Share |

VENETSIA kesäkuussa 2016

JUHLIMME ETUKÄTEEN SYNTYMÄPÄIVIÄMME VENETSIASSA

Kertomus matkasta 19.  –  24.6.2016

Maaliskuun lopulla tulin ehdottaneeksi Raunille Venetsian matkaa. Olin hiukan hämmästynyt kun hänellä ei ollut mitään sitä vastaan. Tosin lupasin maksaa myös hänen matkansa sen kunniaksi, että hän täyttää kesällä 70 vuotta, ja minä itse syksyllä – jos Herra suo – 85. Tämä saa nyt sitten olla se viimeinen Venetsian matkani, kolmaskymmenesseitsemäs.

En oikein tiedä, miksi menen aina Venetsiaan. Ensimmäinen kerta oli 1982 silloisen ystävättäreni toivomuksesta. Hän oli aina halunnut sinne. No miksei, ajattelin, ja opiskelin sen takia italiaa. Se ensimmäinen kerta lumosi, kerta kaikkiaan. Siinä kaupungissa on sitä jotakin. Salaperäistä lumoa. Menneen ajan viehätystä.  Jotakin iloista, jotakin surumielistä. Kaunista. Rappiota.

Olen alkanut asettua tähän eläkeläisen asemaan enkä juurikaan osallistu mihinkään, mitä nyt joskus ilmaisen mielipiteeni lehtien palstoilla. Rauni sitä vastoin on täydessä työn touhussa ja hoitaa suvereenisti niin Pälkäneen soroptimistien kuin Vanhankirkon Suojeluyhdistyksenkin asioita sihteerin ominaisuudessa.

Taiteilussa olen mukana lähinnä muodon vuoksi. Jonkin verran huolta on aiheuttanut olympiataiteilijoitten yhdistyksen OFAA:n hallituksen enemmistön joutuminen kaakkois-aasialaisten käsiin lähinnä siksi, että heillä on kovin erilainen käsitys siitä, miten Suomessa rekisteröidyn yhdistyksen asioita pitää hoitaa. Ja sellainen käsitys, ettei jäsenmaksujen maksamisella ole niin väliä.

Postitaiteessa olen ollut mukana harvakseltaan ja ”kollegiaalisista syistä” osallistuin Pälkäneen kirjastossa pieneen yhteisnäyttelyyn, jonka tärkein asia oli sisareni Immen ensiesiintyminen taiteilijana varsin hyvin muotokuva- ja maisemamaalauksin.

Toukokuun lopulla tulee kansainvälinen vieras, bangladeshilainen, mutta New Yorkissa asuva ja työskentelevä Khurshid Alam Saleem. Hän on Euroopan kiertueella ja ottaa yhteyttä tiedustellen, voinko järjestää ohjelmaa Suomessa. No tietysti, onhan kyseessä olympiataiteilija, siis Olympia Fine Arts Association jäsen, tuttuni Pekingistä 2008 ja Malesian Penangista 2009.

Hän saapuu Hampurista Tukholman kautta Tampere-Pirkkalan lentoasemalle SAS`in lennolla. Olen kutsunut kotiin muutaman Eurooppalainen Kulttuuriyhdistys EKY:n taiteilijan ja lisäksi naapurin Erikan toimittajan ominaisuudessa. Raunin järjestämän tarjoilun ohella taiteilijat esittelivät töitään ja käymme lavean ja polveilevan keskustelun mahdollisuudesta pitää näyttely Saleemin galleriassa noin 60 km päässä Manhattanilta, New Islandin hyvällä asuinalueella. Näyttely olisi 2017 ja liittyisi jollakin tavalla Suomen itsenäisyyden 100-vuotisjuhlintaan.

 Saleem on asunut Yhdysvalloissa 30 vuotta mutta puhuu englantia varsin kummallisesti ääntäen. Niin, hän on meillä kaksi yötä. Seuraavana päivänä vien hänet Tampereelle, ensin lounaalle Bella Romaan – sivumennen sanoen melkoinen pettymys verrattuna entiseen Bella Romaan – ja sitten tutustumaan Grafiikanpaja Himmelblauhun. Siellä on aika mielenkiintoinen iPad-valokuvanäyttely. Poikkeamme vielä Keskus Galleriassa ja Stockmannilla kahvilla.

Aika kuluu jutustellen ja OFAA:n tilannetta päivitellen. Lauantaina olemme edestakaisin Mikon mökillä, missä Saleem ihastelee maisemia mutta ennen muuta pikku Annia. Kevyen lounaan jälkeen saatan hänet Valkeakosken linja-autoasemalle, josta hän jatkaa Terminaali 2:een ja sitä kautta Ateenaan ja lopulta kotiinsa.

En ole innostunut hänen näyttelyajatuksestaan, koska galleria on tunnin junamatkan päässä Penn-asemalta. Mutta päättäkööt EKY:n taiteilijat, eihän minun tarvitse sinne lähteä. Nykyinen puheenjohtajamme, Moona, hoitaa asiaa. Yhden työni Saleem kuitenkin haluaa sinne, eräälle rikkaalle maanmiehelleen, niin rikkaalle, että rakennuttaa heidän kotimaahansa parhaillaan suurta taidemuseota.

Rikkaus, vauraus ja varainkäyttö ovat mielenkiintoisia asioita. Hyvin kiinnostavaa on nähdä, mihin enemmän tai vähemmän julkisia varoja käytetään. Tuolla idässä näyttelyissämme on aina paljon sponsoreita, asumme 4-tähden hotelleissa ilmaiseksi 7-10 vrk, lähes täysihoito, kiertoajelut, work shopit yms. hyvin järjestetyn näyttelyn lisäksi, ja pisteenä kaikelle upea näyttelykatalogi.

Tällainen ei onnistu Suomessa eikä oikein Euroopassakaan. Tosin Bosnia&Herzegovinassa oli 2010 erinomaiset järjestelyt ja kroatialaisetkin ovat onnistuneet jotenkin saamaan läpi World Art Games-tapahtumansa, mutta heillä on ollut aikamoisia taloudellisia vaikeuksia. Ja pieni-muotoisemmin esimerkiksi Italiassa sponsoreita löytyy rahoittamaan ainakin hienoja katalogeja.  Maksajina ovat aina kunta, paikalliset pankit ja yritykset, posti ja usein maakuntakin.

Niin, kysymys on siis siitä, mihin varoja ohjataan. Kiinassa, Etelä-Koreassa, Intiassa, Malesiassa, Indonesiassa rahaa suunnataan mahtavien taidetapahtumien järjestämiseen. Voi tosin olla, että ne summat ovat heille pikkurahaa? Mutta läntisen markkinatalouden piiristä ei löydy seteleitä tällaisiin tarkoituksiin puhumattakaan nyt siitä, että saisimme lasikaton Pälkäneen rauniokirkkoon! Materialismi jyllää. Markkinavoimat hamuavat alati kasvavia voittoja. Ja jos varoja ohjataan kulttuurille, se menee niin sanotulle kulttuurille, muka-kulttuurille kaikenlaisten ihmeellisyyksien julkituomiseen, niin kuin nyt Mäntässäkin jokin virkattu poliisiauto! Luullakseni kysymys on siitä, että kriitikot eivät uskalla puhua keisarin vaatteista vaan ylistävät hullutuksia, jottei heitä syytettäisi ahdasmielisiksi ja taantumuksellisiksi. Pitäisi aina muistaa, että yksi kommunismin vahvimmista aseista oli juuri sekaantuminen kulttuuriin.

Kun lentomme lähtee aamulla varhain, olemme yötä Glo Airport hotellissa. Olen käyttänyt tällä paikalla olevaa hotellia siitä lähtien kun se avattiin noin 20 vuotta sitten. Ja nyt hotelli ”munaa”. En ole koskaan ennen saanut näin pientä ja huonosti varustettua huonetta kuin nyt. Kaksi aikuista mahtuu hädin tuskin.

Venetsian lentoasema sunnuntaiaamuna 19. kesäkuuta. Tuttu lämmin tuulahdus tervehtii meitä. Italialainen taiteilija Stefano Zanus on vastassa. Kun saavumme 9.35 ja saamme huoneemme vasta 13.30, Stefano on luvannut keksiä jotakin ohjelmaa pariksi tunniksi. Ajelemme eri puolilla Mestreä ja sitten menemme Forte Margheraan, jonne harva suomalainen lienee eksynyt. Se on lähes 50 hehtaarin puisto Venetsiaan päin mentäessä oikealla, juuri ennen sen pitkän Piazzale Romalle vievän pengersillan alkua.

Forte Marghera on ollut sotilasalue ja linnoitus, vähän samanlainen kuin Suomenlinna lukuisine muureineen, vallituksineen ja vanhoine kasarmeineen. Arkkitehtuuri, jos sellaisesta voi puhua, on ranskalais-itävaltalaista linnoitustekniikkaa. Nykyisin alue on kansanpuistona ja joissakin kunnostetuissa kasarmeissa on osia Venetsian arkkitehtuuribiennaalista.

Kävelemme puistossa, nautimme kahvit, Stefano esittelee sorjan tyttärensä, joka on täällä kesätöissä valmistuttuaan keväällä. Viihdymme suurten lehtevien puiden siimeksessä. Mustarastaat huhuilevat, jokin haukka vilahtaa ohi.

Venetsiaan. Ystävällinen Stefano vie meidät Piazzale Romalle asti. Sieltä marssimme uuden sillan yli Lista di Spagna-nimisen kadun alkupäässä sijaitsevaan hotelliimme Belle Epoque, jossa olen tainnut olla ehkä kymmenkunta kertaa. Jätämme laukut aulaan ja menemme lounaalle vastapäätä olevaan trattoria Povoledoon, jonka terassi on aivan Canal Granden äärellä. Ihan vaan ”lohturuokaa” kun odotamme huonettamme.

Povoledokin saa pitkän miinuksen. Raunin kana on kuiva, minun lampaankyljykseni ovat muutamia vähälihaisia luita. Ja odottavan aika on pitkä. Mutta olemmehan kuitenkin Venetsiassa, sää suosii, vaporetot, veneet ja gondolit keikkuvat kanaalin aalloilla, italian kieli kaikuu joka puolella.

Saamme suuren huoneen, arviolta noin 25 neliötä, ja kylpyhuonekin on tilava. Ainoa huomautus tulee pienestä vanhanaikaisesta televisiosta, josta näkyy vain muutama kanava. Mutta siitä viis. Hotelli tiesi, että tulemme Venetsiaan juhlimaan Raunin 70-vuotisuutta ja niinpä pöydällä odottaa viisi komeata ruusua maljakossa, pullo proseccoa jäissä ja oikein iso suklaarasia! Kiitos! Mille grazie!

Majoitumme, katselen formuloita ja alamme hiljalleen valmistautua iltaa varten, sillä meillä on liput La Feniceen, Venetsian kuuluisaan oopperataloon Verdin La Traviatan esitykseen. Olen jo maaliskuussa hankkinut meille hyvät paikat keskikäytävän vieressä takapermannolla. Mitä formuloihin muuten tulee, niin eivätkö ne ole tavallaan nykyajan oopperoita, draamaa ja moniskaalaista pauhua pari tuntia? Ja loppu usein yllättävä.

Mutta nämä selfiet! Kun ihan aikuisetkin, siis keski-ikäiset, varttuneet ihmiset, ottavat selfieitään niin että koko katsomo salamoi. Mikä villitys se on, ja lisäksi, kun katsomon yllä juoksee kaksikieli-nen teksti, jossa pyydetään olemaan ottamatta kuvia. Niin mutta me nyt vaan otamme, ja räiskis taas, ajattelevat nuo itsekkäät. Onneksi se sentään loppuu kun esitys alkaa.

Ensimmäinen näytös on hyvä, orkesteri soittaa mainiosti ja Irina Dubrovskaya laulaa hienosti Violetan roolin, varsinkin suuri aaria saa kylmät väreet kulkemaan, ja muutkin onnistuvat. Toisessa näytöksessä esiintyjien ote minusta jotenkin hiukan latistuu, tai ehkä Verdi on kirjoittanut sen sellaiseksi, saadakseen taas lentoa kolmanteen osaan, joka kuitenkin tavallaan hiipuu loppua kohti Violetan kuollessa rakastettunsa käsivarsille. No, en ole alkuunkaan mikään oopperamusiikin tuntija joten tämä on nyt vain omaa vaikutelmaani. Salintäysi yleisö kyllä taputtaa, hurraa, tömistää ja huutaa seisaaltaan bravoaan. Kun La Fenicen upea sali on täpötäynnä ”hattuhyllyjä” myöten niin suosionosoitusten pauhu on melkoinen.

Kyllä minä pidän Verdin kamarimusiikista, mutta en ole oopperoiden ystävä, koska niissä on asioita toistelevaa laulua ja lallatusta sekä sekavaa liikehdintää ja sievistelevää hypähtelyä.

Muuten on hauska seurata yleisöä. Italialaiset ovat hyvin pukeutuneita niin kuin mekin, mutta osalla turisteista ei ole mitään tapoja. Täytyy sanoa, että paikannäyttäjätytötkin ovat paremmin pukeutuneita kuin melkoinen osa katsojista. Yksi keski-ikäinen saksalaismies tulee reppu selässä, monet naiset ovat sandaaleissa rumat varpaat harottaen, hiukset sekaisin. Ihan asekauppiaan näköinen mies nukkuu Raunin edessä, pää vain nuokahtelee. Ja siten todelliset fanit, yksi on niin innoissaan, että nousee aitiossa seisomaan aina aarioiden aikana, ja yksi toinen pitää käsiään valmiina taputusasennossa jo kauan ennen kuin taputtaminen alkaa. - Oikeastaan hauska ilta.

Säätiedot ovat luvanneet meille sateisia päiviä, mutta maanantaina heräämme aurinkoiseen aamuun. Vahvistamme itseämme tukevalla aamiaisella. - Kun aikoinaan aloin kulkea Italiassa, hotelliaamiainen saattoi rajoittua korppuun, mutta nykyisin useimmissa hotelleissa on jo kunnon aamupala, niin täälläkin. On suolaista ja makeaa monta lajia, valmiiksi kuorittuja kananmuniakin. Kuka se sanoikaan, että kehitys kehittyy, taisi olla ”vanhan liiton” kepulainen ministeri.

Kävelemme Ponte degli Scalzin sillan yli ja läpi San Polon ja Santa Crocen kaupunginosien. Pistäydymme kahdessa tutussa kirkossa, joissa on upeita marmorialttareita ja mestareiden suuria maalauksia, ja kurkistamme myös Leonardo da Vinci museoon. Muistanette hänet ehkä parhaiten Mona Lisasta ja Ehtoollisesta, mutta hän oli ennen muuta hämmästyttävä keksijä. Osaa näistä keksinnöistä saamme ihmetellä museossa, muun muassa seinäkelloa, jonka mekanismi on hyvin mielenkiintoinen. Ihmeellisen tarkkoja ovat myös hänen piirroksensa ihmisen anatomiasta. On todella traagista ja kuvaavaakin, että tämä eräs ihmiskunnan harvoista kaikkien aikojen universaaleista neroista sitten kuolee unohdettuna Ranskassa.

 Lähellä Rialtoa nautimme hyvät tramezzinot. Jatkamme sillan yli, katselemme Mercerian ikkunoita – niin kovin moni liiketila on taas vaihtanut omistajaa tai vuokralaista, turistikama valtaa alaa. Istahdamme pöytään Quadrin puolella, mutta kun tarjoilijoita ei näy mailla halmeilla, menemme torin yli Florianin puolella ja tilaamme kaakaot kermavaahdon kera.

Miten joku oli puhunut sateesta? Taivaalla ei pilven hattaraa, lämpötila varjossa yli 30ᵒ. Mutta eihän lämmin luita riko, sanoo sananparsikin. Alamme kuitenkin haeskella lounaspaikkaa varjon puolelta. Campo S.M.del Giglion laidalla on ravintola Al Giglio, jossa olemme ennenkin syöneet aika hyvin. Hovimestari ohjaa meidät pöytään. Sen jälkeen ei tapahdukaan mitään! Naapuripöytään tulee ihmisiä, heille tuodaan heti ruokalistat. Tarjoilijat kantavat oluttuoppeja, viinikannuja ja ruokia, mutta kukaan ei noteeraa meitä. Mitäs tämä nyt on? Jätämme pöytämme ja suuntaamme läheiseen Gritti Palaceen ajatellen vahingoniloisina, että Al Giglio jää nyt ilman rahojamme.

Amerikkalaisten suosikkikirjailija Ernest Hemingway viihtyi Venetsiassa ja erityisesti Gritti Palacessa ja Harry´s Barissa. Moni amerikkalainen ei Venetsiasta paljon muuta tiedäkään ja siksi juuri näissä kahdessa paikassa heitä tapaa paljon. Niinpä nytkin. Taisimme olla suurella terassilla ainoat ei-jenkit.

Tämä terassi on Canal Granden varrella, kutakuinkin vastapäätä Santa Maria della Salute-kirkkoa. Oikeastaan parempaa paikka istuskella ja aterioida on vaikea kuvitella. Erilaiset veneet ja vaporetot lipuvat ohitse, tervapääskyt kaartelevat korkealla kirkon kupolin yllä, jokin lokki liitää veneen perässä. Terassin Riva-tuolitkin ovat poikkeuksellisen mukavat.

Rauni aloittaa lounaan bellinillä, minä Hemingwayn suosikkimartinilla. Alkuruokana vaimolla on vihanneskeitto kirkkaassa liemessä, itselläni prosciuttoa melonin kera. Pääruoaksi olemme valinneet häränfileen viipaleita. Filee on ensin kunnolla paistettu, aivan oikeaoppisesti, ulkoa hyvin paistunut, sisällä juuri oikea punerrus. Ja niin mureaa että oikein! Ja herkullista. Kaiken kruunaa juomana pehmeä Barolo.

Osaan italiaa aika hyvin, ja niinpä huomaan myös kielen poikkeukset tai virheet. Esimerkiksi La Fenicessä esiripun yllä juoksee kulloinkin laulettava teksti. Siellä vilahti sana kyyneleet, se oli virheellisesti kirjoitettu muotoon lagrime, kun oikea muoto on lacrime. Lisäksi huomasin suuren joukon sanalyhennyksiä, ilmeisesti kaikki sovitettuna paremmin laulettaviksi. Voihan olla, että gr (lagrime) on helpompi laulaa kuin cr (lacrime)? Kokeilkaapa.

Italian kielessä on myös hallittava sanojen paino, koska se vaikuttaa mm. monikon päätteeseen. Normaalisti co-pääte on monikossa chi, mutta jos paino on epäsäännöllinen, monikko onkin ci. Tämän huomasin kun maassa oli pormestarin (sindaco) vaalit ja lehdet kirjoittivat sindaci, näin siksi, kun paino on sanan alussa. No, se siitä, mutta olin mielissäni, kun yhdessä liikkeessä myyjä kysyi ”mistä oikein olette, kun puhutte noin hyvää italiaa?”. Ihan harjoituksen vuoksi puhun usein enemmän kuin mitä itse asian toimittaminen vaatisi.

Seuraavana päivänä kävelemme Strada Novaa eli Canal Granden vasemmalla puolella kulkevaa varsin leveätä reittiä kunnes tulemme Coinin tavaratalon kohdalle. Käymme kyselemässä pikkulasten vaatteita Annille tuliaisiksi, mutta myyjätär ilmoittaa, että heidän kesävaatesesonkinsa on jo ohi, mutta menkää Mestren Coiniin, siellä on laajemmat valikoimat.

Carlo Goldonin patsaan kohdalla pujahdamme alikulun kautta Salizada San Lio-kujalle ja sieltä edelleen Mercerian kautta Markuksen torille ja Lavenan kahvilaan. Nautimme siellä oikein runsaat ja herkulliset jäätelöt ja ihmettelemme vähäpukeisia erittäin lihavia nuoria naisia, jota syövät lisää jäätelöä ja leivoksia. Tarkistamme vielä Frezzerian ja Calle dei Fabbrin ikkunat ja palaamme vaporetto kakkosella.

Päivälliselle menemme nyt Harry´s Bariin. Astun sisälle tähän legendaariseen paikkaan 153. kerran. Täällä toki näkee, kuulee ja tapaa muitakin kuin amerikkalaisia. Toisella puolellamme on italialainen pariskunta, toisella puolella jenkkipari. Mies miettii, ottaisiko hampurilaisen! Yksi vanhemmista tarjoilijoista tulee todella iloisena tervehtimään, ”hauska nähdä vanha kanta-asiakaskin pitkästä aikaa”. Juu niin, siis kolmen vuoden paussihan tässä onkin ollut, pitempi kuin koskaan ennen. Sen se tekee, kun meitä eläkeläisiä kurjistetaan jatkuvasti, indeksejä jäädytetään, osia leikataan, ja syynä on vain SAK:n joukkojen kateus: kun me emme nyt saa haluamiamme korotuksia, nipistetäänpä vähän eläkeläisiltäkin. Kolmikannan taholta nämä aloitteet yleensä tulevat, eihän eläkkeiden leikkauksilla ole valtiontalouden kanssa juurikaan tekemistä.

Istumme siis mukavasti omassa kulmassamme ja ihailemme ikkunasta näkyvää laguunia sekä Punta Doganan kullattua palloa. Rauni aloittaa prosciutolla ja melooneilla, minä carpacciolla, yhdellä paikan klassikoista. Pääruoaksi otamme kumpikin scampi al riso pilaf, joka on todella herkullista syötävää. Kun otamme aterian jälkeen vain kahvia, niin tarjoilija tuo ilmaiseksi palan talon mehevää suklaakakkua.

Täytyy sanoa: tällä kertaa Harry´s Bar ei kaikesta hyvästä palvelusta, ilmapiiristä ja ruoasta huolimatta saa ykköspaikkaa, joka nyt siirtyy Gritti Palacelle, nimenomaan lihan täydellisen kypsyysasteen ja maun takia. Ja sekin on todettava, että onhan täällä ihan kiskurihinnat. Kun Gritissä lasku jäi hiukan alle kahdensadan, täällä se ylittää reilusti kolmensataa. 

Palaamme vaporetolla. Siellä tungoksessa huomaan ihanteellisen jalkaterän: nilkan ja varpaiden tyven väli on pitkä ja loivasti kaartuva, virheettömät varpaat pitkät ja suorat. Tämähän on makuasia, mutta minusta esteetikkona tuo on kauniimpi kuin leveä jalkaterä lyhyin lihavin varpain ja vaivaisenluuhöystöllä. Ihan liian paljon näkee hoitamattomia jalkoja ja rumia isovarpaan kynsiä.

Hotellin pienestä televisiosta seuraan jalkapalloa, jota nyt tulee EM-kisojen takia jatkuvasti. Se on peli, jota on aika mukava seurata, varsinkin näitä hyviä joukkueita. Kunhan se ei muuttuisi taitopelistä jääkiekon tapaan isojen miesten rymistelyksi.

Keskiviikkona helle jatkuu. Ennen matkaa tarkistin ennusteen ja täällä piti olla sadetta harva se päivä. Vaan eipä ole. Pilvetön taivas, hehkuva päivänpaiste, ilma velloo kapeilla kujilla kuumuutta hohkaavien kiviseinien vain lisätessä lämpöä, jota lienee auringossa yli 40ᵒ koska varjossakin on virallisesti 31-33 astetta.

Tranvia on valmistunut, tai monorail, se on yksikiskoinen raitiotie joka kulkee Mestrestä aina Piazzale Romalle asti ja tulevaisuudessa sitä on tarkoitus jatkaa lentokentälle saakka. Silloin pääsee ratikalla suoraan lentoasemalta Piazzale Romalle. Me matkaamme sillä Mestreen ja nousemme keskustassa pois, lähellä suurta tavaratalo Coinia.

Täältä löydämme pikku Annille tuliaisen ja Rauni ostaa itselleenkin kesäisen kevyen kotihameen. Kävelemme Piazza Ferrettolle, liikuskelemme varjoissa aukion hehkuessa kuumuutta, nautimme virvokkeita ja levähdämme Duomo di Mestren viileydessä. Ihmettelemme tämänkin katolisen San Lorenzolle pyhitetyn kirkon uhkeutta. Kuinka paljon näitä hienoja kirkkoja onkaan, ja miten moni niistäkin on rakennettu yksityisin varoin, kokonaan tai osaksi. On se kyllä hyvä, että joskus on ollut kunnolliset tuloerot, joiden avulla Eurooppakin on täynnä upeata rakennustaidetta. Ajatelkaa nyt, miltä maailma näyttäisi ilman mesenaattien ja muitten rikkaitten rahoittamia palatseja, kirkkoja ja linnoja.

Takaisin taas tramilla. Hiukan kiertelemme Ple Roman takamaastossa ja nautimme kevyen lounaan kanavan varrella vastapäätä rautatieasemaa. Rauni ottaa nyt pizza quattro stagionen ja minä tilaan gnoccheja. Sitten vaan Ponte degli Scalzin yli ja siestalle. Rauni oikein nukahtaa, minä katselen Italian parlamentin kyselytuntia. Aika moni on poissa, ihan niin kuin meilläkin eduskunnan kyselytunneilta.

Illalla koko päivän kestänyt auringon hehku on saanut ilman jo aika kuumaksi ja tyydymme melko lyhyeen kävelyyn Canale di Cannaregion rantaa pitkin. Palaamme Lista di Spagnalle ja pujahdamme Trattoria Povoledoon, jossa saamme pöydän aivan veden partaalta, kukkivien petunioitten viereltä. Kanaalia pitkin puhaltava vieno iltatuuli helpottaa oloa. Vahvistamme itseämme jollakin tavallisella turistiruoalla. Rauni viilentää oloaan valkoviinillä, minä oluella. Opin uuden sanankin. Ohitse kulkee poliisivene, mutta kyljessä lukee: Polizia Penitenziario. Tuo outo sana on vankila ja kyseessä siis vankienkuljetus. Tottakai, tapahtuuhan sitä täälläkin. Milloin kanaalia kiitää palokunta tai ambulanssi, milloin taas poliisi tai tulli sinivalot vilkkuen.

Torstai alkaa dramaattisesti, kun Raunin paikattu hammas lohkeaa aamiaispöydässä. Puolet hampaasta löytyy paninosta. Hotelli ohjaa apteekkiin, kun kysymme hammaslääkäriä, ja apteekki neuvoo vastaanoton ihan läheltä, mutta Rauni soittaa Suomeen ja tavoittaa oman dentistansa ja saa ajan jo seuraavan viikon keskiviikkoaamuksi.

Ajamme vaporetolla Rialto Mercaton pysäkille, kuljeskelemme Santa Crocen kujasilla ja jatkamme taas vesiteitse San Tomàn pysäkiltä Accademian fermatalle. Siitä kävelemme Dorsoduron sestieren poikki Zatteren rannalle, jossa lounastamme eräänlaisella ravintolalautalla. Istumme varjossa katoksen alla, aallot loiskuvat lautan kylkiä vasten, monenmoiset laivat, veneet, gondolit ja vaporetot kulkevat ohitsemme. Mitä syömme, en muista, jotakin tavallista, kunhan istumme ja katselemme Giudeccan kanaalin liikennettä ja Giudeccan saaren  pitkää profiilia, joka päättyy mantereen puoleisessa päässä Hilton Molino Stucky-hotelliin, jonka avajaisia Paris Hilton kunnioitti läsnäolollaan. Rakennus oli pitkään tyhjillään, vanha suuri mylly, kunnes hotelliketju keksi sen ja muutti loistohotelliksi. Täällä halvin huone taitaa maksaa 379 euroa yöltä, kun Gritti Palacessa edullisin hinta lienee tuhannen euron paikkeilla. Siis vuorokaudelta. Ja rikkaita riittää.

Matka on kääntynyt loppusuoralle. Kun lähtö on aikaisin aamulla, palaamme hotelliin ja alamme pakata kaikessa rauhassa. Välillä katson jalkapalloa, syömme suklaamme loppuun, käymme ties monennenko kerran suihkussa.

Perjantaina varhain taksilla lentokentälle. Palaamme business-luokassa, onhan se mukavampaa kuin turistiluokan ahtaudessa, ja saamme jotakin syödäksemmekin, ja se siitä matkasta.

Voihan tämä kuulostaa siltä, kuin olisimme lottovoittajia tai muuten vaan hyvätuloisia, mutta ei se niin mene, vaan taloudenpitoni perustuu aina ajan tasalla oleviin tilitietoihin ja moniin eri tileihin, joilta en siirrä rahoja toisten katteeksi, vaan pidän esimerkiksi talonhoitotilin ja matkatilit tarkasti erillään toisistaan. Sitten, kun matkatilille on kertynyt pienistä summista riittävästi rahaa, on taas matkan aika.

Tulemmehan me kohtalaisesti toimeen, mutta kyllä elintasoni on laskenut tuntuvasti sitä mukaan kun eläkkeitä on leikattu, indeksejä jäädytetty. Ostovoima on laskenut.

Ja sitten yhden eläkevakuutusyhtiö toimitusjohtaja kehtaa ehdottaa eläkeperusteisiin puuttumista. Hänen mukaansa eläkkeitä ei pitäisi maksaa luvatun suuruisina, etuperusteisuudesta olisi luovuttava.

 

Suomalainen työeläkejärjestelmä lähti aikoinaan siitä, että eläke on 60-66 % palkasta. Erilaisin kolmikannan vaatimien ja valtiovallan toteuttamien heikennyksin tällä tasolla ei enää olla, kaukana siitä. Ja nyt siis ehdotetaan perusteittenkin muuttamista, jotta globaali markkinatalous saisi riistettyä eläkkeistäkin mahdollisimman suuren osan hillittömiin spekulaatioihinsa ja johdannaispeleihinsä. Hävytöntä. Kapitalistien ahneutta.

 

Suomessa on aina kunnioitettu lupauksissa pysymistä. 1980-luvulta lähtien varsinkin SAK ja demarit yhdessä muitten kanssa ovat lipuneet lupausten pitämisten linjalta, pääasiallisena syynä kateus: kun joudumme tinkimään palkankorotuksista, niin leikataanpa eläkeläisiltäkin. Läheskään aina mitään todellista tarvetta kaksinkertaisiin leikkauksiin ja indeksien jäädyttämiselle ei ole ollut.

 

Ai muka viimeinen Venetsian matka?

 

Turistilaumoja, kuumuutta, ahtautta, tungosta. Kiskurihintoja. Luokatonta, kaukoidässä lapsilla teetettyä tavaraa. Surkeita turistimenuja. Miten minä, paljasjalkainen metsänpoika, Viipurinlahden Hakaniemen tammilehdoista, Rasalahden lintuviidakon rantamilta, olen tänne joutunut?

 

Berlin syyskuussa 2015


Keväällä 2015, saatuani kirjani Isänmaa ja äidinkieli painokuntoon, päätimme tehdä kesän jälkeen jonkin pienen matkan. Lyhyen harkinnan jälkeen päädyimme Berliiniin, jossa Rauni ei ole käynyt koskaan ja minäkin vain itäpuolella, 46 vuotta sitten. Varasin Matkapojat nimiseltä toimistolta matkamme syyskuun alkupuolelle.
 
Niin, minun Berliinin käyntini 1969 johtui siitä, että olin tuolloin Tampereen kaupunginvaltuuston jäsen ja osasin hyvin saksaa. Itä-Saksan valtio täytti 20 vuotta ja järjesti ympäri maata suuria juhlia, DDR XX Jahre. Tampereella oli ystäväkaupunkina Karl-Marx-Stadt, entiseltä ja nykyiseltä nimeltään Chemniz. Se sijaitsee Saksin osavaltiossa Erzgebirgen vuoriston juurella.
 
No niin. Tampereelta kutsuttiin juhliin kolme henkilöä ja valinta tehtiin valtuutettujen keskuudes-ta. Minä edustin porvareita, tunnettu teatterimies Unto Kanerva demareita ja vasemmistoa eräs Pekka Kanerva. Sain töistä palkallista vapaata.

Lähdimme 3.10. Lensimme tsekkiläisen yhtiön vanhalla tärisevällä ja vaappuvalla potkurikoneella Schönefeldin kentälle. Kun olen kirjoittanut tuosta matkasta erillisen kertomuksen niin tyydyn nyt mainitsemaan vain sen, että kyllähän siellä osattiin juhlia järjestää. Eräs elämäni kohokohdista oli ottaa vastaan kunniakorokkeella seisten 20000 sotilaan, työläisen, pioneerin ja muiden ansioituneiden sosialismin rakentajien ohimarssi.
 
Paluumatkalla poikkesimme Dresdenissä, jossa taideaarteet olivat jälleen esillä uudelleen rakennetussa museossa. Yövyimme Berliinissä. Ohjelmassa oli kiertoajelu ja muun muassa muurin katselu siis itäpuolelta. Lähtöateria tarjottiin eräässä metsästysmajan tapaisessa ravintolassa jonkin puiston keskellä. – Aamulla 10.10. sitten vaan lentokentälle ja samanlaisella lentävällä peltilaatikolla takaisin Suomeen ja kaupungin edustusautollaTampereelle.



* * *


Tämä kesä meni miten meni. Kirjan innoittamana aloin harkita oman elämäkerran kirjoittamista ja sitä onkin valmiina osa lapsuudesta siihen saakka, jolloin lähdin suorittamaan varus-miespalvelustani. Eri asia sitten onkin, voiko sitä hienotunteisuussyistä koskaan julkaista.

Mutta nyt Berliiniin, ja tässä ei ole mitään salaisuuksia.

Lentomatkustaminen on minusta varsin hankalaa ja epämukavaa sekä ennen että jälkeen lennon ja osittain myös koneessa istuttaessa. Tämäkin asia on kokonaisuudessaan mennyt huonompaan suuntaan. Aluksi tuli vähän helpotusta, kun melkein kaiken voi tehdä netissä, mutta ei ihan kaikkea kuitenkaan eikä aina. Kun nyt lähdimme Air Berlinin lennolla, niin eihän Helsinki-Vantaalla olekaan tämän yhtiön laitteita matkalaukkutarran tulostamiseksi, vaan on mentävä entiseen tapaan vain pitkään jonoon lähtöselvitykseen.

Niin, matkustamme viikonlopuksi 10. – 13.9. ja lentomme lähtee torstaina kahden maissa.

Se ainainen odottaminen on harmillista lentomatkoilla ja tällä kertaa saamme odottaa yli puoli tuntia matkalaukkujamme Berliinin Tegelin kentällä. Täällä meidän pientä 16 hengen ryhmäämme on vastassa Matkapoikien paikallinen suomea aika hyvin osaava opas. Lyhyt bussimatka ja sitten olemme hotellissamme, jolla on hauska nimi: Hotel Berlin, Berlin. Hotelli on valtava, koko korttelin kokoinen kolossi suuressa Berliinissa suhteellisen hyvällä paikalla, voinee sanoa, että keskustassa. Kun hotellilla on neljä tähteä, huoneen hyvä koko ei yllätä, mutta kylpyhuoneen lievä vanhanaikai-suus kyllä hiukan hämmästyttää.
 
Tullessa on kaunis sää ja bussissa opas lupailee helteisiä kesäpäiviä. Katselen kuitenkin epä-luuloisena taivaanrannalla kohoavia tornimaisia synkkiä pilviä. Ja niin sitten käy, että kun olemme majoittuneet ja lähdössä tutustumiskävelylle, raju sadekuuro alkaa piiskata kaupunkia. Vettä tulee niin että sitä suorastaan virtaa ikkunamme alla olevaa Schillstrassea pitkin.

Niinpä ei muuta kuin päivälliselle hotellin Julius-ravintolaan. Saamme hiukan odottaa avarassa aulassa, sillä sisälle päästään vasta tasan klo 18. Drinkit toki tarjoillaan etukäteen aulaan. Itse sali ei ole suuren suuri ja sen yllä on kirkasvärinen lasikupoli. Tummat pöydät tummin liinoin, mutta lautasliinat toki valkoiset kankaiset.
 
Rauni ottaa aluksi tomaattikeiton, jota hän kehuu parhaaksi koskaan syömäänsä. Itselläni on aivan erinomainen kirkas häränhäntäliemi. Nämä molemmat keitot ovat kyllä gourmet-tasoa. Mutta sitten pääruokiin. Rauni tilaa eräänlaisen sandwichs-annoksen, joka on valtava, eikä pienuudella ole pilattu minun wienerleikkeenikään, joka on niin kuin pitääkin olla ohut vasikanleike. Kai tämä on sitten saksalaista gourmeeta, mutta annoksien suuruus, joka ulottuu isojen lautasten laidasta laitaan, pudottaa ne mielestämme keskikastiin.
 
Jälkiruokana Raunilla jäätelö, minulla crème brûlée, ja kaiken päälle nautimme vielä espressot.
Ateriamme kestää lähes kolme tuntia ja niinpä ehdimme seurata tapahtumia ympärillämme. Naapuripöydässä on kaksi nuorta isää pienten lastensa kanssa. Paljasjaloin juoksentelevat lapsu-kaiset rauhoittuvat kun heidät saadaan ruokapöytään. Poika tosin hakkaa tarmokkaasti lusikallaan pöytää pikku tytön seuratessa tapahtumia silmät pyöreinä. Isät juttelevat kaikessa rauhassa anta-matta lusikkarummutuksen häiritä.
 
Heräämme harmaaseen perjantai-aamuun, koko yön on tainnut sataa, kadut ovat niin märkiä. Hotellin aamiaista on kehuttu, eikä syyttä. Kun hotelli on suuri, niin samoin ovat nämä aamiaistilat-kin, ja syötävää riittää vaikka kuinka, joka makuun. Oikein hyvät aamupalat nautimmekin.
 
Kymmeneltä nousemme bussiin, jolla teemme kahden tunnin kiertoajelun reittiä hotelli – Ku´damm – Adenauerplatz – Bismarckstrasse – Strasse den 17. Juni – Brandenburger Tor – Bundestagin alue – Hauptbahnhof – Karl Marx Allee – museokortteli – Unter den Linden – konserttitalo, jonka edessä ryhmä jalkautuu vielä noin tunnin kävelykierrokselle. Opas selostaa koko matkan ajan varsin hyvin, kertoillen juttuja monista kohteista. Hän on entinen ”ossi”, vanhan itä-Saksan puolelta.
 
Kun kävelykierros alkaa, kiitämme opasta ja kerromme lähtevämme kohti tavaratalo KaDeWe´tä. Poikkeamme ensin jonkin sivukadun kahvilaan virkistyskahville. Oikein soma berliiniläiskahvila hyvin leivonnaisin.

Ajamme taksilla KaDeWen ovelle. Kiertelemme tässä suuressa tavaratalossa, mutta se on kerta kaikkiaan aivan liian suuri yhdellä kertaa koettavaksi. Pitäisi varata aikaa päivä per kerros, ja kun valikoimatkin – hienoista nimistä huolimatta – vaikuttavat ”sokosmaisilta”, jätämme sen sikseen ja kävelle Tauentziemstrassea ja Kurfürstenstrassea Schillstrasselle, joka kulkee hotellimme yhtä sivua.
 
Ohjelmassa on illalla päivän kohokohta, sananmukaisesti, eli iltamme kuuluisan televisiotornin ravintolassa yli 200 metrin korkeudessa. Koska etäisyydet ovat täällä varsin pitkät, menemme taas taksilla, joka jättää meidät oikeastaan aika kauaksi tornista. Kumma kyllä, lähemmäksi ei saa ajaa, vaikka tilaa on kyllä.
 
Ensin infossa ennakkovarausvoucherimme näyttäminen. Saamme kaksi pääsylippua, joilla pääsemme VIP-portaisiin, seikka, millä ei ole nyt illalla mitään merkitystä, koska jonoa ei ole ennen kuin turvatarkastuksessa, johon joudumme kuitenkin kaikki yhtä aikaa. Tarkastuksen jälkeen on vielä läpäistä portti, joka ei aukeakaan meidän korteillamme. Taaksemme alkaa muodostua jonoa, ja me painelemme korttejamme näyttöjä vasten eikä mitään tapahdu. Ihmiset alkavat rynniä ohitsemme, ja lopulta tulee virkailija, joka koodaa korttimme uudelleen ja pääsemme eteenpäin.
 
Hissillä ylös, taas korttien ja voucherin tutkimiset, jyrkät portaat ylös, ja kas niin! Saamme kahden hengen pöydän ikkunoiden viereltä. Koko Berliini aukeaa edessämme kaikessa laajuudessaan taivaanrantaa myöten. Aika vihreä kaupunki puistoineen, loppujen lopuksi.

Nuori reipas tarjoilija ottaa tilauksemme. Raunilla on alkuruokana sellerikeitto, minulla perinteinen carpaccio. Mainioita nämäkin, ja pääruokana kummallakin on aivan erinomaiset, mureat pippuri-pihvit. Annokset ovat nyt kohtuullisen kokoiset kuten hyvälle ravintolalle sopiikin, kauniisti asetellutkin. Herkullista. Täydet tähdet. Espressot ja konjakit riittävät jälkiruoaksi.
 
Torni ehtii pyörähtää pitkälti toista kierrosta ateriamme aikana. Kyllä Berliini on upea kaupunki, jo senkin takia, että se on noussut tuhkasta ja raunioista vuoden 1945 jälkeen. Mieleen tulevat etsimättä liittoutuneiden suorittamat massiiviset pommitukset, joilla tuhottiin kulttuurikaupunki Dresden ja satamakaupunki Hampuri maan tasalle, ja tavalla, joka aiheutti satojen tuhansien siviilien kuolemat – suurin osa sai surmansa tulipaloissa. Joukossa on arvioitu olleen 75000 lastakin. Näitä pommituksia on kirpeästi arvosteltu lännessäkin, sillä ne eivät vaikuttaneet sodan lopputulokseen, niillä haluttiin vain kostaa Saksan kansalle ja rankaista sitä Hitleristä. Vaikka kai nyt jokainen tietää, miten mahdotonta on nousta valtaan päässeitä diktaattoreita vastaan, ei se onnistunut Stalinin kohdalla eikä olisi onnistunut Saksassakaan. Oikeastaan nämä pommitukset olisi tuomittava Haagissa rikoksina ihmisyyttä vastaan. - Saksahan on jo moneen kertaan tuomittu.

Se nyt toisen maailmansodan muistoista.

Mutta nämä kortit, joiden kanssa olimme vaikeuksissa TV-tornissakin! Hotelleissahan käytetään samalaisia. Nyt en päässyt huoneeseen, kun kortti ei toiminut, onneksi Raunin kortti toimi. Menemme vastaanottoon, korttini koodataan uudelleen, ja nyt se toimii. Kyllähän uudistuksia ja innovaatioita tarvitaan, mutta ne olisi ajateltava loppuun saakka ja tehtävä niin huolellisesti, ettei virheitä pääsisi tulemaan.

Tässä on myös sukupolvien välinen ero. Nykysukupolvi on syntynyt tietokoneitten äärelle, kun taas meidän kirjoituskonetta ja tavallisia avaimia käyttämään tottunut sukupolvemme on ihmeissään kaikkien mobiililaitteitten ja muitten uutuuksien kanssa, koska emme ymmärrä niiden toiminta-periaatteita emmekä siksi aina osaa käyttää niitä, koska ohjeetkin sisältävät meille outoja sanoja. Kyllä kaikkien nykyaikaisten uutuuskäytäntöjen rinnalla olisi säilytettävä mahdollisuus käyttää vanhoja toimintatapoja, jotta me vanhukset selviäisimme. Ei kaikkia terveys- ja muita palveluista saa rakentaa pelkästään mobiiliperusteisiksi – meniköhän tässäkään sanavalinta oikein?

Lauantain aloitamme taksimatkalla Kurfürstendammia pitkin kohti Adenauerplatzia, mutta sanoin kuljettajalle, että pysäyttää, jos hän sattuu tietämään jonkin apteekin. Emme olleet nimittäin huomanneet yhtäkään apteekkia, ehkä siksi, että olimme Italiassa tottuneet apteekkien vihreisiin tunnuksiin emmekä täällä nähneet sellaisia. No, kyllähän sellainen sitten löytyykin eräältä sivukadulta. Nilkkani ovat olleet taas tavallista kipeämmät tästä katurasituksesta. Ystävällinen apteekkihenkilö neuvoo ostamaan Voltaren fortea. Niin teemmekin.
 
Sitten jalkaisin tätä kuuluisaa ostoskatua kohti Kaiser-Wilhelm-Gedächtniskircheä. Fasanen-strassen puolella huomaamme katukahvilan ja menemme sinne. Tilaamme kahvit ja croissantit, mutta tarjoilija pahoittelee niiden juuri loppuneen ja lähtee viemään cappuccinotilaustamme, mutta palaakin mukanaan kaksi pienoiscroissanttia kummallekin selittäen, että juuri saapui uusi lähetys. Kylläpä ne ovatkin herkullisia, voi oikein maistuu! - Olemmekin sattumoisin kahvilla tunnetun Bottschaft Deutscher Küchen tiloissa. Bott ei ole kirjoitusvirhe, vaan ilmeisesti omistajan sukunimi.

Suuresta ikkunasta näen sisälle. Siellä istuu kolme ikääntynyttä berliinitärtä seurustelemassa. Kaikilla oli tavattoman upeat valkaistut tukkalaitteet – olisivatko ehtineet jo käydä kampaajalla? Hienosti pukeutuneita, kaartuvista nenistä päätellen jotakin vanhaa sukua. Ja matkan päässä huo-maan nimen Kempinski. Sehän on hotelliklassikko, yli 100 vuotta vanha. Se tuli kuuluisaksi toisen maailmansodan jälkeen, kun se kylmän sodan vuosina oli jonkinlainen vakoilijoiden tapaamis-paikka; ainakin joidenkin toimintaromaanien mukaan.

Me jatkamme matkaa pitkin Ku´dammia. Satumme Villeroy & Bochin liikkeen eteen. Alennus-myynti. Löydämme pari somaa astiaa, joille on käyttöä kotona. Ne pakataan hyvin. Näemme myös Tesla-merkkisen sähköauton ”tankkaamassa” virtaa.

Tesla.jpg

Pistäydymme tuossa edellä mainitussa kirkossa, joka on siis muistomerkkiraunio paikalla ennen sotaa olleesta hienosta kirkosta. Tai siis, tornin jalassa, sillä muistoksi on jätetty vain 113 metrisen tornin pommituksista jäänyt 63-metrinen torso. Siellä on entisöitynä todella hienot mosaiikit, joista vaikuttavin on ehkä pyöreä Kristus-mosaiikki.
 
Jalkoja särkee, taksilla hotelliin, ja Rauni hoitaa nilkkojani Voltarenilla. Pieni siesta. Sen jälkeen lähdemme taas kävelylle, nyt Spreejokeen kuuluvan Landvehrkanaalin varrella sijaitsevaan Bauhaus Archiviin. Sen valkoiset kaaret miellyttävät silmääni kovasti. Menemme ensin iltapäiväkahville, sitten katsomme muotoilumuseon, Museum für Gestaltung. Siellä on aika mielenkiintoisia töitä, osa tuttuja esineitä, mm. Mies van der Rohen Barcelona-tuoli. Lopuksi pari pientä ostosta museon puodista. – Kuvassa Rauni Bauhaus Archiven edessä.

RauniBerlin.jpg

Olin kysellyt etukäteen hotellista ravintolasuosituksia. Yksi niistä on lähellä, aivan kulman takana, Ambrosius nimeltään. Menemme sinne päivälliselle. Vähän ihmettelemme. Paikka ei näytä yhtään ravintolalta vaan muistuttaa maalaiskapakkaa. Kalkitut seinät, joiden alaosaa peittää puupaneeli. Seinillä on puisia apostolienkuvia. Ikkunan ääressä istuu ilmeinen kanta-asiakas olutlasi edessään, lukee sanomalehteä, puhuu puhelimeen hiljaisella äänellä, tai taitaa enimmäkseen vain kuunnella. Tällä keski-ikäisellä herralla on polvihousut, karvaiset sääret esillä, jalat ilman sukkia suurissa nauhakengissä. Koko sen ajan mitä olemme täällä, tuolla herralla on puhelin korvallaan. Jopa silloinkin, kun hän aterioi.

Alkuruokana meillä on herkkusienikeitto. Se on kyllä oikein hyvää. Mutta ne pääruoat! Rauni erehtyy emännän suosituksesta ottamaan villisikaa punakaalin kera, minä taas lammasta, kun sitä ei ole täällä muualla näkynyt. Perisaksalaisen suuret annokset. Lammas on mureaa ja maistuu vanhalta lampaalta, se uiskentelee ruskeassa kastikkeessa, mukana kaksi keitettyä perunaa ja vihreitä papuja. Jos vihreät pavut olivat TV-tornissa todella hyviä, täällä ne maistuvat vain vihreiltä pavuilta. Rauni tyytyy nauttimaan lähinnä vain punakaalistaan. Ei kerta kaikkiaan mitään hyvää ravintolaruokaa, miten ihmeessä hotelli on tätä paikkaa suositellut? Täytyy antaa palautetta.
 
Se lauantaista. Sää on sentään suosinut ja mahdollisti pitkän kävelyn Landwehrkanaalin rannoilla. Otin muutaman valokuvankin mielessäni Kostianvirran pusikkoiset rannat.
 
Sunnuntai on jo lähtöpäivämme. Hotellihuone on luovutettava ennen klo 12, joten valitsemme ne vaatteet, joissa olemme loppupäivän ja kotimatkan, ja pakkaamme loput, jätämme matkalaukun hotellin huostaan.

Tarkoituksemme on lähteä Spreelle jokiristeilylle. Miten ollakaan, taksi vie meidän väärälle puolelle jokea ja saamme pitää aika kiirettä, että ehdimme ajoissa Stern und Krets-linjan alukselle Reichstaguferin laiturille. Kun aurinko porottaa taivaalta, eikä meillä ole päähineitä, menemme alas ravintolapuolelle tämän yli kolmen tunnin risteilyn ajaksi: 11.40 – 15.30. Näkeehän sieltäkin suurista ikkunoista. Mühlendammin kohdalla on sulkukin, laiva kohoaa hitaasti kai parin metrin verran. Matkan varrella syön pari Bockwurstia, Rauni Currywurstin ja salaatin.

Lohmühleninselin kohdalla alus kääntyy Spreeltä Landvehrskanalille. Charlottenburger Torilla on tauko. Jäämme pois Kanzleramtin kohdalla. Kyllä oli matkan varrella paljon nähtävää. Oli upeita rakennuksia, oli teollisuusalueita, törkyistä purkualuetta, ihmeellisten tyyppien intiaanikylä, yli-opiston rakennuksia, nyt näemme Bauhausin kaaret kanaalilta käsin. – Kuva alla.
JokiristeilyBerlin.jpg

Noustuamme kävelemme tällä hallinnon puistoalueella jonkin aikaa kunnes löydämme taksin ja viiletämme hotelliin. - Taksit ovat täällä mielestämme hyvin halpoja ja ne kiitävät sujuvasti liikenteessä, joka ei ole mitenkään ruuhkaista.
 
Hotellissa asetumme viihtyisälle sisäterassille ja nautimme puristetut appelsiinimehut ja vain odottelemme lentokenttäbussin lähtöä. Tämä 16 hengen ryhmämme on siitä hyvä, ettei ketään tarvitse odottaa, ja kun lähtöaika olisi ollut 19.00 niin kaikki ovat ajoissa paikalla ja lähdemme kohti Tegeliä jo 18.45. Buukkaus ja turvatarkastus sujuvat nopeasti. Sitten vaan sitä tavanomaista lentokentällä odottelua. Lähtöporttikin muuttuu kesken kaiken; onneksi huomaamme sen taululta, sillä eihän kuulutuksista saa mitään selvää. Tietääkö muuten kukaan, miksi lähtöportteja niin usein muutellaan? En ymmärrä, mikä nytkään olisi voinut olla syynä, sillä nyt muutettiin vain C48:sta C42:een, eikä ollut mitään putkisiltoja yms. käveltiin vaan ovesta 50 m koneeseen. Ihan sama, kummasta olisi kuljettu. Kai sielläkin oli joku hyväpalkkainen suunnittelija tai liikenteenohjaaja tienaamassa palkkansa?
 
Lennosta ei sen kummempaa, aika kuluu kun luen parin toimittaja kirjoittamaa kirjaa Operaatio Elop Nokian matkapuhelinseikkailuista. Yhden maissa yöllä taas Suomessa. Matkalaukut tulevat nyt hämmästyttävän nopeasti, osa matkalaisista vasta tulee sisälle halliin kun laukut jo kolisevat hihnalla. Painumme alakertaan GLO-hotelliin yöksi, nukumme hyvin.
 
Aamiaisella ihmettelen erästä tavallisten näköistä miestä, joka syö puuroa pitäen lusikkaa kädessään nyrkissä niin kuin lapset tekevät, mutta samanaikaisesti hän vasemmalla kädellä tekee koko ajan jotakin jollakin mobiililaitteella tai tabletilla; tiedä näistä nykyvehkeitä. Onkohan nyt niin, että kehitys on laitteissa edennyt niin nopeasti, etteivät ihmiset ole ehtineet opetella hyviä pöytätapoja kun on pitänyt olla koko ajan jossakin pilvipalvelussa?
 
Matkaamme express-bussilla Valkeakoskelle ja sieltä taksilla kotiin. Kaikki hyvin, onnistunut matka takana. Mutta Berliini, se on minulle vähän liian suuri kaupunki kuten Wien tai Milanokin ovat. Etukäteen kaikki näyttää kartalla hyvältä, mutta kun on paikan päällä, niin johan etäisyydet hämmästyttävät ja korttelit ovat pitkiä. Ei ole Venetsian voittanutta, ei Berliinistä kilpailijaa Bernille!

Kiitokset rakkaalle vaimolle matkaseurasta ja hyvästä nilkkojen hoitamisesta.
15.9.15 PT