Share |

Nizza 2014

Paul Tiililä:


Kuljeskelemme Nizzassa, aurinko paistaa ja Välimeren aallot suutelevat rantakiviä – 2014


Edellisen kerran Nizzassa 2005. Johan tässä onkin taas aika lähteä nuuhkimaan värimerellistä ilmapiiriä. Aistimaan Provencen tuoksuja ja nauttimaan vielä syksyllä kesäisen lämmön syleilystä.


Niin paljon on ehtinyt tapahtua sitten viime näkemän. Eihän tässä iässä kaikkea enää muistakaan. Ikävin tapahtuma oli uusittu lonkkaleikkaus, jonka takia meni monta kuukautta hukkaan, no, toipumiseen. Hauskinta on taas ollut se, kun Mikko ja Terhi astuivat aviosäätyyn ja pitivät hienot häät rauniokirkossa ja Nuijalla. Sääkin suosi nuorta paria.
 

Taiteellisen urani eräänlaisen lopettelun alku oli toukokuussa Tampereella pidetty näyttely. Tämä lopettelu menee sillä lailla hiljakseen, että nytkin oli syyskuussa Tampereen Hervannassa töitäni esillä ja kutsuja tulee koko ajan eri puolilta maailmaa. Joihinkin harvoihin enää osallistun, edellyttäen, ettei tarvitse itse matkustaa paikan päälle.
 
Olen World Monuments Fundin jäsen. Tämä säätiö korjailee rapistuvia muistomerkkejä eri puolilla maailmaa. Olen jäsen lähinnä siinä toivossa, että he joskus noteeraisivat Suomen ja rauniokirkkommekin kunnostuskohteena. Nyt tuli kutsu heidän vuosijuhlaansa New Yorkiin. Se lienee tarkoitettu vain rikkaille, koska illalliskortti maksaa 1500 dollaria. Saavat nyt pitää juhlansa ilman meitä, varsinkin kun johtokunnassa ei ole enää italialaista ystävääni, erästä venetsialaista kreivitärtä. Mutta olisihan sitä mukava joskus päästä moiseen iltapukugaalaan.
 
Keväällä lenkkeilimme ahkerasti päästäkseni taas hyvään kuntoon leikkaukseni jälkeen, mutta kesällä hellekausi toi mukanaan tauon ja sitä seurasi pysyvän depressiokäyräni lasku niin, että oikeastaan kaikki tekeminen jäi sikseen, mukaan lukien isoisäni elämäkerran viimeistely. Serkkuni Pekka oli tehnyt suuren ja hienon työn lyhentämällä konseptini 900 sivua kohtuulliseen 500 sivuun. Nyt olen ihmeissäni ja entistä masentuneempi, kun en tiedä, miten koko hankkeen käy. Aurinko kuitenkin paistaa. Kunhan tästä taas . . . mieux vaut tard que jamais.

 

Miten olemmekaan nauttineet näistä syyskuun kauniista päivistä kirkkaan sinitaivaan alla! Olemme yhdistäneet uudelleen aloitetun lenkkeilyn sienestykseen ja kantaneet kotiin hienoja saaliita. Odotettavissa on herkullisia aterioita. Nam.


Yhtenä päivänä näimme taivaalla suuria kurkilaumoja, isoimmassa taisi olla satakunta lintua, ja sitä seurasi kaksi hiukan pienempää parvea. Ja voi sitä meteliä yläilmoissa, minkä nämä kovaääniset linnut pitivät! Kurkien poistuttua metsässä vallitsi taas ihana rauha, se hiljaisuus, joka on minua aina viehättänyt. Metsäkirvisen hiljainen ääntely, kas tuolla rapisee orava, tuolla taas vihreää sammalta vasten loistavat kärpässienet ja valkoiset käävät. Suurten kuusten lomassa vilkkuu vaimon punainen pusero.
 
Torstaina 18.9. heräämme kirkkaaseen, raikkaaseen syysaamuun kotimaan taivaan alla. Kohta jo olemmekin taivaalla Finnairin koneessa, jonka lähtö oli parikymmentä minuuttia myöhässä. Ilmeisesti syynä koneen siivous, joka taisi olla vain kahden värillisen maahanmuuttaneen vastuulla.

Katselen usein lentoturmien tutkinta –ohjelmaa. Kerran näytettiin koneen siivousta. Sitä oli hoitelemassa kuuden hengen työryhmä vaativan työnjohdon silmälläpidon alla. Aikaa oli 45 minuuttia ja siinä ajassa homma hoituikin. Esimerkki tuli kylläkin Lufthansan koneesta. Onkohan Finnair karsinut jo liikaa henkilökuntaa?
 

Raunin vieressä ikkunapaikalla istuu keski-ikäinen nainen, jolla on hyvin lyhyt minihame. Hän selailee jonkin firman papereita, puuhaa tablettinsa kanssa ja yhtäkkiä alkaa rasvata kantapäitään ja varpaitaan! Eipä ole sellaistakaan ennen nähty. Lentokoneessa!

Minusta oikealla seuraavalla rivillä istuu samaten noin nuorempaa keski-ikää edustava melko nätti blondi. Hänkin on avojaloin. Hänellä on lähes moitteettoman kaunis jalkaterä suorine varpaineen. Hänen kohdallaan outo seikka on se, että koneen alkaessa lähestyä Nizzaa hän riisuu sormuksensa ja sujauttaa ne laukkuunsa. Hänkin kuuluu samaan sarjaan varpaanrasvaajan kanssa työskennellen välillä tabletilla. Tai ollen työskentelevinään.
 

Perillä. Ja tämä vastaan tulvahtava lämpö niin kuin aina ennenkin. On jo ilta ja taivas tummuu vähitellen yönmustaksi. Menemme kävelykadulla ulos päivälliselle. Istahdamme heti ensimmäiseen brasseriaan kulman takana. Otamme alkuruoaksi etanat valko-sipulivoissa, mutta nyt niitä ei tuodakaan pannulla vaan ne tulevat kotiloissaan. Siinäpä onkin aika taistelu saada ne ulos. Apuna käytetään pihtejä, joilla tartutaan kotilosta, ja kas kummaa, yksi kotilo kimpoaa otteestani ja lennähtää komeassa kaaressa naapuripöydän alle niin että oikein kolahtaa. Ei se mitään, täällä, Ranskassa. Meitä naurattaa kovasti.
 

Pääruokana Raunilla on lohta, minulla muhkea entrecote, kummankin ruoka todella herkullista ja annokset valtavat. Täällä ei pihistellä. Olemme oikein pahoillamme, kun emme jaksa kaikkea, vaan hiukan jää yli. Minne sekin sitten joutuu? Kasvaako hiilijalanjälkemme? - Calvadokset, iltakävely ja nukkumaan.


Nukuimme kuin ne kuuluisat tukit tukevan päivällisemme päälle. Hotellimme aamiainen on hyvä. Eilinen escargots-ateria oli aiheuttanut tahran vaalean takkini etumukseen eikä hotellilla ole pesulapalvelua. Aika kummaa muuten vai onko nykyaikaa? Lähdemme haeskelemaan pesulaa, yksi neuvoo tuonne, tuohon suuntaan ja sitten käännytte vasemmalle, toinen ohjaa eteenpäin, tätä katua 400 metriä ja se on siinä. No ei tietenkään ole. Haemme tavara-talo Nice Etoilestakin, mutta eipä löydy. Etoilessa nautimme virvokkeita. Yhdestä apteekista ostan kävelykepin, lonkka hiukan vaivaa kun liikumme oudokseltaan asvaltilla metsäpolun asemesta.
 

Lounaalle pysähdymme vanhaan tuttuun Milos´iin. Rauni kokeilee sipulikeittoa, minä hanhenmaksaa. Pääruoaksi otamme molemmat cigot d´agneau eli lampaanpaistia. Valkosipuli ja rosmariini tuoksuvat ihanasti lautastemme yllä. Lihaviipaleet ovat suuria ja mureita. Miten ihmeessä Suomessa ei saa suurikokoista lammasta vaan kyljyksetkin ovat tuskin peukalonkynttä suurempia. - Ohhoh, kun tuli taas masut täyteen. Kevennykseksi Rauni ottaa jäätelön, minä oikean crème brûlén.


Milosissa istui hyvin nuori viattoman näköinen tyttönen roistoa muistuttavan miehen kanssa, joka varmaankin selitti olevansa muotilehden kuvaaja tai jokin v***n elokuvaohjaaja saadakseen tytön vuoteeseensa, ja tyttöparka suorastaan palvoo katseillaan tätä kultaketjuin koristeltua tummaa pitkälettistä rasvatukkaa. Tyttöparka. Mitenkähän ne aina sortuvat lurjuksiin.


Sitten olemmekin jo lauantaissa. Aloitamme päivän pitkällä kävelyllä Promenade des Anglaisella. Aurinko paistaa pilvettömältä taivaalta, meri on niin sininen kuin vaan olla voi, muutama pursi keinuu rannan tietämissä, rahtilaiva kyntää kaukana ulapalla. Ensimmäiset uimarit nousevat jo vedestä kiiruhtaakseen työpaikoilleen kuten promenadella hölkkäävät neitosetkin.


Käännymme vanhaan kaupunkiin ja kuljemme Cours Saleyan kukka- ja vihannestorin läpi ihaillen uskomattomia kukka-asetelmia ja mitä kummallisimpia vihanneksia. Sieniäkin näkyy koreittain. Poikkeamme Nizzan barokkityyliseen Sainte Réparatan katedraaliin. Siellä on hyvin hurskas nainen. Hän puhuu papin kanssa, hän polvistuu ja tekee ristinmerkkejä komean alttarin edessä, rukoilee pitkään, ja poistuu sitten niiaillen ja ristinmerkkejä tehden.


Lounaalle O´Palermoon. Raunille pizza, minulle lasagne. Päivästä tulee varsin helteinen. Kun menemme siestalle lounaan jälkeen, lämpömittari näyttää jo +28 varjossa.


Lepohetkemme jälkeen teemme pitkähkön kävelyn Rue de Francea länteen ja palaamme Rue de la Buffaa. Zone piétonnella nautimme jäätelöt. Rauni esitelmöi ”vanhan vaniljan” ja nykyvaniljan eroista. Taivas alkaa vetäytyä pilveen ja ehdimme hotelliin juuri ennen sadetta. Rauni syventyy matkalukemiseensa, minä seuraan ikkunastamme sateen lakattua taas vilkastunutta katuelämää kolmen kadun risteyksessä. Teen mielenkiintoisia havaintoja ihmisten kävelytyyleistä. Suurin osa sentään kävelee oikein.

Miten kävellään oikein? Koukistakaa toista jalkaanne polvesta      taaksepäin niin että se ottaa melkein pakaraan kiinni, ja antakaa jalan sitten heilahtaa vapaasti eteenpäin. Nyt jalkaterä on suorassa eteenpäin, eikö niin? Kävely lähtee siitä, askelletaan eteenpäin niin että jalkaterät ovat suorana muodostaen keskenään vain muutaman asteen kulman. Kantapää ottaa ensin maahan ja sitten jalkaterä pyörähtää ulkosyrjän kautta päkiän yli eteenpäin niin, että isovarvas antaa viimeisen työnnön.

Jotkut kävelevät niin, että toinen jalka tekee kyllä oikean liikkeen, mutta toinen tuleekin maahan vinossa. Tällöin eteenpäin vievä liike ei olekaan enää askel vaan jalan sisäsyrjällä tapahtuva työntö. Näitä työntäjiä on kohtalaisen paljon.


Epäterveellisintä kävelyä on ns. ankkakävely. Ankkakävelyssä jalkaterät kääntyvät sivulle, jolloin ne saattavat muodostaa lähes 90 asteen kulman. Tämä ns. ”Aku Ankka”–kävely saattaa johtua jostakin synnynnäisestä viasta tai – mikä pahempaa - lihasrappeutumasta, joka voi  nuorillekin kehittyä liian vähäisen liikunnan seurauksena. Ankkakävely rasittaa polvia sekä lonkkaa, mikä johtaa näitä niveliä kiusaaviin vaivoihin, leikkauksiin ja tekoniveliin.

Vanhempien olisi kiinnitettävä huomiota lastensa kävelyyn jo opetteluvaiheessa, jotta kävely alkaa edetä suoraviivaisesti ilman työntö- tai ankka-askelia. Lasten ja nuorten ankkakävelyyn pitäisi puuttua kansanterveydenkin näkökulmasta koulujen terveyden-huollossa ja liikuntakasvatuksessa. Liikunnassa olisi myös kiinnitettävä huomiota muutamien tyttöjen ja naisten tapaan juosta niin, että toinen jalka, usein oikea, tekee takana ylimääräisen viuhkamaisen liikkeen ennen kuin askel taas suuntautuu eteenpäin.

Tässä taisi ollakin tämän matkakertomuksen opettava osuus, kunhan vaan ihmiset kävelisivät oikein!
Sunnuntain 21.9. aloitamme kävellen pääkatu Avenue Jean Médecinin päästä päähän. Matkalla poikkeamme uusgoottilaiseen Notre Dame Basilicaan, jossa on meneillään jumalanpalvelus. Istahdamme hetkeksi seuraamaan sitä. Saarna käsittelee aihetta ”ylentäkää sydämenne”. Kirkossa on upeita lasimaalauksia ja suuri Marian taivaaseenastumista kuvaava ruusuikkuna. Sytytämme kynttilät vanhempiemme muistolle. Tätä kirkkoa kannattaa käydä katsomassa.


Pistäydymme  tavaratalo Lafayettessa, istuskelemme katukahvilassa ja seuraamme vilkasta elämää ympärillämme. Yksi isä on hädissään kun vilkas poikanen juoksee yhtäälle, yhtä vikkelä tyttönen toisaalle. Muuan koirakin sekaantuu asiaan kimeästi haukkuen. ”Ja kaikilla oli niin mukavaa.”


Illansuussa aterioimme yhdessä Rue Halévyn lukuisista pikku ravintoloista, paikassa, jossa olen äidinkin kanssa nauttinut paikallisesta soupe poissonista, erikoisesta punaruskeasta kala-keitosta lisukkeineen. Lisäksi syömme jotakin liharuokaa, josta ei tule pisteitä eikä tähtiä. Vielä ruoansulatuskävely promenadella. Mikko soittaa illalla.

Maanantaisin kukkaistorilla on kuuluisat antiikkimarkkinat. Ja me tietysti sinne. Kun tiedämme myös ystävämme Maaritin olevan kaverinsa Tarmon kanssa täällä Côte d´Azurilla, Rauni soittaa hänelle. Hekin ovat tulossa antiikkia katselemaan, teemme treffit ja juttelemme sitten pari tuntia eräässä Place du Palaisin kahvilassa, jossa tarjoilija-neitonen ei aina oikein tiedä, mitä viedä mihinkin pöytään. Oikein mukava tapaaminen ja tervetullut levähdyskin, sillä lämpömittari näyttää +32.


Ennen tapaamistamme ehdimme aterioida yhdessä kulmakapakassa Place Rossettin laitamilla. Taisin syödä spaghetti carbonaraa, Rauni salade niçoisen, mutta annokset ovat taas aivan liian suuria. Tämä on kyllä sääli ja oikeastaan harmittavaa ruoan tuhlaamista samaan aikaan kun maailmalla nähdään nälkää.

Niin, mutta palataan vielä antiikkitorille. Siellähän on aivan loputtomiin mitä hienoimpia esineitä aivan sekalaisen rojun seurassa. Nykyajalle kuvaavaa on se, että myynnissä on paljon hienoja hopeisia aterimia, niitä vanhoja, jotka ovat aivan liian suuria nykymakuun, niin lusikat, veitset kuin haarukatkin. Eivät kelpaa perijöilleen. Autres temps, autres moeurs. Samaa syrjintää kokevat hienot käsinkirjaillut lakanat ja muut liinavaatteet, jotka vaativat valkopesun ja mankeloinnin ja jotka senkin takia on tuotu tänne. Kukahan niitä sitten ostaa?


Palaamme hotelliin, pidämme siestamme ja alamme pakata. Huomenna on kotiinpaluu aamupäivällä.


Niin, olemme olleet majoittuneina on Hôtel de Suedeen, joka on saman nimisen kadun varrella, rue Halévyn ja zone piétonnen kulmassa. Keskellä kaikkea. Sijainti on siis mainio, ja hotellin kolme tähteä antavat osapuilleen oikean kuvan sen tasosta.


Tällä kertaa emme siis käyneet Monacossa, Ezen kukkulalla, St.Paul de Vencessä tai missään museossa, emme shoppailleet emmekä ate-rioineet hienosti valkoisten liinojen äärellä, sillä olimme päättäneet vaan olla, olla lomalla ilman sen kummempia kommer-venkkejä, olemmehan täällä Rivieralla jo nähneet ja kokeneet niin paljon. Mutta Nizzaa ympäristöineen suosittelemme lämpimästi niille, jotka eivät ole siellä vielä käyneet. Bon voyage!