Share |

Venetsia 2013
 
KEISARIN ALUSPAITA VENETSIASSA JA MUUTA SEKAVAA..
 

venetsia2013.jpg   

.. 2013  lyhennelmä

 
Olen kyllä vanha ja saamaton. Vanha olen ollut kai jo joitakin vuosia, mutta tuo aikaansaamattomuus on nyt uusi asia; alkanut kai vuosi tai kaksi sitten ja vahvistunut koko ajan. Niin aikaansaamaton, että kun lenkkeily oli minulle ennen ”henki ja elämä” niin nyt olen koko tänä vuonna ollut edes sauvakävelyllä vain 7 kertaa. Häpeän itsekin saamattomuuttani ja tekosyitten keksimistä sisällä pysymiselle.

Lisäksi olen tietysti alkanut dementoitua. Se näkyy muun muassa aivoissa olevan muistiaineksen aivan hallitsemattomana käyttäytymisenä. Lähes yhtenään mieleen pulpahtaa vanhoja asioita vailla mitään järjestystä tai yhteyttä nykyolevaiseen. Asioita, nimiä, varsinkin nimiä, jotka olen aikapäiviä sitten unohtanut ja nyt ne ilmestyvät mieleen, kielen päälle, ja taas katoavat, enkä hetken päästä enää muista, mitä äsken muistin. Toisinaan minun on tarkistettava netistä, mitä jokin muistamani sana oikein tarkoittaa, kuten esimerkiksi konglomeraatti taikka  konnetaabeli. Tade ja taale muistuivat mieleeni, kun Raunin kanssa juttelimme talikosta, jota ruotsiapuhuvat tätimme kutsuivat tadikoksi.

Viime talvi- ja kevätkuukausina sain kuitenkin aikaiseksi suomalaisten taiteilijoitten osallistumisen maailman ensimmäiseen World Art Gamesiin Kroatiaan WAG:n Suomen komitean puheenjohtajana. Osanottajien määrä jäi hämmästyttävän pieneksi johtuen osin suomalaisten ns. eliitti- eli ammattitaiteilijoitten ylimielisyydestä ja myös haluttomuudesta maksaa jotakin osallistumisestaan. Jotkin liitot olivat sitä mieltä, että minun olisi pitänyt julkaista Helsingin Sanomissa näyttävä kutsu, niin jäsenistö olisi voinut kiinnostua. Niin kai, mutta arvatkaapa paljonko sellainen ilmoitus kahdella palstalla olisi tullut maksamaan? Milleistä riippuen noin 6000 – 8000! Joten se siitä. Mutta Suomi on mukana ja minä itsekin, tosin matkustamatta paikan päälle, sillä yhden kuukauden sisälle tulisi muuten liikaa matkoja. Ja asetan etusijalle Venetsian.

Niin, olen käytännössä pyörittänyt myös olympiataiteilijoitten yhdistystä OFAA:a, sillä prinsessan – puheenjohtajamme - niska on kipeä ja hän ei voi hoitaa sähköpostejaan! Hieno selitys. Mutta ei se mitään, olen valmistellut vuosikokoustamme ja tehnyt kaikenlaisia pohjatöitä.

Kummassakin tapauksessa olisin saanut enemmän aikaan, jos olisin ahkeroinut. Sitten on tämä isoisäni elämäkerta, jota olen kirjoittanut noin 900 sivua konseptina, mutta siinä olikin sen verran tekemistä, että se on nyt jäänyt luonnokseksi. Tahtooko ehkä joku saattaa sen kirjan muotoon? Kenties minä itsekin, jos onnistun ponnistelemaan tästä mitään aikaansaamattoman depression alhosta. Tunnusomaista sille on, etten pääse alkuun. Aluksi minulla oli asian johdosta huono omatunto, mutta nyt viis veisaan siitä.

Yritän pysytellä Venetsiassa. Viikkoa ennen matkaa huomasin internetistä, että kuuluisa Ciprianin sukuyhtiö on taloudellisissa vaikeuksissa; Cipriani omistaa siis mielikapakkani Harry´s Barin Venetsiassa ja pääomistaja oikeustieteen tohtori Arrigo Cipriani on hyvä tuttavani. - En tosin ihmettele mahdollisia vaikeuksia. Yhtiö on viime vuosina laajentunut aivan liikaa aina New Yorkista Moskovaan, Abu Dhabiin ja Hong Kongiin saakka. Suurin kustannusrasite lainojen lisäksi lienee ollut Harry´s Barin henkilökunta, noin 70-75 henkeä, mutta onhan sen toisaalta kokenut palvelun suurenmoisuudessa. Kovin paljon tietoja ei ole näkynyt, mutta nythän menemme itse paikan päälle toteamaan tilanteen.

Samalla menemme taas kerran nauramaan Venetsian Biennaaliin. Siellä on viime vuosina ollut niin omituisia töitä, että tekijöitä olisi ennen pidetty ellei täysin hulluina niin kylähulluina kuitenkin. Valitut suomalaiset yrittävät nyt ylittää aikaisempien edustajiemme ihmeellisyydet. Tulemme näkemään, miten taiteilija ”tutkii” puiden ja kasvien välistä viestintää. Toinen taas yrittää koota pilkkomistaan haloista kokonaisen puun!

Tiesittekö muuten, että Suomessa vaikuttaa sellainenkin kuin ”toistenpuolue”. Sen tarkoituksena on ajaa niiden etuja, jotka eivät voi osallistua yhteiskunnan päätöksentekoon äänestämällä, vaikka hävittävät suuren osan jätteistämme, kuten monet bakteerit, madot ja koppakuoriaiset. Googlatkaa vaikka jos ette usko. Tämä on noitten taiteilijoitten ja muitten vihreitten uskomattomia puuhia.

Hoh hoijakkaa, jos olisin nuorempi, perustaisin varmaan Sinivalkoinen Vastavoima nimisen puolueen. Raunin mielestä olen kuitenkin perustanut jo tarpeeksi monta yhdistystä, joten antaa olla. Liityin kuitenkin ikään kuin vastalauseena Suomen Sisuun.

Tekisi mieli jättää tämä Olympia Fine Arts Association OFAA:kin, joka suureksi osaksi on oma luomukseni kuten on Eurooppalainen Kulttuuriyhdistys EKY:kin, mutta kun lain mukaan Suomesta on oltava vähintään yksi hallituksessa, niin kuka muukaan se sitten olisi? Katsotaan nyt ensin, miten kokous sujuu.

Vaimokulta on paljon ahkerampi ja aikaansaavempi kuin minä. Hän käytännössä hoitaa melkein kaikki Vanhankirkon suojeluyhdistyksen asiat, pitää vireessä soroptimistoimintaa, käy Kostiakodissa lukemassa vanhuksille ja jossakin ihmeen ”ikäpisteessä” keittämässä kahvia ja seurustelemassa. Lisäksi tietysti melkein kaikki kotityöt niin sisällä kuin ulkonakin. Hämmästyttävän toimelias nainen ja rakas muusa. Onhan meillä toki yhteistä aikaa ja aikataulutettua ohjelmaa.

Tiedätte sen Sveitsissä asuvan ystäväni, Myllyksen. Hänen 66-vuotias veljensä törmäsi kotonaan oveen ja kaatui. Löi päänsä, meni koomaan ja kuoli. Minulle ei sentään niin ole käynyt, mutta oppikoulun toisella luokalla juoksin pulpettien välisellä käytävällä ja kompastuin kateederin reunaan, lensin sen yli ja löin pääni seinään. Näin niitä kuuluisia tähtiä. Se oli ensimmäinen tapaus. Toinen kerta oli kun liukastuin jäisellä tiellä ja löin takaraivoni katuun; siitä sain aivotärähdyksen, lievän tosin. Mutta jos nämä ovat jotakin vaikuttaneet niin mistäs sen muka huomaisi.

Niin juu, Venetsia. Dan Brownin uudessa Infernossakin ollaan osa ajasta siellä. Kuvaukset kohteista ovat hyviä, vaikka itse tapahtumat mitättömiä. Ei pitäisi kirjoittaa kirjoja aina saman kaavan mukaan. Mutta minun piti puhua jostakin ihan muusta, olisiko se ollut päästäni. Tapahtui eräänä aamuna kun heräsin yksin vuoteestani Tampereella 1971 tai 1972 ja pääni oli kovin kipeä, vain toiselta puolen. Olin oikein ihmeissäni, koska siihen ei ollut mitään ymmärrettävää syytä kuten pitkäksi venähtänyttä edustustilaisuutta. Sääkin oli hyvä, kirkas.

Kun tämä toistui muutaman kerran, kävin työpaikkalääkärin luona ja hän tulkitsi sen migreenityyppiseksi vaivaksi ja määräsi lääkettä. Siihen aikaan käytettiin ergotamiinia, jota ei enää suositella. No, ”nautin” tätä torajyväalkaloidia vuosikausia, ties mitä sivuvaikutuksia silläkin on sitten ollut. Vasta aivan viime vuosina terveysasemamme omalääkäri on ymmärtänyt korvata sen lääkkeellä, joka toimii paremmin, joskohta silläkin voi olla sivuvaikutuksia. Tulikohan tämä nyt mieleeni ”infernosta”?

Venetsia alkoi kiehtoa paljon myöhemmin kun muuan läheinen ystäväni halusi sinne kanssani. Ajattelin, etten lähde ellen ensin opi italiaa, ja siitä se sitten alkoi. Sen jälkeen olenkin 30 vuoden aikana käynyt siellä 35 kertaa. Syytä en oikein tiedä. Eihän siellä ole edes rinnetontteja eikä kuule yökehrääjän hurinaa. Caprimulgus europeus. Hittolainen, miten lähes kaikki ottaa päähän, kuten on tapana sanoa, kun ajattelee kotipiiriään laajemmin. Miten Suomen talous on saatu tähän jamaan? Miksi ihmeessä politiikassa suositaan fantastista intoa sen sijaan, että toimittaisiin maltillisesti eikä koko ajan uudistettaisi kaikkea mikä mieleen juolahtaa ja mikä yleensä tarkoittaa työpaikkojen vähenemistä. Eikö ole enää varttuneita valtiomiehiä laivan peräsimeen?

Ne puhuvat markkinavoimista. Niille ei voi muka mitään. Mutta ei ole mitään salaperäisiä markkinavoimia vaan se mitä markkinoilla tapahtuu johtuu aina jonkun ihmisen tekemisestä tai tekemättä jättämisestä. Uskokaa pois. Siellä hääräsi ennen muuan Soros, nyt nuoremmat, ehkä paremmin jälkensä peittävät.

Italiassa asiat taitavat olla vielä hassummin, mutta he osaavat elää sen kanssa varmaan sujuvammin kuin me, koska heille ei ole ongelma toimia ”luovasti” ja ”kikkaillen”. – Pöydälläni sattuu olemaan Katekismus. Olisi hyvä jos suomalaiset noudattaisivat sen käskyjä ja ohjeita edes suurin piirtein. Vielä sodan jälkeisinä vuosina lepopäiväkin pyhitettiin, mutta markkinavoimahumu ja kvartaalipellet ovat siitä luopuneet, kuten kaikista muistakin käskyistä. Minua kyllä loukkaa ja suututtaa, kun televisiossa kaikenkarvaiset nykyihmiset puhuvat pilkallisesti Jumalasta ja rientävät sitten käsikädessä toisiaan suudellen homomarsseille. Hatunnosto Soinille. Avioliitto on miehen ja naisen välinen asia ja piste, iso. Tässä ei ole kysymys mistään tasa-arvosta, mutta – myönnettäköön – valinnan vapaudesta kuitenkin. Niin kuin valitsee senkin, mitä käskyjä tahtoo noudattaa. Täytyy kai nostaa hattua Putinillekin, sillä Venäjällä tullee voimaan kielto loukata uskontoa, kaiketi siis ortodoksista. Sama meille luterilaisille-kin!

1.    päivä. Torstai 30. toukokuuta.

Aikainen herätys. 6.25 ilmestyy saattajani, joka vie minut pyörätuolilla lähtö-selvitykseen. Meillä on välilasku Frankfurtissa ja siellä taas pyörätuoli odottaa. Ilman sitä olisimme tuskin löytäneetkään Venetsian lähtöportille, joka on hyvin kaukana ja monen mutkan takana. Kiitos vaan Lufthansalle.

Venetsiaan laskeudumme aikataulun mukaisesti 13.40. Stefano Zanus on vastassa ja onneksi onkin, sillä on rankka ukkossade. Stefanon Puntossa pääsemme kutakuinkin kuivina hotellimme Centralen eteen. Hän opastaa myös miten Hellovenezian automaattia käytetään etukäteen maksettujen bussi- ja vaporettolippujemme saamiseksi. Grazie mille, Stefano! Molto gentile.

Puramme matkatavarat ja aikamme odotettuamme sateen loppumista lähdemme sitten ulos. Kun emme löydä läheltä ravintolaa menemme yhteen pieneen nurkkakapakkaan, jossa syömme jotakin. Ruoilla on kyllä nimet, mutta . . . Kaksi epämääräisen näköistä tamilia hörppii olutta viereisessä pöydässä, seuraavassa kaksi ostoksilta palaavaa keski-ikäistä elämän kuluttamaa naista rupattelemassa, vanha nainen pelaa koko ajan hedelmäpeliautomaattia ja ikkunan ääressä on pari äänekkäästi venäjäksi keskustelevaa rouvaa. Tarjoilijatyttö on kiinalainen. Hän katselee jalkapalloa televisiosta. Peliautomaatti kilisee, antaa rahaa. Tupakan ja oluen tuoksut sekoittuvat. Syömme aika nopeasti sen jonkin mitä olemme tilanneet ja poistumme.

2.    päivä. Perjantai 31. toukokuuta.

Sataa, sataa. Meillä on suunnilleen vain hellevarustus mukana. Niinpä tavara-talo Coiniin Mestren keskustassa. Ostamme kumpikin sadetakit itsellemme ja minä lisäksi neulepaidan ja aluspaidan; tarpeeseen toki, mutta matkabudjetti kärsii.

Ai niin, miksi olemme Mestressä emmekä Venetsiassa? No olemme toki Venetsian kaupunkikunnan alueella, johon Mestre kuuluu niin kuin Hervanta Tampereeseen. Täältä on noin 15 minuutin bussimatka Piazzale Romalle, joka on se paikka jonne bussit kulkevat. Ja olemme sen takia Mestren puolella, koska täällä hotellien hinnat ovat vain noin puolet siitä kuin Venetsiassa; näin Biennaalin avajaisten aikaan. Kaikki muukin on täällä paljon halvempaa.

Venetsiasta muutetaan paljon Mestreen juuri elinkustannusten edullisuuden takia. Niinpä itse Venetsian väkiluku on laskenut noin 60000:een kun Mestressä on asukkaita jo yli 200000.

Venetsiaan ja vaporetolla Arsenalen pysäkille. Minun pitäisi ensin hakea lehdistökorttini Teatro alle Tese –nimisestä paikasta, mutta se on niin kaukana, että palaan suunnilleen puolimatkasta takaisin kun jalkaan sattuu ja helle uuvuttaa. Kovin kiihtyneenä moisesta journalistien simputtamisesta suunnittelen vakavaa kirjallista vastalausetta Biennalin johdolle. Rauni on sillä aikaa saanut jostakin kutsukorttimme. Nautimme kuitenkin ensin lounaamme Arsenalen alueen eräässä ravintolassa; pihvit ja ranskalaiset. Vasta sitten käytämme kutsujamme ja menemme näyttelyalueelle suoden pikavilkaisun mitä kummallisimpiin näkymiin. Suomalaisen Terike Haapojan näyttelyyn on jonoa johon emme jää.

Palatessamme käymme marketissa ja ostamme kaikenlaista pientä syötävää ja juotavaa huoneeseemme ja ne selvitettyämme menemme taas ajoissa nukkumaan.

3.    päivä. Lauantai 1. kesäkuuta.

Vihdoin aurinkoista! Ajamme vaporetolla Rialtolle saakka ja jatkamme sitten Merceriaa pitkin San Marcolle. Oikein nautimme kävelystä kauniilla ilmalla. Lounaalle menemme Harry´s Bariin. Siellä ei tiedetty – tai ei myönnetty – huhuja huonosta tilanteesta edes olevan. Sepä niistä. Tuttuja tarjoilijoita vilisi entiseen malliin ja sali täyttyi. Nautimme alkuruoaksi prosciutto con melone ja pääruokana yksi talon klassikoista, Scampi Thermidor pilahviriisin kera. Vanha herra Cipriani on jo eläkkeellä ja paikkaa johtaa nyt tytär, joka tulee ystävällisesti tervehtimään.

Eräs ofaalainen, Nizzassa asuva islantilainen hammaslääkäri, oli jättänyt viestejä ja olimme ehdottaneet tapaamista Florianilla, mutta eipä häntä näy.  Tosin hän ei tunne meitä enkä minä häntä entuudestaan. Jotakin nautittuamme ja piazzan elämää seurattuamme palaamme taas hotelliin. Se huomio aikaisempaan verrattuna tehdään, että kuuluisat kyyhkyset ovat lähes kadonneet.

Niin, olemme kulkeneet ensin hotellista julkisen liikenteen bussilla no 7 Piazzale Romalle ja jatkaneet siitä vaporetolla, ja sama toisinpäin. Kun minulla on nyt harmaa pää ja kävelykeppi, olen aina saanut paikan. Luovuttajana milloin nuorempi mies, milloin nainen tai tyttönen. Vanhukset huomioon ottavaa peräti ystävällistä ja kunnioittavaa kohteliaisuutta, joka on Suomessa harvinaista. Ja kun yleisönosastokirjoituksissa moititaan Tampereen bussikuskeja, kun eivät odota, vaikka kyytiin pyrkivä juoksee ja huitoo, niin täällä kyllä odotetaan ja jopa jo liikkeelle lähtenyt bussi pysähtyy, kun heilutan lippua. Näin siis maassa, jossa talous on rempallaan, mutta kulttuuri ja sen mukana kasvaneet hyvät tavat ovatkin pari tuhatta vuotta vanhempia kuin meillä.

Ainoa kerta kun näen vaporetossa invalidipaikoilla muita kuin heitä, joita varten ne ovat, on kun muuan maahanmuuttajaperhe sekä tavaroineen että lapsineen on miehittänyt kaikki invapaikat. Ei ihme, että heihin suhtaudutaan nyreästi täälläkin. Eivätkö nämä maahantulijat ymmärrä, että joka maassa maan tavalla käyttäytyen saisi paljon myönteisemmän kohtelun? Mutta tämä perhe, röyhkeän itsevarmoina pitävät paikkansa vaikka käytävällä seisoo paljon vanhoja naisia.

4.    päivä. Sunnuntai 2. kesäkuuta.

Hyvänpuoleinen sää jatkuu. Kävelemme ”dentrofuori” –tapahtumaan eli Biennalen epäviralliseen mutta hyväksyttyyn ohjelmaan kuuluvaan ”parallel eventiin”. Se on tuttujeni lääkäri Tiziana Baracchin ja kriitikko Giancarlo Da Lion yksityisellä pihalla ja Garage Nº3 Galleriassa. Paljon tuttuja taiteilijoita eri puolilta Eurooppaa, Saksasta, Ranskasta, Espanjasta jne. Italiasta nyt puhumattakaan. Monet niin tosissaan taiteen lumoissa, että silmät melkein seisovat päässä ja hiukset hapsottivat joka suuntaan. Eilen mainittu Sibilla, siis se hammaslääkäri on paikalla hänkin, ja muutama muukin ofaalainen. Sibilla elämäntarinaan kuuluu sekin, että hän on ollut Ruotsissa naimisissa ja opettanut hammaslääketiedettä Göteborgin yliopistossa. Ja nyt hän on siis eläkepäivikseen asettunut Nizzaan timantteineen kaikkineen ja alkanut harrastaa taidetta aktiivisesti.

Event pääsee alkuun yhdentoista maissa kun tarpeeksi väkeä on tullut paikalle. Johdanto – omaan ääneensä ihastunut Giancarlo -, esitelmä, jonka pitää hapsuhiuksi Roberto Formigoni. Joku lukee runojaan liian hiljaisella äänellä. Erilaisia näyttelyitä pitkin pihamuureja, seiniä ja jopa yhdessä puussakin, ja aika hyvällä tekniikalla tehty video, tosin hiukan pitkänpuoleinen. Alkupuolen hienot kuvat huurteisista kaisloista toivat mieleen Anja Mattila-Tolvasen; hänen kuvansa sopisivat hyvin tänne.

Mutta tämä pääni ja rapistuva muistikoneistoni! Saksalainen Peter Küstermann tulee kiittämään minua nykyestetiikkaa käsittelevästä artikkelistani, jonka olen lähettänyt hänelle, ja kertoo että teoriaani sopivia teoksia on esillä mm. Venezuelan osastolla! Enkä muista mitään, en kerta kaikkiaan. Olen oikein hämmästynyt. Nyt kotona vihdoin muistan, että olen aikapäiviä sitten kirjoittanut italialaiselle Tracce -taidelehdelle artikkelin L´elemento meccanico nell´estetica  - olisinko nyt myöhemmin lähettänyt sen Peterille – mene ja tiedä. Pää pysyy lukossa.     

Aikamme pällisteltyämme ja ihmetellen erityisesti ”oikeiden” taiteilijoiden innostusta tällaiseen touhuun poistumme vajaan kolmen tunnin päästä. Tai, onko tämä nyt sitten sitä ”oikeata” taidetta? - Menemme erääseen keskinkertaiseen ravintolaan syömään keskinkertaiset pihvit. Raunilla on alkupalana jonkinlainen mustekalacarpaccio, jonka nimi (piovra) herättää hämmennystä ja isäntä tulee selittämään ja tarjoilija tuo pienen mustekalan nähtäväksi!

Selaamme tapahtuman katalogia. Olen saanut arvokseni Mr. Colori, mutta onpa minua sanottu muuallakin värien mestariksi.

Illaksi menemme laskevan auringon lämmössä kohti vanhan Mestren keskustaa Piazza Ferrettoa. Matkalla osuimme Mandarine Duck –liikkeeseen, josta ostan uuden pienehkön laukun, sellaisen jota kannetaan kädessä tai olalla, koska ikivanha firenzeläiseni on liian pieni. Istahdamme piazzan laidalle eräälle terassille. Kaikki kahvilat ja terassit ovat täynnä. Katselemme sunnuntai-illan vilkasta hyörinää. Vallitsee iloinen seurallisen kepeä tunnelma. Aikuisten mukana on paljon lapsia ja nuoria. Ihmettelemme, mikseivät Suomessa perheet vietä samalla tavalla aikaa yhdessä? Nautimme hyvät jäätelöt. Musiikki soi, muutama ilmapallo pääsee karkuun ja katoaa taivaan sineen. Pikkutytöt ajavat toisiaan takaa, pojat miekkailevat ilmapallokepeillä. Aikuiset esittelevät uusia kesäasujaan.

Nyt voimme unohtaa Venetsian Markuksen torin. Täällä on niin paljon mukavampaa, rauhallisempaa, inhimillisempää – menkää vaan tekin käymään Mestren Piazza Ferrettolla jonakin kesäisen viikonlopun iltana. Ette kaipaa enää Markuksen torin tarjoilijoiden teennäistä hienostelua, turistien tulvaa, ylettömiä hintoja tai aina samaa musiikkia.

5.    päivä. Maanantai 3. kesäkuuta.

Koittaa odotettu päivä, OFAA:n vuosikokous. Olemme ajoissa paikalla Ristorante Da Raffaellossa. Vähitellen sali alkaa täyttyä ja lopulta meitä on 18 jäsentä sekä muutama ulkopuolinen, vaimoja ja miehiä.

Mutta se kokous. Olin antanut puheenjohtajalle, sille libanonilaiselle ladylle tarkat ohjeet, miten sääntöjen mukainen kokous menee, mutta eihän siitä mitään tullut. Välimerellisellä temperamentillä ja kovin vapaasti ja luovasti hän saa kokouksen jotenkuten vietyä läpi kovan puheensorinan vaikeuttaessa aika ajoin asiain käsittelyä. Vain muutama pykälä tulee täysin selväksi, kuten jäsenmaksun suuruus, ns. ”lontoolaisten” hyväksyminen jäseniksi sekä hallituksen ja puheenjohtajien valinnat. Lena jatkaa, minä olen varapuheenjohtaja ensi vuoden kokoukseen saakka ja siitä jatkaa toinen suomalainen, Tero Annanolli, Lontoon Olympic Fine Artin osanottaja, seuraavan vuoden. Muutamia uusia valittiin, joitakin entisiä pudotettiin passiivisina pois. Hertha keräsi jäsenmaksuja ja näytti välillä aika tyytymättömältä Lenan toimiin.

Perinteisiiin kuuluu yhteinen ateria. Rauni ottaa vihanneskeiton ja fegato alla venezianan, itse tyydyn lasagneen. Uusi tuttavuus, Tero, istuu vieressämme. Hän vaikuttaa oikein mukavalta ja sopeutuu hyvin joukkoon.

Sitten irtaannumme ja palaamme Mestreen. Tamperelaisten raitiotiesuunnitelmia ajatellen katselemme täkäläistä uutta yksiraiteista matalalattiaista raitiotietä – monorail - lähes äänettömine kumipyörineen.

Illan vietämme taas Ferrettolla eräässä kahvilassa. Kun mustat pilvet nousevat kattojen takaa, palaamme hotelliin nauttiaksemme taas hyvin ansaitusta levosta.

6.    päivä. Keskiviikko 5. kesäkuuta.

Mitä me enää tekisimme Venetsiassa. Tämä on minulle jo 36. kerta ja Raunikin on ollut aika usein. Teemme pitkän kävelyn kaupungilla. Kuljemme halki värikkään markkinatorin. On tekstiilejä, nahkatavaroita, kukkia, kaloja, koruja ja sitä kaikkea krääsää mitä vain voi kuvitella toreilta löytävänsä. Poikkeamme Coinissa kahvilla.

Kuljemme pitkiä galleriakatuja ihmetellen, miksei Suomessa ole juurikaan katettuja katuja. Meillähän niitä tarvittaisiin syyssateitten ja talvimyrskyjen aikaan. Lounaalle menemme Ferretton nurkilla näkemäämme Ristorante ai Veteraniin Erinomainen paikka, viihtyisä, valkeat liinat pöydillä, kohtelias hovimestari. Takan päällä pienoisveistokset 12 veteraanista, jotka olivat perustaneet ravintolan ja lahjoittaneet sen eräässä aikaisemmassa sodassa kaatuneitten toveriensa leskille. Ruoka on korkeatasoista, tarjoilu moitteetonta. Raunilla kalaa, minulla vasikkaa.

Ei meillä täällä sitten enää muuta olekaan. Pakkaamme laukkumme. Huomenna kotiin!

7.    päivä. Torstai 6. kesäkuuta.  

Taksilla lentokentälle. Siellä kaikki sujuu yllättävän hyvin ja nopeasti, ehkä taas harmaan tukkani ja kävelykeppini ansiosta. Koneessa oikealla puolellani istuu rikas malesialainen nainen pikku poikansa kanssa. Kerran kun vilkaisen sinne, naisen sylissä on ruskea pallo. Kysyn Raunilta, onko naisella muhvi? No ei, se on pojan pää! Tukka sopivan lyhyeksi leikattuna näyttää melkein palloksi käpertyneeltä siililtä, niin, tai vanhanaikaiselta muhvilta. Naisen kaikki laukut ovat Vuittonilta ja ranteessa upea timanttikello. Kumma, kun ovat turistipuolella.

Minulla on matkalukemisena Nokian entisen lakiasiainjohtaja Anne-Liisa Palmu-Jorosen kirja Nokia–vuodet  mitä johtamisesta voi oppia. Vaikka hän ei läheskään aina mainitse nimiä, luulen tunnistavani useitakin henkilöitä. Kirjan punaisena lankana juossee johtamisen eettinen puoli erilaisine variaatioineen, samalla kun käsitellään globalisaation mukanaan tuomia ongelmia ja työntekoon liittyviä kysymyksiä. Aivan erinomainen teos; kumma, ettei siitä ole puhuttu enempää, se sisältää niin paljon opiksi otettavaa. Tietysti voi olla tai onkin niin, ettei aina tahdota ottaa opiksi. Siinäpä se. 

Meillä on koneenvaihto nyt Münchenissä ja siellä odottaa oikein lentokenttäauto minua. Kun Rauni seuraa mukana, sanon avustajalle: Sie ist meine Frau.Können Sie es beweisen? tuumii mies, jolloin minä sanon vain doch ja yksinkertaisesti suutelen Raunia suulle, ja kuulen, että besser kann man es kaum machen. No niin, ja sitten laskeudumme illansuussa Helsinkiin. Joudumme odottamaan vajaat kaksi tuntia bussia, jolla pääsemme Valkeakoskelle ja sieltä taksilla vihdoin kotiin.

Enää minulla ei ole tarvetta päästä Venetsiaan. Mutta eihän sitä koskaan tiedä.

OFAA:n suunnitelmissa on syksyllä näyttely Valenciassa ja syksyllä 2014 Malesian Langkawissa. Olen tosin jo monta kertaa päättänyt lopettaa taiteilun, mutta aika vaikeata siitä on päästä eroonkin. Varsinkin kun ulkomailta satelee kutsuja.

Nauttikaa tästä Venetsian Biennaalin huomattavasta teoksesta. Se on samanlainen keisarin aluspaita kuin muukin maailmanmeno nykyisin.

12.6.2013 PT