaan olenkin muka väärällä luukulla, jossa tosin lukee Hellovenezia eli kyseistä korttia myyvä organisaatio. En kuitenkaan ala jonottaa uudestaan viereisen luukun vielä pitemmässä jonossa vaan otan laukkuni ja menen hotelliini. Sovimme ensin illan tapaamiset ja Stefano vie Saijan hänen hotelliinsa, se on Mestren puolella.

Harmit jatkuvat ja kasautuvat. En saakaan huonettani klo 12 niin kuin oli sovittu, se luvataan vasta kahdeksi. Aikataulut sekoavat. Sisäistä kiukkua. Kun en muutakaan voi, menen hotelliani Belle Epoqueta vastapäätä olevaan trattoria Povoledoon lounaalle, terassille Canal Granden varrelle.

Seuraava harmi, kun saan huoneeni: kerrokseen pääsee tosin hissillä, mutta sitten on vielä 12 hyvin jyrkkää ja kapeaa porrasta ennen kuin olen perillä. Pääkin ottaa kattoon. Ja huone on matala, kattoikkunallinen. Ei pöytää, ei mini-baaria, televisiona hyvin pieni laatikko. Lisääntyvää kiukkua.

No, laukut auki, hiukan vaatteitten vaihtoa ja pikavauhtia ulos, sillä minulla piti olla tapaaminen kahdelta turkkilaisten EKY´n puheenjohtajan kanssa kaukana Arsenalessa. Kaksi, kolme ja neljäkin on tietysti jo kaukana takana, kun vihdoin olen perillä, ja heidän kokouksensa on jo ohi. Seuraavaksi pitäisi löytää Teatro alle Tese jostakin Arsenalen sokkeloista saadakseni pressikorttini ja biennaali-materiaalin, mutta se on kätketty niin taitavasti, etten osaa perille. Miksi ihmeessä se on siellä missä sitten onkin? Kuulin muidenkin haeskelevan sitä. Kiukkuisena kaiken pieleenmenosta en jää edes avajaisiin vaikka minulla on hieno kutsukortti.

Aurinko paahtaa, rantakadun kivet hohkavat kuumaa. Vaporettopysäkillä on pitkä jono. Mahdun vasta seuraavaan, sekin tupaten täynnä. Minulla ei ole lippua, sanon siitä portinaiolle, hän kohauttaa harteitaan, ei tässä tungoksessa ketään aleta rahastaa.

Vesipullo, oluttölkki, huoneeseen, tavarat järjestykseen ja kas siinä päivän saldo. Oikeastaan, eihän minun tarvitsekaan enää luoda suhteita turkkilaiseen järjestöön, olkoon se nuorempien asia, enkä tarvitse lehdistökorttiakaan. Unelma Eurooppalaisesta Kulttuuriyhdistyksestä muuna kuin paikallisena pikkutekijänä on aikapäiviä sitten haihtunut.

Lauantai 4.6.

Sitä paremmin sitten nukuinkin. Tapaan Saijan kymmeneltä, hän on onnistunut saamaan Cardimme, ja lähdemme vaporetto ykkösellä liikkeelle. Nousemme pois Rialto Mercaton pysäkillä. Ylitämme Rialton sillan, kuljemme Merceriaa. Saija metsästää pieniä gobeliineja, itse poikkean al Duca d´Aostaan. Se on yksi Venetsian tunnetuimmista miesten vaatetusliikkeistä. Tarvitsen nimittäin uuden klubitakin ja siihen sopivat housut. Kovan hakemisen ja sovittamisen jälkeen ne löytyvät. Joitakin korjauksia on tehtävä, saan ne sunnuntaina.

Kun olen kassalla maksamassa, keski-ikäinen miesmyyjä kysyy, mistä maasta tulen.

- Suomesta.

- Missä Suomi on?

- Euroopassa, olemme unionissa.

Uskomatonta tietämättömyyttä! Tällaiseen en ole vielä törmännytkään. Tähän mennessä paras on ollut se, joka halusi tietää kuka on Suomen kuningas.

Se siitä, jatkamme Markuksen torille. Esittelen Saijalle Harry´s Barin, tarjoan bellinit. Edelleen Via XXII Marzoa, poikkean tervehtimässä Renatoa hänen liikkeessään, ja sitten lounastamme Da Raffaelessa. Giglion pysäkiltä vaporet-toon. Näkemiin, ja menen hotelliin siestalle. Vähältä pitää, etten nukahda.

Menen taksilla viideksi Saijan hotelliin. Sieltä Stefano hakee meidät Puntollaan näyttelyn avajaisiin kulttuuritalo ja ravintola ai Piratiin.Se on se valkoinen rakennus laguunin rannalla, joka näkyy Venetsiaa ja mannerta yhdistävältä Ponte della Libertàlta heti alussa vasemmalla, paljon valkoisia pylväitä terassin edessä.

Stefano on organisoinut kaiken hyvin. Saijan puulle maalatut työt on ripustettu ilmavasti keskeiselle paikalle, minun Sininen madonnani on sijoitettu niin että auringon valo tulee sen takaa ja loistaa kankaan läpi; hieno vaikutelma. Väkeä on noin kuutisenkymmentä, puheensorina kova, musiikki vielä kovempaa – pieni jazzorkesteri soittaa – muutama puhe, hiukan tarjoilua.

Miten tämä onkaan erilaista kun juuri pari päivää sitten olin ollut Rönnvikissä Anja Mattila-Tolvasen avajaisissa! Siellä oli vaivainen kourallinen ihmisiä, vaisu tunnelma, ei musiikkia. Kyllä yritystä oli, Anja luki runojaan suomeksi ja minä samat italiaksi, sitten puhuin vähän joistakin kulttuurieroista Italian ja Suomen välillä. Ja tässähän se tuli taas esiin. Miten innostuneesti Italiassa tullaan avajaisiin, ollaan iloisia ja välittömiä, jutellaan. Ja Suomessa kuin kirkossa oltaisiin; varsinkin siis Pälkäneellä, joka on ns. ”kukkatauluseutua”.

Takaisin Mestreen. Saamme jostakin syystä muistoksi hienoon puukanteen sidotun italiankielisen tutkielman aiheena ”Fattore C”, jossa läpikäydään Einsteinin suhteellisuusteoriaa, valon nopeutta, Newtonin oivalluksia, CERN´in työtä ja päädytään matemaattiseen kaavaan. Jotakin tällä yritetään todistaa ja ehkäpä onnistuneesti, koska alla on hieno lakkasinetti, jonka vain Venetsian kunnan-valtuuston puheenjohtaja voi myöntää.

Juttelen kyseisen herran kanssa. Hän on kuulemma jonkin suuren tutkimuslaitoksen osastonjohtaja ja näyttääkin siltä. Saija puolestaan tekee tuttavuutta origamien mestarin, Yhdysvalloissa asuvan korealaisen Kuihee Jeonin kanssa. Kuihee on kirjoittanut kirjankin origameista ja tienannut sillä suuret rahat, Stefano kertoo.

Suurin osa yleisöstä lähtee vielä jatkoille, mutta me kunnolliset suomalaiset palaamme hotelleihimme. Tulen taksilla ja taksimies tokaisee ”olette suomalainen”, kun tuskin olen muutaman lauseen ehtinyt sanoa. Hän on kovaa kielimiestä, sanoo heti erottavansa mistä asiakkaat ovat. Suomalaiset ja unkarilaiset menevät joskus sekaisin. Keskustelemme rakenteilla olevasta raitiotiestä lentokentältä Ple Romalle; radasta on osa jo valmiina Mestressä. Näinkin tällaisen tramin, se kulkee nopeasti ja äänettömästi kumipyörillä ja tarvitsee ilmajohtojen lisäksi vain yhden kiskon maassa. Tässä olisi tamperelaisille hyvä malli.

Sunnuntai 5.6.

Rauni soittaa aamulla. Hän on kirkkoon menossa. Tapaan Saijan taas kymmeneltä. Me puolestamme suuntaamme Buranoon. Tiedättehän, tämä värikäs laguunin ei ihan helmi mutta puolijalokivi kuitenkin. Vedet välkkyvät, aurinko paistaa niin kovin siniseltä taivaalta. Kuljemme pääkadun päästä päähän. Saija hypistelee pitsejä, ottaa valokuvia. Nautimme kevyen lounaan Al Gatto Neron ilmastoiduissa tiloissa. Palaamme kaupunkiin. Teatro Goldonin lähellä on korukauppa, josta Saija löytää hakemansa tuliaiset tytöilleen.

Heitämme hyvästit, Saija palaa huomenna Suomeen ja tuskin tapaamme enää täällä kun minulla on maanantaina kokous. Työmme jäävät vielä kahteen näyttelyyn. Toinen on Scuola dei Calegherissa San Tomássa lähellä Venetsian keskustaa ja toinen Caorlen rantakaupungissa Venetsian pohjoispuolella.

Haen al Duca d´Aostasta ostokseni ja palaan hotelliin. Juuri kun olen paneutumassa siestalle, Francesca, OFAA´n sihteeri, soittaa ja sovimme tapaamisen päivällisen merkeissä.

Seitsemältä menemme Povoledoon, Francesca, hänen isänsä Tonino Maurizi, tunnettu sisustaja, sekä sveitsiläinen Margaretha Gubernale. Keskustelemme kaikista mahdollisista asioista maan ja taivaan välillä, pisimpään aiheesta, voiko olla demokratiaa ilman yksityisomistusta. Miettikääpä sitä.

Maanantai 6.6.

Tässä istun vuoteeni laidalla ja ihmettelen, mitä minä täällä taas oikein teen. Näinkö pian iski koti-ikävä? Ryhdistäydyn ja käyn läpi tulevan kokouksen asia-papereita.

9.45 lähden keskustaan ja ristorante Da Raffaeleen, jossa OFAA:n vuosikokous alkaa virallisesti klo 11, todellisuudessa hiukan myöhemmin, sillä eiväthän taiteilijat ole niin turhantarkkoja aikojen suhteen.

Avaan kokouksen ja kutsun Herthan puheenjohtajaksi. Meitä on kaikkiaan 13, aika hyvin siis. Kauimpaa on tullut Dagmara, Chilestä saakka. Uutena osallistujana Tania Antoshina Moskovasta, hän ei ole aikaisemmin ollut kokouksissa mutta oli mukana Pekingin lisäksi myös Penangissa. Tania tuo terveiset Moskovasta, pitäisi ottaa yhteys erääseen sikäläiseen kuraattoriin ja ehdottaa Pekingin OFA-näyttelyn tapaista Sotshin talvikisojen yhteyteen. Hyvä idea!

Kokous sujuu tavanomaisen puolisekavissa merkeissä kun niin moni tahtoo puhua yhtä aikaa. Sveitsiläinen on kovin innokas mutta ei oikein pysy esityslistalla ja kun kiihtyy, vaihtaa englannin hakkaavaksi sveitsinsaksaksi, jota tosin muut kuin Hertha ja minä eivät ymmärrä.

Päätöksiä saadaan kuitenkin aikaiseksi. Pääsen vihdoin eroon puheenjohtajuudesta mutta en sentään kaikista tehtävistä, sillä minun on otettava vastaan vara-puheenjohtajuus muka tukena uudelle puheenjohtajalle, Lena Kelekianille. Vain muutama muutos tehdään hallitukseen, kaikkein passiivisimmat pudotetaan pois ja tilalle tulevat Marialuisa Branduardi ja Cristina Gori Italiasta sekä Dagmara Wyskiel, puolatar Chilestä Tanian edustaessa Venäjää.

Kesken kaiken ukkonen alkaa jylistä ja rankkasade putoaa kaupungin ylle. Onneksi istumme sisällä. Nautimme yhdessä lounaan ja sitten poistumme tahoillemme. Jään pois San Marcuolan pysäkillä ja kävelen sateenvarjon suojassa Strada Novaa hotelliin. Ja sitten siesta tarpeeseen.

Illalla pukeudun uusiin vaatteisiini ja menen Harry´s Bariin päivälliselle. Ensin tietysti talon tapaan marinoitu lohi paahtoleivän kera, pääruokana oikein muhkea tournedos, jonka päällä on ihan oikeaoppisesti palanen paistettua hanhenmaksaa. Lisukkeena haudutettuja vihanneksia, juomana lasillinen talon punaviiniä.

Paikan isäntä ja omistaja, itse Arrigo Cipriani, tekee tavanomaisen kierroksensa salissa. Hän ilahtuu selvästi nähdessään minut ja tulee juttelemaan. Hän tervehtii kädestä pitäen lisäkseni vain yhtä vanhaa contessaa, joka istuu yksin ja syö pitkään ja hartaasti täydellisen aterian.

Kahvin jälkeen palaan vaporetolla hotelliin. Sade jatkuu ja harmaus peittää taivaankannen.

Tiistai 7.6.

Sataa, sataa. Rauni soittaa aamulla ja piristää tämän kostean harmauden keskellä. Kun olen lähdössä ulos, yhytän hotellin ruokasalissa Francescan, Toninon sekä Margarethan. Istun heidän seurassaan kunnes sade taukoaa yhdentoista aikaan.

Eipä poutaa kauan kestänyt ja Salizada San Liolla avaan taas sateenvarjoni. Kun olen jo hiukan nälissäni menen Al Fornoon ja otan talon erikoisuuden, maidossa haudutettua lammasta. Annoksessa on mukana paljon luita mutta on lihaankin ihan kylläksi asti, ja sellaista joka tosiaan maistuu lampaalta. Liha on ilmeisesti ensin käristetty ja sitten haudutettu, sillä pintapalat ovat ihanan ruskeita ja rapeita.

Kurkistan biennaaliin mutta en vaikutu. Riva degli Schiavonilla tapaan kyntti-läksi tekeytyneen miehen – onko se muka taidetta? Entä se kun ruotsalaiset esittelevät koirankakkoja? Brasilian osaston on ilmeisesti jokin lapsi päässyt sotkemaan ja mitä taidetta sekin sitten on, että joku juoksee ylösalaisin olevan panssarivaunun teloilla? Kuuluisaksi julistettu Anish Kapoor puhalluttaa savua yhdessä hienossa kirkossa. Voi voi. Eikä yksin taide ole kummallista vaan myös taiteilijat.

Ukkossateessa palaan vaporetolla hotelliin ajatellen esteettisiä ajatuksia kontekstina nykyinen mukataide, ja siestalla nukahdan niin sikeästi, etten enää illallakaan lähde ulos vaan luen matkapokkarini loppuun.

Keskiviikko 8.6.

Aluksi taas sateista, mutta kun pilviverho hiukan aukeaa ja sinitaivas pilkahtaa niin lähden ulos. Teen kolmen tunnin kävelyn, piipahdan välipalalla Harry´s Barissa – saan taas 20 % alennuksen laskusta – ja huomaan ilokseni, että täällä on yhä shortsikielto voimassa.

Mietiskelen vielä maanantaista kokousta ja taiteilijoita. Ilmeisesti kaikilla ihmisillä ei ole omaa järjestelmää ellei sekavuutta sitten voida pitää jonkin sortin järjestelmänä. Selvennän tätä esimerkillä eräistä naapureistani. He liikkuvat paljon autolla ja pysäköivät auton talonsa eteen miten sattuu: joskus nokka on autokatokseen päin, joskus tielle päin, toisinaan auto on aivan rapun edessä, toisinaan taas katoksessa. Ei siis minkäänlaista johdonmukaisuutta siinä miten auton pysäköi eli järjestelmällisyys puuttuu. Minä taas pysäköin auton aina ihan samalla tavalla, minulla on siis järjestelmä. Tällainen oman elämän järjestelmä pitää asiat hallinnassa eikä mikään pääse yllättämään. Tai jos jokin ulkoinen seikka – ennalta arvaamaton sairaus, maanjäristys, sota, laajamittainen sähkö-katkos – sittenkin yllättää, niin järjestelmä vastaa siihen resurssiensa puitteissa.

Yhteiskunnassamme on jonkinlainen järjestelmä, ei suinkaan paras mahdollinen, ja kuten tiedämme, se häiriintyy helposti esimerkiksi luonnonvoimien iskiessä. Mutta mitä paremmin yksilölliset järjestelmät ovat kunnossa, sitä hallitummin yhteiskuntakin voi toimia, ja kuten tiedämme, yleensä kaikki on retuperällä juuri järjestelmävikojen takia tai yksilöllisten järjestelmien puuttumisen vuoksi. Luullakseni järjestelmällisyyteen tarvitaan jokin geeni, joka puuttuu useilta taiteilijoilta ja monilta sosiaalisesti rajoittuneilta.

Mutta se siitä ja takaisin Calle dei Fabbrille.

Saan hankittua Sallille pikku tuliaisen ja Tuomakselle ostan syntymäpäiviksi Niken uutuuslenkkarit. Kun olen taas hotellissa, alkaa sataa oikein kunnolla ja loppupäivä menee televisiota katsellen. Tulee samoja saksalaisia dekkareita kuin Suomessakin.

Torstai 9.6.

Aamulla taas tasaista sadetta, joka loppuu kymmeneksi. Lähden jäähyväiskävelylle kun olen täällä luultavasti viimeistä kertaa. Kiertelen vanhoja reittejäni eri kaupunginosissa Dorsoduroa lukuunottamatta.

Tutun hotelli Bel Siton sisäänkäynnin vieressä on pitkään ollut näyteikkuna tyhjänä ja ystäväni Asko M. on pitänyt sitä oikein sopivana pienoisnäyttelylle. Nyt siihen oli ilmestynyt paremman laatuista vintage-tavaraa. Muun muassa Vuittonin laukkuja, haute couture –vaatteita yms. Ja jokseenkin kalliita ovat.

Asuntojen hinnat näyttävät hiukan kohtuullistuneen. Nyt saisi tilavan kaksion eli kaksi huonetta, keittiön tai keittokomeron ja varaston noin 265000 – 325000 eurolla läheltä keskustaa. Ei yhtään paha hinta, edellyttäen että asunnot ovat hyvässä kunnossa eikä isompia remontteja tarvittaisi.

Tuleekin oikein kunnon lenkki, lähes viisi tuntia. Hyvin ovat jalat tämän kaiken kestäneet. Onneksi tuli lenkkeiltyä tavallista enemmän ennen matkaa.

Illalla pakkasin ja katsoin ryhmä Stuttgartia.

Perjantai 10.6.

Puolipilvistä, lämpötila parinkymmenen paikkeilla kun se Suomessa on ollut hellelukemissa. Pakkauksen viimeistely ja laskun maksaminen. Tämä yhden hengen ullakkohuone aamiaisineen maksoi 90 euroa vuorokaudelta eli venetsialaisittain hinta on hyvin kohtuullinen, mutta muuten hotellin kolmessa tähdessä on vähän liikaa, sillä standardin mukaan huoneessa pitäisi olla minibaari. Siivouskaan ei ollut mitään huipputasoa, huone on hiukan nuhruinen. Aamiaiseen saa sen sijaan olla tyytyväinen, runsaiden leikkeleitten, hillojen ja monilukuisten leipien sekä kakkujen lisäksi on keitettyjä kananmunia.

Sitten ei muuta kuin lentoasemalle, odottelua, istuskelua, ja puolityhjässä koneessa kotimaahan. Helsinki-Vantaalla on taas jokin matkatavaraselkkaus menossa, saan odottaa tunnin laukkuani. Kiinnitän huomiotani sellaiseen seikkaan että me vanhukset ja muu vanhempi väki seisomme kun taas lapset ja nuoret miehittävät kaikki istuinpaikat tai istuvat lattialla. Eikö ihmisiä nykyään opeteta seisomaan? Ovatko kakarat koko ajan niin väsyneitä etteivät jaksa seisoa? Eikö enää opeteta hyviä tapoja ja tarjota istuinpaikkaa vanhemmille? Ja miksi istutaan lattialla? Eihän lattia ole istuin! Voi hyvänen aika tätä kaikkea ilman kunnon järjestelmällisyyttä!

Rauni vastassa ja sitten taas kotona.

Hyvästi Venetsia! Olen käynyt siellä vuodesta 1982 eli siis 30 vuoden ajan. Minä pidän siitä kaupungista siltoineen, kanavineen, palatseineen, rapistuneine seinineen, ystävällisine ihmisineen, puheensorinasta, tungoksesta kapeilla kujilla ja vaporetoissa, laguunin turkooseista aalloista, ukkosen jyrinästä kattojen yllä, paahtavasta helteestä rantakadulla, lumesta Markuksen torilla.

Mutta ei se mikään Viipuri ole. Siis Viipuri 1939.

18.6.2011 Paul

paul.tiilila@pp.inet.fi www.paultiilila.com