Share |

Paul Tiililän BLOGIT

My BLOGS in Finnish newspapers, magazines, reviews etc.  since 2015 

Viimeisin ylinnä:

Järjetön aselaki                                                               22.6.2017
 
Aamulehti kertoi (Al 22.6.) tapauksesta, jossa kaksi miestä oli murtautunut yksin asuvan 68-vuotiaan miehen kotiin aikomuksenaan anastaa tämän aseita. Miehet olivat varautuneet käyttämään väkivaltaa.
 
Asukkaalla oli tyynyn alla ladattu revolveri, jolla hän ampui toista murtovarasta yläruumiiseen ja miesten paetessa ampui haavoittunutta vielä pohkeeseen. Nyt ampujaa syytetään tapon yrityksestä.
 
Suomen aselaki on joiltakin osin aivan järjetön. Jos ihmisellä on itsepuolustusta varten ase, niin eikö sen pidä olla helposti esille otettavissa. Mutta ei, aselain mukaan sitä on säilytettävä lukitussa tilassa ja lataamattomana. Ajatelkaa nyt, kotiin tulee murtovaras, ehkä useampiakin, ja olet itse heikko nainen tai vanha mies. Ensin pitää päästä asekaapin luo, sitten avata se, ottaa ase esille ja ladata, ja rikolliset ovat jo asunnossa sisällä. Eihän se onnistu, kyllä aseen on oltava käden ulottuvilla.
 
En ymmärrä, miten Suomen aselaki on itsepuolustuksen osalta laadittu näin vaikeaksi. Miten mahtaa olla muissa EU-maissa. Ainakin saksalaisten modernien rikossarjojen mukaan luvallinen ase voi olla vaikkapa kirjoituspöydän laatikossa. Yhdysvalloista nyt puhumattakaan!
 
Suomen laki sallii itsensä ja omaisuutensa puolustamisen välitöntä hyökkäystä vastaan. Ilmeisesti murtovarkaan vastustaminen on tällaista luvallista toimintaa. Jos kysymyksessä on ampuma-aseeseen turvautuminen, lienee viisainta ampua ensin varoituslaukaus ja vasta sen jälkeen kohti, jos rikollinen ei poistu vaan jatkaa uhkaavaa käytöstään. Aamulehden mainitsemassa tapauksessa mentiin hätävarjelun ulkopuolelle, kun ampuja meni vielä ulos ampumaan pakenevien perään. Ulkona varoituslaukaukset on ammuttava ilmaan, ei maahan, koska aseen rekyyli nostaa piippua ja luoti voi sattua pohkeeseen, kuten kuvatussa tapauksessa kävi.
 
Koska rikolliset ovat entistä röyhkeämpiä ja usein hakevat kohteita, joissa eivät oleta kohtaavansa vastarintaa, kuten yksin asuvat vanhukset tai vanhat pariskunnat. Ilman joustavampaa mahdollisuutta itsepuolustukseen he voivat olla itse hengenvaarassa. Olenkin sitä mieltä, että itsepuolustustarkoitusta varten Suomen kansalaisilla tulisi olla oikeus hakea taser-etälamauttimen tai korkeintaan 7,65 kaliiperisen käsiaseen hallussapitolupaa ja oikeus säilyttää sitä kotona ja ladattuna muuallakin kuin asekaapissa.

                                                ************************

Professori Heikki Hiilamon 15 ehdotuksen kommentointia                   8.6.2017

Tutustuttuani professori Heikki Hiilamon 15 reseptiin tuloerojen kaventamisesta rohkenen kommentoida esitystä seuraavassa.

Yksi hänen lähtökohdistaan näyttäisi olevan eriarvoisuuden vähentäminen yhteiskunnassa. Hän vaikuttaa sivuuttaneen sen seikan, että ihmiset ovat jo synty-essään "eriarvoisia", kun otetaan perimä huomioon, älykkyysosamäärä yms. seikat. Kun ihmisillä on jo alusta alkaen erilaiset lähtökohdat niin ei kai sentään voitane ryhtyä "leikkaamaan" paremmat ominaisuudet perineitten mahdollisuuk-sia hyödyntää osaavuuttaan?

Eriarvoisuus on tavallaan luonnollinen asia. Sillä seikalla ei tietenkään ole mitään tekemistä tasa-arvon kanssa. Eriarvoiset ihmiset, jos tuota termiä nyt yleensä halutaan käyttää, ovat tasa-arvoisia Suomessa mm. yhtäläisten koulu-tusmahdollisuuksien, terveydenhuollon, sosiaaliturvan yms. osalta sekä, mikä minusta on kaikkein tärkeintä, he ovat samanarvoisia lain edessä. - Mutta nyt kommentteihin.

HOIVAROBOTTIEN UHKA

Tulevaisuudessa tarvittaneen robotteja ainakin sellaisissa töissä, jotka ovat vaa-rallisia tai joissa on jokin uhka terveydelle, samaten muissa töissä, joita ihmiset ovat haluttomia tekemään.

Sitä vastoin ihmistyön korvaavat robotit muodostava kyllä "uhkan" sille ihmis-työlle, jota tehdään esim. vanhusten tai lasten hoidossa. Inhimillisyyttä ei pidä työntää syrjään näissä töissä taloudellisuuden nimissä. Teollisuus on eri asia, siellä voidaan ja pitääkin korvata ihmistyö yksinkertaisissa töissä, joissa mekaa-ninen liike on toistuvaa tai työ muuten rasittavaa tai jotakin ruumiinosaa erityisesti kuormittava.

Tässä kappaleessa Hiilamo esittää kansalaisjärjestöjen ottamista mukaan esi-merkiksi Talousneuvoston päätöksentekoon. Kansalaisjärjestöt ovat nykyisin enimmäkseen yhden asian liikkeitä ja osalla niistä on hiukan huono maine mielenosoitusten ja erilaisten laillisuuden rajamailla kulkevien protestien järjestäjänä, joten jättäisin ne kuitenkin tässä vaiheessa pois. Vaikutta-miskanavia on muitakin.

KILPAILUPOLITIIKKA

On selvää, että kansainvälisillä suuryrityksillä on nykyisin liikaa valtaa, ja sitä olisi jotenkin voitava rajoittaa. Sama koskee ns. markkinavoimia, jotka temmeltä-vät lähes rajoituksetta pääomamarkkinoilla aiheuttaen monenlaisia häiriöitä. Nä-mä ovat sen luokan asioita, ettei Suomesta käsin voida niihin vaikuttaa, mutta joitakin rajoituksia voidaan ehkä kuitenkin asettaa.

Kotimaan ongelmana on aikoinaan hyvin toiminut kolmikanta, jonka ohi aika on ajanut, ja sitä paitsi toimiva parlamentarismi edellyttää, että tärkeät päätökset tehdään eduskunnassa ja hallituksessa. Ongelman ydin on liian suureksi pai-sunut ammattiyhdistysliikkeen valta, johon ei ole rohjettu puuttua. Olisikin eh-dottomasti säädettävä laki ammattijärjestöistä, joka rajoittaisi niiden neuvottelu-oikeudet ja osallistumisen päätöksentekoon vain työpaikoille ja työpaikkojen olo-suhteita ja palkkausta koskeviin asioihin. Työnantajan velvoite koota ammatti-osastojen jäsenmaksuja olisi purettava. Työntekijöiden osallistumisessa yritysten hallintoon on kuitenkin aina muistettava se, että kun lopullinen vastuu päätök-sistä on yrityksen omistajalla/omistajilla, niin kovin suurta osaa päätösvallasta ei kuitenkaan voi antaa työntekijöiden edustajille.

Professori Hiilamo esittää tärkeitä huomioita kilpailupolitiikasta. Liiallista kil-pailua olisikin pystyttävä rajoittamaan kohtuullisesti. Toisaalta on suljettuja aloja, kuten apteekkilaitos ja Alkon monopoli, joilla vapaasta kilpailusta voisi olla hyötyä kuluttajille. Haitallisesta kilpailusta taas on esimerkkinä vaikkapa raaka-maan ja tonttien hinnanmuodostus asutuskeskuksissa ja kaava-alueille, joilla kilpailu nostaa hinnan usein suhteettoman korkeaksi ja "kostautuu" sitten ra-kennusten ylikorkeina neliöhintoina.

On yksi alue, jolla en pidä kilpailua hyvänä ja se on koulujen oppikirjamateriaali.

Omana kouluaikanani 40-luvulla käytössä oli vain Kouluhallituksen hyväksymät oppikirjat, joita ainetta kohti oli vain muutama harva vaihtoehto. Kirjat säilyivät pitkään ja kulkivat perheissä lapselta toiselle. Sitten alkoi vapauden aika, jolloin opettajat suorastaan tehtailivat oppikirjoja ja työvihkoja. Tästä on monenlaista haittaa. Jos oppilas joutuu vaihtamaan koulua, hän joutuukin (lukiossa) hankki-maan uudet kirjat, ja jopa opettajan vaihtuminen koulussa voi johtaa vaatimuk-seen uuden työvihon hankkimisesta. En ollenkaan ymmärrä nykyistä menoa, vaan minusta olisi parempi, että Opetushallitus hyväksyisi kaiken oppimateriaa-lin, esimerkiksi 3-4 vaihtoehtoa kutakin oppiainetta kohden, ja turhan kilpailun välttämiseksi Nordic Morning (ent. Edita) hoitaisi painatuksen Opetushallituksen ohjeiden mukaan. Kustannustehokkuus olisi tietysti säilytettävä esim. kertaluon-toisin tarjouspyynnöin kaupallisille kustantajille.

Yhteenvetona kilpailupolitiikasta ehdotan, että ulkoparlamentaarista vaikutta-mista on rajoitettava tarvittaessa lainsäädännöllä ja että yritysten aiheuttamien ympäristövahinkojen kustannukset on niiden itsensä korjattava tai korvattava kohtuusnäkökohdat huomioon ottaen.

TYÖTTÖMYYS

Työllisyyslain mukaan "valtion asiana on tarvittaessa järjestää Suomen kansa-laiselle mahdollisuuden tehdä työtä". Mielestäni työn tekeminen ja itsensä elät-täminen ovat oikeastaan kansalaisvelvollisuuksia, ja näin maamme kansalaiset aika yleisesti ainakin ennen ajattelivat. Tämä konkretisoituu mm. sananparressa "Työ on miehen kunnia". Käytäntö on sittemmin johtanut siihen, että osa kansa-laisista on niin tottunut yhteiskunnan tukien kautta saatavaan elatukseen, ettei edes halua tai – mikä pahempaa - viitsi tehdä työtä.

Koska paluuta menneeseen ei ole ja työvoiman tarve on vähentynyt, olisi työttö-myyden pienentämiseksi tutkittava mm. työajan mahdollisen lyhentämisen (esim. kuuteen tuntiin/vrk. ja 30 viikkotuntiin) vaikutusta asiaan; samalla olisi tietysti ansion pienennyttävä vastaavasti, mutta asia olisi hyvällä tahdolla sopien järjes-tettävä muutaman vuoden siirtymäajan kuluessa. Esimerkiksi voisi ajatella rat-kaisua, etteivät palkat alenisikaan, mutta ettei niitä sovittavan määräajan kulu-essa (3-5 vuotta) korotettaisi eikä liukumia sallittaisi tänä aikana mahdollista in-flaatiokorjausta lukuun ottamatta.

Erittäin tärkeätä olisi uudistaa oppisopimusjärjestelmä Sveitsin tai Saksan mallin mukaisesti. Tämä edellyttää myös työnantajapuolen kouluttamista opetustaitojen ja asenteiden osalta. Samalla opiskelijoille työn oppimisen ohella annettaisiin yrittäjäkoulutusta. Oppisopimuspaikat olisi valittava erityisen huolellisesti.

Kun tässä tilanteessa eli 2017 meillä kuitenkin on hyvin suuri määrä työttömiä, valtion olisi turvauduttava vanhaan keinoon eli järjestää työllisyystyömaita aina-kin kaikille 25 – 50 vuotiaille. Näitä töitä voisivat olla infran korjausvelan hoita-minen (tiet, radat, vesiväylät, lentokentät) sekä energiansiirtoverkkojen maakaapelointi. On huomattava, etteivät tällöin työllistyisi vain kyseisen työn tekijät vaan samalla suuri joukko työnjohtajia, palkanlaskijoita, työmaaruokalan pitäjiä sekä koneurakoitsijoita. Nämä työt työttömien olisi otettava vastaan tai he menettäisivät ainakin osan saamistaan etuuksista. Yhdenmukaisuuden vuoksi kaikissa näissä töissä noudatettaisiin erillistä työehtosopimusta, joka takaisi ainakin suunnitellun perustulon suuruisen ansion.

Raportissa Hiilamo siteeraa edesmennyttä professori Anthony Atkinsonia tuoden esiin hänen ideansa työstä mahdollisuutena, ei pakkona. Tämä on hieno ajatus, mutta kun työttömyysluvut ovat korkeat ja työttömyyden aiheuttamat kustan-nukset rasittavat kohtuuttomasti niin kuntien kuin valtionkin taloutta, on pakko käyttää voimakkaampia keinoja.

ÖKYPALKAT

Professori Hiilamo käyttää raportissaan ilmaisua ökypalkat tarkoittajien yritys-johtajien ja suursijoittajien ym. varsin korkeita ansioita. Tämä on mitä suurem-massa määrin moraalinen kysymys, toisaalta se sivuaa yrittäjän vapautta mää-rätä tulonsa ja toisaalta yrityksissä myös niiden ottamista huomioon, jotka "lat-tiatason" työllä ovat mahdollistaneet jättivoitot ja –osingot.

En nyt ota kantaa siihen, pitäisikö pienimmän ja suurimman palkan eron olla 12-kertainen tai jotakin muuta. Jos nyt ajatellaan, että jonkun tulot olisivat liian suuret jonkin rajan jälkeen, niin ainahan on mahdollisuus käyttää veroleikkuria.

En ole oikein koskaan ymmärtänyt puolueeni jyrkkää kantaa verotuskysymyksis-sä, asia joka on ilmaistu nykyisessä hallitussopimuksessakin. Kun otetaan huomioon, mitä kaikkea saamme verovaroilla, maanpuolustuksen ja muun tur-vallisuuden, koulutuksen, terveydenhuollon, infran ja sosiaaliturvan, niin ei oma 32 % veroasteeni ole minusta mitenkään korkea ja voisin vastaan sanomatta maksaa 1-2 %-yksikköä lisääkin, jos kaikkia kohdellaan samalla tapaa.

On kyllä niinkin, että mitä suuremmat tulot ihmisellä on, sitä enemmän hän voi käyttää kulutukseen ja sitä kautta hyödyttää yhteiskuntaa. Minusta esimerkiksi tärkeätä työtä tekevällä huippukirurgilla saakin olla suuret tulot. Yleensäkin ansionmuodostuksessa olisikin otettava huomioon nykyistä enemmän työn vaa-tivuus ja vastuullisuus.

Kun puhutaan ökypalkoista, pitäisi muistaa myös urheilijoille maksettavat pal-kat. Esimerkiksi 2017 viisi parhaiten tienaavaa ovat Ronaldo 93 miljoonaa dol-laria, Le Barron 86, Messi 80, Federer 64 ja Durant 60 miljoonaa dollaria. Nämä ovat paljon korkeampia ansioita kuin huippujohtajien, mutta jostakin syystä Hii-lamo ja muut tulojen tasaajat eivät puhu näistä.

MINIMITUOTTO PIENTALLETUKSILLE

Tässä asiassa olen otsikon kanssa samaa mieltä. Muistan hyvin nuoruudestani ajan, jolloin pankkitalletukselle maksettiin 4 % korkoa ja lainakorko oli 8 %. Nuo ajat ovat menneet kiitos rahamarkkinoiden ja suursijoittajien hallitsemattoman toiminnan maailmanlaajuisissa operaatioissaan.

Professori Atkinson ehdottaa yhdeksi ratkaisuksi valtion takaamaa minituottoa. Hiilamon mukaan tämä saavutettaisiin Suomessa valtion tuotto-obligaatioilla. Hän arvelee, että korkotason ollessa alhainen obligaatiot eivät kiinnostaisi kansa-laisia. En tiedä, sallisiko laki obligaatioille liukuvan koron, jossa korko seuraisi yleistä korkotasoa, mutta olisi kuitenkin aina vähintään 1 %.

NUORTEN STARTTIRAHA

Hiilamo turvautuu jälleen Atkinsoniin ja tämän ajatukseen ns. vähimmäis-perinnöstä. Atkinsonin mallin mukaan Isossa-Britanniassa nuoret saisivat 10000 puntaa tullessaan täysi-ikäisiksi; siellä tämä rahoitettaisiin perintöveron tuotolla, mikä Suomessa tuskin riittäisi; perintöveron tuotto 2015 oli 522 miljoonaa euroa.

Suomessa oli 2016 noin 300000 15-19 vuotiasta. Jos kutakin ikäluokkaa olisi yhtä paljon, niin 20 % tuosta määrästä olisi 60000 18 vuotiasta. Jos jokainen saisi 10000 puntaa eli noin12000 euroa, niin tästä koituisi 720 miljoonan vuotuinen kuluerä; Suomessa tuon starttirahan voisi olettaa nousevan suuremmaksi kuin 12000?

Hiilamon mukaan uudistus olisi helppo toteuttaa osana Kelan maksamia perhe-etuuksia. Minusta summa tuntuu niin suurelta, että sitä tuskin voidaan lähitule-vaisuudessa edes harkita.

VALTION TASE TUOTTAMAAN

Atkinson ehdottaa itsenäistä sijoitusrahastoa esim. Norjan valtion öljyrahaston tapaan.

Tämän kohdan osalta tyydyn toteamaan, etten ole pätevä arvioimaan tällaisia hankkeita, mutta ainakin Norjassa ja eräissä öljymaissa rahastot ovat tuottaneet hyvin. Hiilamon mukaan Atkinsonin ajatusta voi olla vaikea toteuttaa Suomessa.

KUNINKAAN AARRE

Otsikolla tarkoitetaan suurinta mahdollista verokertymää, veropohjan mahdolli-simman suurta laajennusta ja tuloveron progressiota.

Hiilamo ottaa esimerkkinsä Isosta-Britanniasta, jossa uusi sosiaaliturvajärjestel-mä Universal Credit, on rakennettu niin, että pienituloisimpien ylin marginaaliveroaste on 65. Atkinson ehdottaa kaikille tuota 65 % ylimmäksi marginaaliveroksi.

Hiilamon mukaan vastaavanlainen uudistus olisi Suomessa helppo toteuttaa yk-sinkertaisesti muuttamalla veroasteikkojen numeroita. Uudistus kaventaisi merkittävästi tuloeroja, mutta se on täysin erilainen kuin Martti Hetemäen verotyö-ryhmän johtopäätökset. Rohkenen epäillä eduskunnan halukkuutta laajentaa verokertymää, ainakaan kovin paljon.

Verokertymää olisi mahdollista kerryttää Suomessa ainakin tilapäisesti esimerkiksi verottamalla ulkomaille tehtäviä seuramatkoja (charterlennot), määräämällä joillekin tuontitavaroille ylellisyysvero ja verottamalla ankarasti suomalaisten ulkomailla sijaitsevia vapaa-ajan asuntoja, perusteena suomalaisen pääoman si-joittaminen maan ulkopuoliseen kohteeseen. Ainakin matkavero saisi suomalai-set huomaamaan, että nyt on tosi kysymyksessä, kun valtion velkataakkaa on kevennettävä.

PÄÄOMA JA TYÖ

Hiilamo lähtee ajatuksesta, että työtä ja pääomaa verotettaisiin samalla tapaa. Olen samaa mieltä, että pääoman tuottoa olisi verotettava kuten työtäkin, jolloin siitä voisi tehdä vastaavat vähennykset. Itse pääomaa ei pitäisi verottaa lainkaan, kun siitä saatavaa tuottoa kerran verotetaan. Pääomahan ilman tuottoa on tavallaan arvoton.

Ansiotulojen muuttaminen pääomatuloiksi henkilöyhtiön kautta olisi mielestäni kiellettävä tai muutettava tavallista pääomatuloa ankarammin verotettavaksi, koska järjestelmä pyrkii minimoimaan verotusta laillisin keinoin, ei sitä pidä hyväksyä. Jos pääomatuloja ja ansiotuloja verotettaisiin samalla tavalla, tämä ongelma poistuisi itsestään.

PERINTÖVERO

Hiilamo toteaa, ettei perintöjen verottaminen oikeudenmukaisesti ole aivan yksin kertainen asia. Olen aivan samaa mieltä. Ongelmallisimpia ovat suuryritysten yk-sityiset omistajat, usein suku tai perhe, jonka osuus yrityksestä voi olla huomat-tava, ja perinnön arvosta perittävä vero muodostuu tietysti Suomessakin hyvin korkeaksi. Tämä voidaan ymmärtääkseni osittain kiertää erilaisilla rahasto- tai säätiöjärjestelyillä. Mikäli perillinen joutuisi maksamaan 33 % perintönsä arvos-ta, hän joutuisi myymään osan siitä suoriutuakseen verosta ja siten hänen osal-taan hänen perillisensä saisivat yhtiöstä pienemmän osan kuin mitä hän oli saa-nut, ja hänen perijänsä menettäisivät edelleen osuuttaan pääomasta. Tämä on ongelma sukuyhtiöissä, ja minusta on moraalisesti väärin joutua luopumaan esi-isien luomasta varallisuudesta. Myönnän kyllä, että toisinkin voidaan asiasta ajatella.

Toinen ongelma on tuottamaton suuri perintö. Joku voi periä esimerkiksi vanhan, suuren ja arvokkaan rakennuksen, josta on kuluja enemmän kuin tuottoja, jos niitä on laisinkaan. Miten joku keskituloinen selviää perintöverosta, jos hän ei halua luopua suvussa pitkään kulkeneesta kiinteistöstä muuta kuin ottamalla ehkä maksukykynsä ylittävän lainan. Tämäkin on moraalisesti vaikea asia. – Tavanomaiset perinnöt lienevät sen suuruisia, ettei veron maksaminen tuottane ongelmia perinnön saajille.

Syvällisempään filosofiseen pohdiskeluun perintöveron oikeutuksesta yleensä ei liene tässä syytä ryhtyä.

PROGRESSIIVINEN KIINTEISTÖVERO

Suomessa maksetaan kiinteistöveroa. Kiinteistövero on maan ja rakennusten arvoon perustuva vero. Kiinteistöveroprosentin päättää kunta.

Hiilamon mukaan vero on sitä korkeampi, mitä alhaisempi kiinteistön arvo on. Tämä johtuisi siitä, että kalleimpien asuntojen verotusarvot ovat suhteessa alem-pia kuin halpojen asuntojen verotusarvot. Hiilamo esittää väitteensä tueksi Maanmittaushallituksen vuonna 2014 verotusarvojen suhdetta käypiin arvoihin.

On kuitenkin muistettava, että kiinteistöllä sijaitsevien rakennusten arvo laskee vuosittain, joten kiinteistövero pienenee vuosi vuodelta, jos kunnan määräämä veroprosentti säilyy ennallaan.

Oikeudenmukaisen ratkaisun löytämiseksi asuinkiinteistöjen verotuksen osalta olisi suoritettava laaja vertaileva tutkimus asumiskustannusten vaihteluista EU-maissa. Tällöin olisi otettava huomioon rakennuskustannukset. Pohjoismaissa kustannuksia lisäävät mm. tehokkaampi lämmöneristys ja lämmityskulut verrat-taessa etelä- ja keski-Euroopan asuinrakennuskantaan. Tällainen tutkimus olisi suoritettava Euroopan Parlamentin toimesta tavoitteena asumisen verottamisen harmonisointi.

En oikein ymmärrä, miksi Hiilamo haluaa progressiota asuntojen verotukseen, onhan asuminen meillä muutenkin tarpeeksi kallista. No, onhan hänen näke-myksensä ymmärrettävä, jos pyritään mahdollisimman suureen verokertymään.

LAPSILISÄT VEROLLE

Lapsilisien korottamista ja saattamista verotettavaksi on ennenkin ehdotettu ja voi olla, että asiaan olisi syytä palata seuraavissa hallitusneuvotteluissa. Jos ikä-raja nostettaisiin esimerkiksi 17 vuoteen, lapsilisän ehtona tulisi olla nuoren osallistuminen koulutukseen, kuten asia on Hiilamon mukaan monissa EU-maissa.

OSALLISTUMISTULO PERUSTULON SIJAAN ja SOSIAALITURVA KUNTOON

Näissä luvuissa professori Hiilamo käsittelee perustuloa eri variaatioineen ja so-siaaliturvaa. Minusta nämä ovat osittain samoja asioita, joilla halutaan turvata kaikkien kansalaisten ja erityisesti heikompiosaisten mahdollisuuksia selviytyä. Joka tapauksessa sosiaaliturva kaipaa suurtakin remonttia, sillä asumistuen menot ovat nousseet liian korkeiksi.

Täystyöllisyys on tavallaan osa täysi-ikäisten työkykyisten kansalaisten sosiaali-turvaa. Siksi perustuslain takaaman oikeuden työhön pitäisi sisältää myös vel-vollisuus itsensä elättämisestä.

KEHITYSAPU JA TULOEROT

Kehitysapua saavista maista suuri osa on entisiä siirtomaita. Kun siirtomaavalta purkautui 1950-60 luvuilla, näillä mailla olisi ollut jo puoli vuosisataa aikaa saattaa maansa jonkinlaiseen järjestykseen, kehittääkseen koulutusta, tervey-denhuoltoa, elinkeinoelämäänsä. Miksi näin ei ole tapahtunut, johtuu näiden maiden sisäisistä heimo- ja klaanivaltaisista rakenteista. En ole oikein varma siitä, onko ns. länsimaisen demokratian piiriin kuuluvilla valtioilla oikeus edel-lyttää, että nämä maat omaksuisivat meidän järjestelmämme ja sitoutuisivat esimerkiksi YK:n ihmisoikeusjulistukseen, jos heidän perinteiset tapansa poikke-avat meidän ihanteistamme.

Kun tilanne on se mikä se on, minusta pääpainon kehitysavun osalta pitäisi olla humanitäärisen avun antamisessa. Muun avun kohdalla olisi ehdottomasti var-mistettava avun perille meno ilman lukuisia välikäsiä, ja avun pitäisi kohdistua ensi sijaisesti työpaikkojen luomiseen näissä maissa, jotta pakolaisongelma sitä kautta poistuisi.

On hyvin vaikea kysymys, missä määrin YK tai esimerkiksi EU voi puuttua kehi-tysapua saavan valtion sisäisiin asioihin, jos niissä on vallalla diktatuuri ja jossa ihmisoikeuksia ei laisinkaan arvosteta. Tähän asiaan voisi ehkä yrittää vaikuttaa asevientikiellolla, yhteenkään Saharan eteläpuoliseen maahan ei saisi viedä min-käänlaisia aseita tai sotilastarvikkeita. Samalla YK:n alaisia rauhanturvajoukkoja olisi vahvistettava toimiviksi poliisivoimiksi niissä Afrikan maissa, joissa olisi le-vottomuuksia ja heimokahakoita. Näistä aiheutuvat menot olisivat oikeata kehi-tysapua.

Suomen osalta kehitysapuun olisi laskettava rauhanturvatyöhön osallistumisen kustannukset pääpainon ollessa kuitenkin lastensuojelussa, naisten koulutus-mahdollisuuksien lisäämisessä, koulutuksen kehittämisessä ja työpaikkojen luo-misessa. Maahan saapuvien pakolaisten aiheuttamat kulut olisi luettava mukaan kehitysapuun.

YHTEENVETO

Yhteenvedossaan Hiilamo tarkastelee mahdollisuuksia vähentää eriarvoisuutta Suomessa. Hänen mukaansa kansainvälinen ilmapiiri on muuttunut selvästi kielteisemmäksi tuloeroja kohtaan. Vähän ihmettelen tätä, kun tavalliset äänes-täjät kuitenkin suhtautuvat selvästi ihaillen huippu-urheilijoiden ja viihdetaiteilijoiden mielettömän korkeisiin ansioihin. Vaikka poliitikkojen puheissa kuuluvat eriarvoisuus ja tasa-arvo, niin yksilötasolla useimmat kansalaiset kuitenkin halu-aisivat olla vähän parempituloisia kuin naapurinsa ja vertailuviiteryhmänsä työn-tekijät.

Minusta tuloerot ovat luonnollinen asia. Niin on aina ollut ja tulee olemaan.

                                                    

                                                      *******************

SUOMALAISTEN VAATIMATON ASUMISTASO                                           6.6.2017

 
Selasin lehtemme myytävien asuntojen sivuja (HS 4.6.). Silmiini sattui ilmoitus 3 huoneen ja keittiön asunnosta, jossa oli lisäksi sauna ja kaksi parveketta. Pinta-alaa 70,5 neliötä ja velaton hinta noin 280000 euroa. Hämmästyin huomatessani, ettei asunnossa ollut vaatehuonetta eikä erillisiä WC:tä, säilytystilaa oli vain muutamia komeroita.
 
Onhan tämä toki parempi kun savusauna, mutta kun minulla on ollut tilaisuus tutustua perheasuntoihin Sveitsissä, Italiassa ja Ranskassa, niin en voi kuin ihmetellä meikäläisten todella vaatimatonta asumista. En tiedä, voiko edes rakentamiskustannuksiin vedota, sillä ainakin kaikissa mainitsemissani uusissa asunnoissa näissä maissa on toimiva lämmitys ja viilennys.
 
Yksi esimerkki italialaisen opettajapariskunnan omakotitalosta. Viiden hengen perhe, isä, äiti, kaksi tytärtä ja poika. Neljä makuuhuonetta ja  siis neljä kylpyhuonettakin. Totta kai, jokaisen makuuhuoneen yhteydessä oli kylpyhuone. Lisäksi oli yksi erillinen vieras-WC. Tämän lisäksi oli avara ruokailutila, jonka vieressä keittiö ja tilava olohuone, puhumattakaan runsaista säilytystiloista.
 
Toinen esimerkki italialaisen lapsettoman opettajapariskunnan rivitaloasunnosta kolmessa kerroksessa. Sisääntulokerroksessa eteisen lisäksi keittiö, ruokasali ja sen vieressä televisiohuone ja WC. Yläkerrassa pariskunnan makuuhuone ja vierashuone sekä kaksi kylpyhuonetta. Alimmassa kerroksessa varsin tilava oleskelutila, jota isäntä kutsui pizzeriakseen. Ja autotalli, jonka yhteydessä askartelutila.
 
Ranskasta kahden makuuhuoneen asunnossa kaksi makuuhuonetta ja erillinen WC muiden tilojen ohella. Sama kaava Sveitsissäkin. Näissä maissa panostetaan henkilökohtaiseen mukavuuteen ja hygieniaan. Sikäli kun olen osannut päätellä, materiaalit ovat hyviä eikä huonoa työn jälkeä näkynyt missään.
 
Miksi ihmeessä meillä asutaan niin vaatimattomasti? Yksi syy on tietysti lyhyt historiamme. Vielä sata vuotta sitten melkoinen osa kansasta asui vailla mitään mukavuuksia. Riitti, että oli katto pään päällä ja talvellakin tarkeni jotenkuten. Asumistason hiljalleen noustessa kaupunkeihin kohosi kivitaloja, mutta näiden malli oli eurooppalainen, siis suuria huoneistoja, joissa asuttiin vuokralla.
 
Kun omistusasumiseen alettiin siirtyä oikeastaan vasta II maailmansodan jälkeen, asuntojen hintataso muodostui usein esteeksi suurten asuntojen hankkimiselle. Tosin silloinen Arava-järjestelmä mahdollisti hyvänkokoisten kotien hankkimisen pienituloisillekin. Mutta viime vuosisadan loppupuolella ja 2000-luvulla tonttien hinnanmuodostus asutuskeskuksissa alkoi olla sitä luokkaa, että pienetkin asunnot ovat aika kalliita ja kaukana eurooppalaisesta laatutasosta.
 
Olen kauan miettinyt asiaa, josta osa puolueista on ihan varmasti kanssani eri mieltä: olisiko tonttien hintoja pyrittävä jotenkin säätelemään tai säännöstelemään niin, ettei tontin hinta muodostaisi liian suurta osa asunnon hinnasta. Minusta keinottelu ihmisten asumiseen liittyvillä rakennusmaan hinnoilla on epämoraalista, olkoon, että laillista. Mielestäni eduskunnan olisi rohjettava puuttua asiaan tavalla tai toisella, etteivät ihmiset velkaantuisi vuosikymmeniksi oman kotinsa takia.
                                                         ****************

AAMULEHDEN JOURNALISTIIKASTA                                                 2.6.2017

Aamulehden toimituksen journalistinen osaaminen herättää toisinaan hiukan ihmetystä. Esimerkiksi tänään (2.6.)  sekä pääkirjoitus että varsinkin jälkiartikkelissa käytetyt ilmaisut eivät oikein sovi arvossapidettyyn sanomalehteen.

Jälkiartikkelin otsikko on: Vapaavuori itkee kaatunutta maitoa. Onko se sopiva ilmaisu? Itse tekstissä käytetään sanoja riepotella ja satraappi Helsingin pormestariksi nousevan Jan Vapaavuoren kannanotoista. Onkohan tekstin kirjoittaja muistanut, että satraapilla tarkoitetaan mm. halveksivasti omapäistä vallankäyttäjää? Onko se kirjoituksen laatijan henkilökohtainen näkemys?
 
Pääkirjoituksessa kummastuttavat muutamat sanavalinnat: käpälöidä, pullahtaa, potkut. Nämähän ovat alatyylistä kielenkäyttöä. Muutenkin kummastuttaa median yleisestikin käyttämä ilmaisu antaa/saada potkut kun tarkoitetaan irtisanomista.
 
Nämä esimerkit tuovat hyvin esille journalistiikan yleisen tason laskemisen Aamulehdessä, jonka toimituksessa kaikki toimittajat eivät ole oikein perillä sivistyneestä sanankäytöstä ja hyvistä tavoista, vaikka asia tai kohde ei heitä henkilökohtaisesti miellyttäisikään.
 
Medialla, niin sanomalehdillä kuin Yleisradiollakin, on tietty vastuu pitää arvossa ja kunnioittaa suomen kieltä. Median ei pidä alkaa käyttää vain hetken eläviä muotisanoja tai tavallisten kansalaisten arkisia muunnelmia sanojen perusmuodoista. Toivon todella, että Aamulehdessä kunnioitettaisiin hyvää suomea ja vältettäisiin huonoa arkikieltä, ja etteivät toimittajien henkilökohtaiset negatiiviset näkemykset kuultaisi niin selvästi läpi, kuin joissakin tapauksissa valitettavasti on käynyt.
                                                         ****************

YHDISTYSTEN YLEISISTÄ KOKOUKSISTA                                    1.5.2017

Yhdistyksiä koskevaa lakia muutettiin useita vuosia sitten niin, että kun aikaisemmin oli pitänyt järjestää kaksi virallista kokousta vuodessa, niin nyt riittää vain yksi, jos yhdistyksen säännöt on vastaavasti muutettu.

Aikaisemmin ns. kevätkokouksen tarkoitus oli lähinnä vahvistaa edellisen vuoden tilit ja toimintakertomus sekä myöntää hallitukselle ja tilivelvollisille vastuuvapaus. Syyskokous oli se tärkeä kokous, siinä valittiin hallitus, päätettiin talousarviosta ja seuraavan vuoden toimintasuunnitelmasta.

Miksi oikeastaan alettiin sallia vain yksi kokous? Sehän vähentää demokratiaa ja etäännyttää jäsenet yhdistyksen toiminnasta, kun he eivät pääse keskustelemaan toiminnan suuntaviivoista ja muista tärkeistä asioista kuin kerran vuodessa?

Yhden kokouksen haittana on sekin, että kun toiminta yleensä tapahtuu kalenterivuoden mukaan, niin jo alkuvuodesta valittu uusi hallitus voi ottaa vastuun toiminnasta vasta seuraavan vuoden alusta. Tämä voi aiheuttaa monia hankaluuksia. Jos pitäydytään yhden kokouksen mallissa, hallituksen toimikausi ja yhdistyksen tilikausi olisikin muutettava vaihtumaan esimerkiksi 1.4.

Nykyajan ihmiset ovat olevinaan niin kovin kiireisiä, ettei heillä muka ole aikaa järjestää kahta kokousta vuodessa. Tekosyy. Eihän kokouksen järjestäminen ole mitenkään iso asia. Rutinoidut yhdistysaktiivit hoitavat sellaisen helposti.

Mielestäni pienen, pääasiassa yhdellä paikkakunnalla toimivan yhdistyksen olisi pidettävä kaksi kokousta vuodessa. Asia on hiukan toinen suurissa valtakunnallisissa tai kansainvälisissä yhdistyksissä, joiden jäsenet joutuvat matkustamaan kaukaakin kokoukseen päästäkseen, ja silloin  on perusteltua pitää vain yksi yleinen kokous vuodessa.

Yhdistyksien ongelmana on nykyisin jäsenistön passiivisuus, aktiivisia toimijoita ei tahdo löytyä kaikkiin tehtäviin. Luulenpa vaan, että kahden kokouksen säännöillä demokratia toteutuu paremmin ja ihmisiä on helpompi saada mukaan toimintaan, jos he saavat tilaisuuden vaikuttaa asioihin useammin kuin vain kerran vuodessa. Eikö nykyisin toimitakin mallilla ”kaikki mukaan”?

Olen kirjoittanut ensimmäiset hyväksytyt säännöt jo 16-vuotiaana, sittemmin olen toiminut lukuisissa yrityksissä hallituksen jäsenenä, monissa puheenjohtajanakin, ja olen perustanut useita yhdistyksiä, yhden kansainvälisenkin, joka toimii maailmanlaajuisesti. Olen edelleen mukana kahden kansainvälisen yhdistyksen toiminnassa. Minulla on siis lähes 70 vuoden kokemus näistä asioista, joten katson, että minulla on “kanttia” puhua näistä asioista.

                                                  *********************

SUOMI ENSIN                                21.4.2017

Nyt tarvitaan Isänmaallinen Kansanrintama palauttamaan aito suomalaisuus, halukkuus työntekoon, ahkeruus, täsmällisyys ja rehellisyys. Poliitikot ovat halutessaan uudistaa kaiken edenneet alueille, joilla pykäläviidakon ja direktiivien hallinta on käynyt mahdottomaksi. Monet uudistukset ovat tarpeellisia, mutta etenemisvauhti on liiankova. Ei kaikkea tarvitse saada valmiiksi neljän vuoden aikana.

Saman aikaisesti maassa liikkuu vapaana ns. pakolaisia ja muita epämääräisiä aineksia, joihin mikään taho ei tunnu saavan kunnon otetta. Miksei Suomi voisi ottaa mallia nämä asiat hyvin hoitavista ja rajansa sulkevista maista, kuten esimerkiksi Unkarista. Kun joku tulee maahamme ilman lupaa, ilman viisumia, ilman rahaa, sijoitettakoon heti suljettuun leiriin odottamaan asiansa pikaista käsittelyä. Jos hän ei ole turvapaikan tarpeessa, palautetaan välittömästi. Jos saa turvapaikan, alkakoon heti tehokas kotouttaminen, jonka pääsisältönä on "maassa maan tavalla", kielen oppiminen ja mahdollisen aikaisemman koulutuksen hyödyntäminen.

Euroopan nykyisen epävakauden aikana olisi poliisin, rajavartioston ja tullinkin suorittavaa henkilöstöä lisättävä ja määrärahoja nostettava. Tiedustelulait hyväksyttävä heti ja annettava täysimääräinen rahoitus toiminnan kustannuksiin.

Työttömien fyysisestä kunnosta olisi pidettävä huolta siten, että he olisivat velvollisia saamiaan korvauksia ja avustuksia vastaan tekemään 20 tuntia viikossa osoitettuja töitä, joita olisivat metsien ja pensaikkojen raivaus, ojien kaivaminen, talvella lumityöt, tie- ja ratatyöt ilman konevoimaa, perinteisin menetelmin. Suuret määrät ns. tekemätöntä työtä saataisiin tehdyksi samalla kun työttömät alkaisivat vakavasti harkita itselleen paremmin sopivia työmahdollisuuksia. Työn tarjoajat maksaisivat valtiolle näin saamastaan edullisesta työvoimasta.

Koulumaailmassa olisi kiinnitettävä huomiota oppituntien rauhalliseen sujumiseen, hyvään käytökseen ja laadukkaaseen tukiopetukseen. Yliopisto-, korkeakoulu- ja AMK-opetuksessa olisi kullekin opiskelijalle luotava tarkka opintosuunnitelma, jossa olisi pysyttävä. Tarkoitus olisi lyhentää opiskeluaikoja niin, että opiskelijat valmistuisivat - alasta riippuen - noin 22 – 27-vuotiaina.

Mikäli nykyinen hallitus ei saa Suomi-laivan kurssia käännettyä selvästi paremmalle kurssille, on järjestettävä uudet vaalit ja todellisen muutoksen saamiseksi koottava Isänmaallisen Kansanrintaman nimeä kantava vaaliliitto, jossa olisivat mukana parhaat voimat Kokoomuksesta, Kristillisistä, Keskustapuolueesta ja Perussuomalaisista. Tämä rintama pitäisi kunniassa perinteisiä suomalaisia ja kristillisiä arvoja ja purkaisi aikaisempien hallitusten tekemiä taloudellisesti, moraalisesti ja eettisesti haitallisia päätöksiä.

Yleisradio on valjastettava tukemaan uutta suuntausta ja sen toimituskuntaa on uudistettava radikaalisti.

Arvoisat poliitikot, tahdotteko todella jatkaa tällä nykyisellä tiellä, jolla mitään oikeita merkittäviä uudistuksia ei saada aikaa? Perusarvot kunniaan, Suomi ensin!

                                                      *       *       *

ASUMISKUSTANNUSTEN DILEMMA                             6.4.2017
 
Suomalaisten asumisessa on kaksi toisiaan korville lyövää epäkohtaa: asuminen on liian kallista ja asunnot ovat liian pieniä.
 
Asumisen kalleuteen vaikuttaa maan ja rakentamisen hinnan lisäksi se, että keski- ja etelä-Eurooppaan verrattuna rakennusten lämmöneristykseen on panostettava paljon enemmän kuin muualla, ja siitä huolimatta lämmityslaskumme on paljon suurempi kuin esimerkiksi saksalaisilla tai kreikkalaisilla.
 
Mutta se asuntojen koko. Suomessa on yhä edelleen tavallista, ettei huoneistossa ole kuin yksi kylpyhuone ja siellä vessanpönttö. Muualla on yleensä yhtä monta kylpyhuonetta kuin on makuuhuoneitakin, ja WC tai kaksi vielä erikseen. Monilla on lisäksi oman perheen makuuhuoneiden lisäksi vierashuone ja silläkin oma kylpyhuone.
 
Kun olen katsellut ihan uusien huoneistojen pohjapiirroksia, miljoonan hintaluokankin taloissa, monista puuttuu erillinen vaatehuone. Vaikka on komerotiloja, pitäisi kyllä olla vaatehuone ja ulkomailla on paremmissa asunnoissa erikseen pukeutumishuonekin. No, suomalaisilla on se sauna ahdettu johonkin nurkkaan, ehkä se vie vaatehuoneen tilan.
 
Saattaa olla, että meillä on vielä henkisenä painolastina sodan jälkeisten aikojen ahdas asuminen. Rintamamiestalojen ja vastaavien alakerran parissa huoneessa ja keittiössä asui  isäntäperhe, yläkerrassa vuokralaiset. Kyllähän kaupungeissa oli tilaviakin asuntoja, mutta yleensä vallitsi jonkinlainen kaksioasuminen kulttuuri. Halu väljempiin tiloihin on nyt kasvanut ajan myötä, ja yleisimpiä taitavat olla 100-150 neliön omakotitalot, mutta kerrostaloissa eletään edelleen melko ahtaasti.
 
Minulla on ollut ilo asua ulkomailla tuttavien luona tai vuokra-asunnoissa, ja voi sitä väljän asumisen ihanuutta! Mitenkähän senkin viihtyisyyden saisi kotiutumaan Suomeen? Se on osaksi päättäjien asia, sillä poliitikothan meillä tekevät päätökset kaavoituksesta ja vaikuttavat tonttimaan hintoihin, ammattiliitot taas rakennuskustannuksiin palkkatason kautta. Kunpa meillä asuntopolitiikka nousisi  tärkeäksi asiaksi muussakin mielessä kuin halpojen kaksioiden massatuotantona!

                                                                                                                            *   *   *   *

Miksi ei toimita hallitusti?                          5.4.2017
Pakolaisten käsittely tuntuu olevan melko hajanaista ja näitä “matuja” näkyy maleksivan pitkin maata. Miksi ei yksinkertaisesti menetellä näin:                   
 
1.  Kun pakolainen saapuu maahan, tarkistetaan paperit, otetaan sormenjäljet jne. hoidetaan muodollisuudet. Sen jälkeen hänet sijoitetaan leiriin (voi olla käytöstä poistettu kasarmi, sairaala tai muu suuri laitos) odottamaan päätöstä. Hän saa majoituksen, ruoan, terveyspalvelut yms. inhimilliseen vastaanottoon kuuluvat palvelut. Mahdollisuuksien mukaan keskenään kiistelevät uskontoryhmät, klaanit yms. sijoitetaan toisistaan erilleen. 
Tarvittaessa jatketaan kuulusteluja, annetaan perehdyttäminen Suomen oloihin ja “maassa maan tavalla”-periaatteesta, voidaan aloittaa suomen opiskelu. Mahdollisuuksien mukaan leirillä tarjotaan erilaisia mahdollisuuksia tekemiseen, lentopalloa, tietokoneen käyttöä yms. toimettomuutta välttäen.
Leiri on kevyesti vartioitu, sieltä pääsee esim. kaupungille lupalappua vastaan, mutta on palattava yöksi (klo 21 mennessä) takaisin.
 
2. Kun päätös oleskeluluvasta on saatu, pääsee lähtemään leiristä heti kun sijoituskunta on löydetty. Todellinen kotouttaminen aloitetaan hallitusti.
 
3. Kun kielteinen päätös on tehty ja nopea valitusprosessi käyty, ja jos päätös on edelleen kielteinen, otetaan asianomainen välittömästi kiinni ja siirretään suljettuun ja vartioituun leiriin, jossa näille ns. paperittomille ja karkotettaviksi määrätyille tarjotaan majoitus ja päivittäiset ateriat. He eivät saa poistua leiristä. Lääkäri käy tarvittaessa.
Näin he eivät katoa järjestelmästä. Heidät pyritään palauttamaan mahdollisimman nopeasti.
 
Siis: miksi ihmeessä ei menetellä näin? Jos näin tehtäisiin, ei tarvittaisi mielenosoituksia eikä syntyisi rettelöitä. Moni rikos jäisi tekemättä ja moni tyttö raiskaamatta.

HYVÄ RAVINTOLA JA RAVINTOLAKULTTUURI             27.3.2017

Tamperelainen Aamulehti kysyi kaupunkilaisten mielipidettä hyvästä ravintolasta (Al 24.3.). Tulokset ovat kerta kaikkiaan hämmästyttäviä. Eivätkö nykysukupolvet oikein tiedä, minkälainen on hyvä ravintola?

Kansan mielestä Tampereen Kauppahallin ravintola 4 vuodenaikaa on paras. No hyvä niin, mutta olen kyllä kansan kansa eri mieltä tässä asiassa ja perustelen sen mielelläni.

Pelkästä hyvä ruoka ei tee ravintolasta hyvää. Ravintolan sisustus, ilmapiiri ja henkilökunta muodostavat yhdessä kokonaisuuden, jossa on viihtyisää nauttia hyvästä ruoasta. 4 vuodenaikaa sijaitsee kauppahallin kuhinassa, siellä istutaan puujakkaroilla ja jonotetaan ruokaa. Ei sellainen ole perinteisen hyvän ravintolan merkki, vaikka ruoka onkin varmasti hyvää ja ilmapiirikin saattaa muistuttaa ranskalaista bistroa – en tiedä, sillä en ole 4-vuodenajassa poikennut, toki nähnyt sen. 

Ihmisen taustalla voi olla tietysti oma merkityksensä näissä asioissa. Muistan hämärästi ensimmäisen ravintolakokemukseni pikkupoikana Viipurissa. Pääsin isän ja äidin kanssa ravintola Espilään. Mieleeni on jäänyt kepeä musiikki, kohtelias hovimestari, ja se hyvä jäätelöannos, jonka tarjoilija asetti pikkupojan eteen. Seuraavaan ravintolassa käyntiin menikin sitten aikaa, tuli sota ja oli pulaa elintarvikkeista. Kotona syötiin kuitenkin olosuhteet huomioon ottaen aika hyvin, sillä kotiapulaisemme olivat taitavia kokkeja, jotka loihtivat vaatimattomistakin aineksista hyviä ruokia.

Kotona kiinnitettiin huomiota myös pukeutumiseen. Ruokapöytää piti aina tulla siisteissä vaatteissa, hiukset kammattuina. Opimme käyttämään ruokailuvälineitä oikein ja meitä neuvottiin käyttäytymään pöydässä hyvin. Siksi nousen hiukan vastahankaan, kun näen ihmisten aterioivat pukeutuneena miten sattuu ja toisten syövän ruokansa jopa myssy päässä, etukumarassa lappaen ruokaa suuhunsa. Niinpä minusta 4-vuodenaikaa, olkoon ruoka miten maistuvaa tahansa, ei täytä kaikkia hyvän ravintolan tunnusmerkkejä.

4 vuodenaikaa mainostaa myös edullisia hintojaan. Miten sen nyt ottaa, erään kuuluisan italialaisen ravintolan isäntä on sanonut ”Todella hyvä ruoka on kallista. Se on aivan niin kuin aidot jalokivet rihkamaan verrattuna. Niistä maksetaan enemmän.”

Kun sitten lähdin Helsinkiin opiskelemaan, tiesin aika paljon ravintoloista ja ruoista. Osasin valita hyvät ravintolat ja hyvät ruoat. Tutuiksi tulivat monet vielä nytkin tunnetut ruokapaikat. Tornin Espanjalainen sekä Balkan Grill olivat suosiossani. Kun sitten muutin Tampereelle, tutustuin sikäläiseen tarjontaan, joka oli tietysti vaatimattomampaa kuin pääkaupungissa, mutta silti mielenkiintoista. Tämä päivän Helsingissä suosittelen Kämpin Brasserien á la cartea.

Kun aloin matkustella Euroopassa, käytin kahta ravintola-alan opaskirjaa. Lennart Schönkopfin jo 1969 ilmestynyttä ”Ravintolamatka Euroopassa” sekä Michelin oppaita. Tunnettu rengasvalmistaja Michelinin edustajat alkoivat jo yli 100 vuotta sitten tehdä huomioita hyvistä ravintoloista ja suositella niitä aluksi toisilleen. Noin vuodesta 1930 lähtien Michelin on julkaissut oppaita, Michelin rouge, joita nykyisin saa erikseen suuremmista maista ja koko Euroopan käsittäviä. Michelinin jakamat tähdet ja muut tunnustukset ovat tunnettuja ja haluttuja.

Ravintola voi saada yhden tähden, jos se on arvostelijoiden mielestä erittäin hyvä omassa luokassaan. Kaksi tähteä tulee, jos ravintolan henkilökunnan ruoanvalmistustaidot ovat erinomaiset. Tämän ravintolan takia kannattaa poiketa suunnitellulta matkareitiltä. Harvinaisuus kolme tähteä voi tulla, jos henkilökunnan ruoanlaittotaito ja ravintolan ruokakulttuuri kokonaisuudessaan ovat poikkeuksellisen hyviä. Ravintola on oman, varta vasten tehdyn matkan arvoinen.

Tähtien lisäksi Michelin-oppaassa käytetään myös muita merkintöjä. Michelin jakaa myös haarukoita. Niitä voidaan antaa yhdestä viiteen kappaletta kertomaan ravintolan mukavuudesta, palvelusta ja yleisilmeen laadukkuudesta. Yksi merkki tarkoittaa "mukavaa ravintolaa" ja viisi merkkiä "erittäin ylellistä ravintolaa". Mikäli merkit ovat punaisia, ravintola on koettu erityisen viihtyisäksi.

Michelinin tähtien jakaminen ei ole aina aivan tasapuolista, moni hyvä ravintola jää ilman ja jollakin saattaa olla vähän aiheettomastikin tähti. Niin tai näin, eiväthän nämä tähdet asiaa ratkaise ja hyvää ruokaa saa aivan taatusti ihan vaatimattomissakin paikoissa, jonkalaisena 4 vuodenaikaakin voinee pitää.

Jonkin aikaa muodissa ollut fine dining ei minusta ole hyvä ruoan merkki, vaikkei se sitä huonoksikaan tee, mutta monenlaiset viivamaiset kastikekuviot ja kukka- tai vihanneskoristelut eivät minusta anna mitään lisäarvoa, kun maistellaan annosta.

Niin, ne tamperelaisten valinnat. Muutin pois Tampereelta 1972 ja niinpä Aamulehden lukijoiden listoilta löytyy vain kaksi ravintolaa, joissa olen käynyt, Tiiliholvi ja Ravintola C. Viimeisestä käynnistä Tiiliholvissakin on jo aikaa, mutta muistelen kaiholla ravintolan alkuaikoja 60-70-luvuilla, jolloin se oli todella erinomainen ravintola. Minulla on tallessa ravintolan ruokalista 7 x 7, jolla on seitsemän eri maan parhaita annoksia suomalaisista poronvasakyljyksistä aina venäläiseen kaviaariin. Ravintola C oli pettymys lounasaikaan, vain muutama asiakas, vaisu ilmapiiri ja annokset ihan tavallisia.

Ihmettelen kun listalla ei ole Ravintola Näsinneulaa eikä Finlaysonin palatsia, niitä harvoja todella hienoja ravintoloita, joissa ruoka on erinomaista ja palvelu moitteetonta. Jälkimmäiselle pieni miinus hiukan kolkosta ala-aulasta, ja vaikka se ei vaikuta ruoan laatuun se laskee hiukan pisteitä. – Täytyy myöntää, etten ole koskaan aterioinut hampurilais- tai pizzapaikassa.

Lopuksi mainitsen muutaman todella hyvän ravintolan Euroopasta. Wienissa loistohotelli Bristolin ravintola Korso on todella vaikuttava kristallikruunuineen, paneloituneine seinineen ja tottakai, erinomaisine ruokineen. Venetsiasta kannattaa mainita Harry´s Bar ja  Gritti Palace, muitakin erinomaisia ruokapaikkoja toki on. Roomasta Trattoria Al Moro Fontana di Trevin lähellä huomaamattoman sivukadun varrella. Brysselin paras paikka saattaa olla Maison du Cygne. Nämä ovat kaikki kuitenkin aika kalliita.

Ranskassa on niin paljon hyviä ravintoloita, että niiden mainitsemisesta tulisi turhan pitkä lista. Sveitsistä kannattaa tuoda esiin monet kiltaravintolat, Zürichistä esimerkiksi viehättävä Restaurant Zunfthaus zur Waag. Suositella voi myös designhotelli Widderin ravintolaa ja ketjuravintoloista Brasserie Lippiä.

Mikä näitä yhdistää? Erinomaisen, laadukkaan ja taiten valmistetun ruoan lisäksi moitteeton tarjoilu, josta huolehtivat useimmissa paikoissa miestarjoilijat. Hovimestari on aktiivisesti läsnä. Ravintolasali voi olla loistelias tai tavallisempikin, mutta aina viihtyisä ja siisti. Ilmapiiri on miellyttävä, joissakin elegantti, joissakin taas rennompi, mutta ei koskaan häiritsevä. Jos on musiikkia, se on hyvin hillittyä. Vastaanotto ja johdatus pöytään hoidetaan ammattitaitoisesti ja tyylikkäästi. Ja viinitarjoilu, tottakai, jonka sommelier hoitaa hienosti.

Yhdestä asiasta on syytä vielä sanoa. Hienoon ravintolaan on pukeuduttava asiallisesti. Nykyisin voi joihinkin mainitsemistani ravintoloista päästä päiväsaikaan farkuissa ja lenkkareissa, mutta illalla on syytä laittaa ”ykköset” päälle. Esimerkiksi kesähelteilläkään sortseissa ei päästetä sisälle ykkösluokan paikkaan.

Se, mitä tällä haluan sanoa, on se, että Suomessa ei ole vielä omaksuttu täysin kansainvälistä ravintolakulttuuria. Ja senhän huomaa tamperelaisten valinnoista.

                                                        *     *     *

LEIVISKÄN HOITAMISESTA                        1.3.2017

Luukas kertoo tarinan rikkaasta miehestä, joka lähtee matkoille ja jättää leivisköistä koostuvan omaisuutensa palvelijoittensa hoidettavaksi.

Yksi mies saa kymmenen leiviskää ja alkaa hoitaa omaisuutta jopa paremmin kuin omaansa. Hän käy kauppaa, tekee sijoituksia ja kasvattaa leiviskäin määrän kahdenkertaiseksi. Toinen saa viisi leiviskää ja tekee hänkin jonkinlaisen tilin, tekee tulosta, kasvattaa leiviskäin määrää.

Yksi on sitten ylivarovainen tai vain saamaton. Hän kaivaa leiviskän maahan, ja omistajan palatessa hänellä on antaa takaisin vai se yksi ja sama leiviskä. Rikas mies tuohtuu ja toteaa palvelijansa kelvottomaksi hoitamaan leivisköitä. Häneltä otetaan se yksikin leiviskä pois ja annetaan sille, jolla oli alun perin ne kymmenen. Ikään kuin opetukseksi.

Mitä me tästä opimme. Kuten niin monet muutkin Jeesuksen opetukset, tämäkin on vertauskuvallinen. Leiviskä tarkoittaa – tai niin voimme ainakin arvella – meidän kunkin henkilökohtaisia lahjoja ja ominaisuuksia. Näiltä osin me ihmiset olemme jo alussa erilaisia. Tahdoimmepa myöntää sen tai emme, tosiasia kuitenkin on, että ns. perimämme, yksilöllinen geenipohjamme, on erilainen.

Leiviskämme eivät oikeastaan ole meidän omiamme siinä mielessä, että voisimme tehdä niillä mitä haluamme, sillä lahjojemme, ominaisuuksiemme oikea omistaja on Jumala. Kaikki se, mitä meillä on, on tarkoitettu edistämään Jumalan valtakunnan asiaa.

Meillä jokaisella on siis omat erityiset kykymme ja taitomme. Jeesuksen tarina kertoo sen, että meidän on tehtävä parhaamme niissä asioissa joissa olemme hyviä. Meidän on kehitettävä lahjojamme ja käytettävä niitä hyväksi niin, että tuotamme sekä hyötyä että hyvinvointia ja onnellisuutta muillekin, emme vain itsellemme. Mitä enemmän meillä on näitä lahjoja, sitä enemmän meidän on leivisköillämme palveltava omaa seurakuntaamme, yhteisöämme ja koko ihmiskuntaa.

Suurin osa meistä lienee noita viiden leiviskän ihmisiä, hyödyllisiä työmuurahaisia, tai vaikkei nyt ihan niinkään niin kuitenkin työntekijöitä itse kukin omalla alallaan, opettajina, paperimiehinä, lääkäreinä, muurareina, metallimiehinä, maanviljelijöinä, kassanhoitajina, kauppiaina, myyjinä. Emme kokoa mitään mittavia kymmenien leivisköiden omaisuuksia eli emme ole mitään optiomiljonäärejä, huippututkijoita tai nobelisteja. Teemme vain hyvin työmme ja maksamme veromme.

Entä sitten leiviskänsä piilottaneet, kynttilänsä vakan alle kätkeneet? Jeesuksen mukaan niin ei pidä tehdä. ”Sinä kelvoton palvelija!” tokaisee rikas mies palvelijalleen, joka ei ollut tehnyt yhtään mitään. Huomatkaa tämä, hän oli saanut leiviskän, hänellä oli oma osaamisensa, omat taitonsa, mutta hän ei ollut käyttänyt niitä, hän oli laiminlyönyt velvollisuutensa. Kuuluuko hän maan hiljaisiin vai onko hän tavalla tai toisella joutunut sivuraiteelle elämän kovassa kilvassa, mene ja tiedä.  Oma leiviskänsä hänenkin on hoidettava ja oikein hyvin sen moni heistä tekeekin. Kokonaisuuden kannalta heidän panoksensa on hyvin tärkeä.

Raamattu muistuttaa myös: ”Sillä jokaiselta, jolle on paljon annettu, myös paljon vaaditaan; ja jolle on paljon uskottu, siltä sitä enemmän kysytään.”

KODINTURVAJOUKKOJA SUOMEENKIN 20.2.2017
 
Maanpuolustuksesta puhuttaessa mainitaan usein paikallispuolustus, ja pääesikunnalla sekä muilla esikunnilla on asiaa koskevat suunnitelmat olemassa.  Maaliskuussa järjestetään paikallispuolustusharjoituksiakin. Reserviläisjärjestöt ovat moniaalla innokkaasti mukana.
 
Suomen alkuperäinen paikallispuolustus rakentui suojeluskuntien varaan. Maa oli jaettu 28 suojeluskuntapiiriin, ja jatkosodan aikana sotilaspiirejä oli yhtä paljon. Sittemmin sotilaspiirit on lakkautettu asevoimien uudistusmyllerryksissä.
 
Varsinaisia ensiasteen valmiudessa olevia paikallispuolustusjoukkoja ei kuitenkaan ole. Siksi olisikin harkittava suojeluskuntien uudelleen perustamista, olkoon niiden nimi nykyisin sitten kodinturvajoukot tai kansalliskaartit. Nämä muodostuisivat paikallisista reserviläisistä, kuten armeijankin suunnitelmissa, mutta toimisivat entisiä suojeluskuntia mukaillen mm. siten, että paikkakunnittain olisi armeijan palkkalistoilla oleva aluepäällikkö ja ainakin osalla miehistöä olisi aseet kotona. Näinhän  - siis aseet ja univormut kotona – on muun muassa Sveitsissä.
 
Tehtäviin sitoutuneille järjestettäisiin harjoituksia kaikkina vuodenaikoina, ampumakilpailuja jne. Kullakin paikkakunnalla olisi myös raskaampaa aseistusta ilma- ja panssarintorjuntaan, siis olalta laukaistavia ohjuksia tai vastaavia, sekä konetuliaseita mm. maahanlaskujoukkojen torjuntaan. Ainakin piiritasolla olisi myös kemialliseen sodankäyntiin koulutettu asiantuntija ja kybersotaan erikoistuneita henkilöitä.
 
Kriisin uhatessa paikallispuolustusjoukot valvoisivat sellaisia kohteita, joihin voisi kohdistua sabotaasi-iskuja, kuten energiansiirtoverkostot, tärkeät varastot jne. Paikalliset huolehtisivat sotilaspoliisin ja poliisin apuna myös mahdollisesti tarvittavista evakuoinneista ja väestönsuojelun tehtävistä.
 
Voihan olla, että suurin piirtein näin on jo varauduttukin toimimaan, en tiedä, koska kertausharjoitusajoistani on jo lähes 40 vuotta, mutta ainakaan kodinturvajoukkoja ei ole perustettu eikä niistä juuri puhutakaan. Miksi ihmeessä? Miksei se kelpaa Suomessa, mikä on hyväksi havaittu mm. Yhdysvalloissa, Ruotsissa ja Norjassa.

                                                                **************

IHMISEN EI TARVITSE YMMÄRTÄÄ                                 16.11.2016

Maailmankaikkeus on ihmeellinen asia. Mistä se alkaa, mihin saakka sitä riittää. Kun katsot tähtitaivasta

näet vain pienen osan äärettömästä kaikkeudesta. Sama ihmeellisyys koskee aikaa, milloin se oikein alkoi ja voiko se laisinkaan päättyä.

Kyllähän tiedemiehet ovat kautta aikain selitelleet näitä asioita. Aika alkoi alkuräjähdyksestä, josta kaikki sai alkunsa. Sitä ennen ei muka ollut aikaa. Mitenkähän sekin on mahdollista, ettei ollut mitään, ei edes aikaa?

Ateistit ja monet tiedemiehet ovat tällä linjalla. Oli suuri pamaus, siitä kaikki lähti kehittymään ja aika juoksemaan. Voi ollakin, että on ollut jonkinlainen kosminen räjähdys, mutta se on kaikkein viisaimmiltakin jäänyt selvittämättä, kuka painoi nappia, kuka tai mikä aiheutti sen räjähdyksen. Tietysti voidaan selittää uskottavasti tällainen räjähdys tavattoman tiheästä ja kuumasta massasta, joka on räjähdyksenomaisesti alkanut laajentua ja joka laajenee edelleen.

Ei se ole oikeastaan ristiriidassa Jumalan sanankaan kanssa, jonka mukaan Hän loi taivaan ja maan. ”Maa oli autio ja tyhjä, pimeys peitti syvyydet, ja Jumalan henki liikkui vetten yllä.” Vanhan testamentin kertomus maailman synnystä on tavallaan kaunokirjallinen selvitys tapahtumasta. Mitä aikaan tulee, Raamattu tuntee ikuisuuden, iankaikkisuuden. Se on aikaa, joka on aina ollut, on ja on jatkuva.

Kirkkoisä Augustinus kirjoitti, että aika on olemassa vain luodussa maailmankaikkeudessa, joten Jumala on ajan ulkopuolella; Jumalalla ei ole menneisyyttä tai tulevaisuutta, vaan ainoastaan ikuinen nykyisyys. Nämä ovat vaikeita asioita ymmärtää, niin vaikeita, etteivät tiedemiehet ole voineet näitä ratkaista, vain esittää erilaisia hienojakin teorioita.

Mutta paljonko meidän tarvitsee ymmärtää? Saarnaajan kolmannen kirjan otsikko on ”Kaikella on määräaika” ja jakeessa 3:11 sanotaan Jumalan asettaneen kaiken jatkumaan iäti ”mutta ihminen ei käsitä Jumalan tekoja, ei niiden alkua eikä loppua”.

Ei meidän tarvitse sen enempää ymmärtääkään, kunhan olemme vahvoja uskossa.

                                                         *     *     *

ÖLJY, IHMISOIKEUDET JA PAKOLAISET                                     21.10.2016

Olen tässä jo pitemmän aikaa ihmetellyt, miksi pakolaiset muslimimaista pyrkivät Eurooppaan, pitkän ja vaarallisen matkan päähän. Miksi he eivät hakeudu naapurimaihin, joissa puhutaan samaa kieltä, noudatetaan samoja tapoja palvotaan samaa jumalaa?

Saharan pohjoispuolella on valtavia tyhjiä alueita, joita muslimivaltiot hallitsevat. Läntisestä Mauritaniasta alkaen kulkee leveä muslimivaltioiden vyö aina Kazakstaniin ja Pakistaniin saakka, Arabian niemimaa mukaan lukien.

Miksei näihin maihin ole otettu pakolaisia vastaan, miksei perustettu vastaanottokeskuksia ja leirejä? Eikö yhden ja saman kulttuurin piiristä tulevien olisi helpompi sopeutua omiensa joukkoon? Melkoinen osa näillä alueilla asuvista kuuluu samoihin kieliryhmiin, joten kaiken luulisi olevan helppoa.

Siis: Hyvät päättäjät, hyvä Euroopan Unioni, miksi ette ala painostaa arabi- ja muslimimaita ottamaan vastaan pakolaisia heidän omista naapurimaistaan? Rahaa on, tilaa on. Mistä oikein on kiinni haluttomuutenne auttaa oman kansanne sukulaisia? Miksi Allahinne on armoton?

Ja onko länsi niin riippuvainen Saudi-Arabian öljystä, että se kumartaa enemmän barrelin hinnalle kuin ihmisoikeuksille ja humanismille? Missä länsimaiset arvot?

                                                                *      *      *

                                                     

Pitäkäämme suomalaisuus kunniassa                                syyskuu 2016
 
Nyt kun kaikki on enemmän tai vähemmän sekaisin, siis aatteellisesti, olisi meillä Suomessa määriteltävä suomalaisuus ja asetettava se ylläpidettäväksi ja puolustettavaksi arvoksi.
 
Me suomalaiset olemme kuitenkin melko yhtenäinen, oman ominaisen geeniperimän omaava ja omaa harvinaista kieltämme puhuva pieni kansa. Siksi meidän olisi oltava suurempia kansoja tarkempia oman identiteettimme suojelemisessa kansainvälisten myllerrysten keskellä. Meillä on ollut oma kulttuurimme ja omat tapamme, jotka ovat muovautuneet vuosisatojen kuluessa ja saaneet voimansa ja sisältönsä joutuessamme niin usein puolustautumaan ulkoisia uhkia vastaan.
 
Nyt vasta, kun Euroopassa on ollut 70 vuoden kutakuinkin rauhallinen jakso, erilaiset ideat, ihanteet, tavat, uskomukset ja kulttuurit ovat saaneet levitä vapaasti yli rajojen. Tästä on seurannut paljon hyvää, mutta hyvän mukana meille on levinnyt turmiollisia ajatuksia ja vieraita tapoja, joista osa poikkeaa jyrkästikin perinteisistä suomalaisista käyttäytymismalleista.  Näiden vaikutus on ollut hidasta ja jokseenkin helposti hallittavissa ja torjuttavissa.
 
2000-luvulla nämä ilmiöt ja muutokset ovat alkaneet vaikuttaa kiihtyvällä vauhdilla ja aiheuttavat hämminkiä kansalaisten keskuudessa. Kaikkein oudoin ilmiö on se, kun maahamme pakolaisina tulevat ihmiset, sen sijaan, että kiitollisina turvasatamasta yrittäisivät sopeutua meikäläisten elämänmuotoon, alkavatkin vaatia erivapauksia omalle kulttuurilleen ja siihen liittyville tavoille, jotka ovat meille täysin vieraita.
 
Me suomalaiset olemme hiukan jäyhiä ja usein aluksi valmiita torjumaan uutta, mutta olemme myös vieraanvaraisia ja pohjimmiltaan ystävällisiä. Nyt tämä vieraitten vaativa käytös ja jopa tapojemme halveksunta ovat saaneet monet suomalaiset ymmälle. Onko meidän todella sallittava ja siedettävä tällaista?
 
Minusta meidän on ylläpidettävä kansallista identiteettiämme ja suomalaisuuden erityispiirteitä ja torjuttava ulkoa tulleet vieraat aatesuunnat ja vaatimukset. Kunnioittakaamme ja puolustakaamme suomalaisuutta.
 
                                                                    *           *           *

SUOMI TAKAISIN URHEILUN HUIPPUMAAKSI                                                          elokuussa 2016

MENETETYTTY ASEMA URHEILUN SUURMAANA KAMPPAILTAVA TAKAISIN

Rion pettymykset ja sitä edeltänyt pitempi ajanjakso Suomen koululaitoksen kehityksessä ja satsauksissa urheiluun antaa aihetta huolelliseen tarkasteluun.

MIKÄ ON MENNYT PIELEEN VIIME VUOSIKYMMENINÄ

Yhteiskunnassa on tapahtunut laaja murros, jonka aikana sosialidemokraattinen ajatus tasa-arvosta ja kaikkien yhtäläisistä mahdollisuuksista on ajettu läpi koulumaailman. Samalla yhteiskunnan rakenne on muuttunut niin, että sotavuosina ja niiden jälkeen maamme rakentanut sukupolvi, joka nosti kansamme niukkuudesta hyvinvointiin, on väistynyt ja tilalle on tullut sukupolvi, joka on kasvanut hyvinvoinnissa eikä ymmärrä, mitä sen saavuttamien on vaatinut ja mitä sen ylläpitäminen edellyttää.

Koululaitoksessa ja opettajakunnassa vallitsee yhtäläisen oppimiskyvyn henki ja siksi kaikenlainen kilpaileminen on ajettu alas, edes numeroita ei enää saisi antaa. Ja hyvinvointimme tarjoaa kasvaville lapsille koulukyytejä takseilla sen sijaan, että kasvavat lapset ja nuoret liikkuisivat mahdollisimman paljon ja loisivat siten pohjan omalle terveydelleen.

Hyvinvointimaailmassa eläminen on vaikuttanut myös siihen, että opettajat eivät tee enää kutsumustyötä vaan kaikesta ylimääräisestä on maksettava. Liikuntaa opettivat ennen voimistelunopettajat, omasta alastaan innostuneet, jotka asuivat maaseudulla lähellä koulua ja innostivat oppilaitaan urheilun pariin ja toimivat samalla paikallisissa urheiluseuroissa kilpailujen järjestäjinä ja valmentajina. Nyt liikuntaa opettavat ay-henkiset tuntityöläiset, jotka läheisestä kaupungista ajavat maalaiskouluihin ja tekevät vain sen, mikä työehtosopimuksessa sallitaan, ja palaavat sitten kaupunkiin pelaamaan ehkä sulkapalloa sen sijaan, että ohjaisivat oppilaita illalla koulun urheilukerhoissa.

LÄHTÄKOHTA UUTEEN NOUSUUN: LIIKUNNANOPETUS JA ASENTEET KOULUMAAILMASSA

Liikunnanopettajien koulutusta on siten muutettava, että kaikkien opiskeluohjelmaan kuuluu eri lajien lahjakkuuksien tunnistaminen ja valmennuksen perustaidot. Jatkossa valittaisiin joka aineenopettajan tai valmentaja linja. Opettajakoulutukseen kuuluisi myös urheilun historia ja lasten motivoinnin ohjaus.

Vaikka Suomessa on vapaa oikeus valita asuinpaikkansa, koulujen liikunnanopettajien kohdalla viranhoitoon pitäisi kuulua asuminen koulupaikkakunnalla ja osallistuminen paikallisten urheiluseurojen työhön mm. valmentajana. Näistä tehtävistä olisi tietysti maksettava palkanlisää.

Kouluissa palattaisiin vanhaan kunnon kilpailuhenkeen numeroarvosteluineen, jotka olisivat positiivisella tavalla julkisia. Huonojen numeroiden saajia tuettaisiin ja kannustettaisiin. Kouluissa järjestettäisiin luokkien ja koulujen välisiä kilpailuja ja otteluita.

Korkeakoulumaailmassa yliopistot ottaisivat ohjelmaan urheilun jakaen jenkkityylisiä stipendejä hyville urheilijoille, joille räätälöitäisiin erikseen opiskeluohjelma. Näin yliopisto saisi urheilujoukkueisiinsa hyviä urheilijalupauksia, joilla samalla olisi mahdollisuus turvata tulevaisuutensa tutkinnolla.

URHEILUSEUROJEN MERKITYS

Kaiken liikunnan on lähdettävä perustasolta, liikunnan pariin ohjautuvista lapsista ja nuorista, joille koulu on jo antanut valmiudet. Urheiluseurojen tulisi olla jossakin määrin lajikeskeisiä, keskittyä vain muutamaan toisiaan tukevaan lajiin. Koulujen valmentajaopettajat ohjaisivat liikunnalliset lupaukset oikeaan seuraan ja siellä hänelle räätälöitäisiin oma valmennusohjelma, jonka nuori sisäistäisi ja asettaisi itselleen tavoitteet.

1940-50-luvuilla käytin kuntien välisi otteluita yleisurheilussa, pesäpallossa ja hiihdossa. Näissä oli samaa maaottelunhenkeä kuin Ruotsi-Suomi maaotteluissa. Myöhemmin nämä muuttuivat seurojen välisiksi ja samalla tuo henki hiipui, kun ei oteltukaan enää naapuripitäjän poikia vastaan vaan Pälkäneen Lukko vastaan Kalvolan Keihäs, ei se tuntunut samalta.

Mutta huippu-urheilun pohja lepää vahvasti koululiikunnan ja maaseudun urheiluseurojen varassa. Niiden toimintaedellytykset on turvattava ja suosituspaikkojen on oltava hyvässä kunnossa ja helposti saavutettavissa.

URHEILUN LAJIKIRJO

Olympialaisissa on aivan liikaa lajeja verrattaessa 50-60 vuoden takaisiin kisoihin, eikä pienellä Suomella voi olla varaa valmentaa huippu-urheilijoita kaikkiin lajeihin. Kansallisista lähtökohdista olisi valittava joukko lajeja, joissa voitaisiin arvioida suomalaisten voivan edelleenkin menestyä, ja keskityttäisiin niihin. Olisi kylmästi jätettävä melkoinen osa lajeja pois, mutta siis vain huippu-urheiluohjelmasta. Kaikkia lajeja saisi toki harrastaa, mutta ohjelman ulkopuolisia lajeja ei tuettaisi. Tietysti jos sitten jonkin lajin piiristä nousisi lahjakas urheilija, hänelle räätälöitäisiin tie huipulle.

Mitä karsittaisiin? Minusta ottaen huomioon suomalainen luonne, tietynlainen hitaus niin fyysisesti kuin ”hoksaamisnopeudessakin”, niin pallopelit, joissa on suoranainen kontakti vastustajaan, kuten jalkapallo, koripallo jne., olisi jätettävä pois, koska suomalainen ei pärjää pallonkäsittelyn nokkeluudessa ja yhden kosketuksen pelissä vikkelämmille. Sitä vastoin lentopallo, jossa kyseinen kosketus puuttuu, pelataan verkon eri puolilla, voisi säilyä ohjelmassa jo senkin takia, että se olisi hyvää rentousharjoittelua kaikkien muitten lajien urheilijoille. Jääkiekko on sitten oma lukunsa, siinä on sitä härmäläisyyttä, ja se voisi olla hyväksyttyjen lajien listalla. Pesäpalloa saisi pelata ilman valtion tukea, mutta sieltä olisi kyllä houkuteltava hyvät urheilijatyypit muitten lajien joukkoon.

Riossa ruotsalainen nainen sai kultaa maastopyöräilyssä. Suomalaisia ei ollut lajissa mukana laisinkaan. Jos uusia lajeja haetaan, että maastopyöräily sopisi hyvin suomalaisillekin?

Pääpaino saisi olla yleisurheilussa ja hiihtolajeissa, joissa entiset menestykset voisivat luoda jatkumoa tulevalle. Tosin harjoittelua on uudistettava ja kovennettava. Suomen joukkueesta puuttuvat kesälajeista pitkät naiset, tuollaiset 175-185senttiset, joita tarvittaisiin korkeushyppyyn ja joihinkin heittolajeihin. Nyky-Suomessa näyttää siltä, kuin pitkät työt hiukan häpeisivät pituuttaan tai sitten pyrkivä vain malleiksi.

UUSIA TUULIA VALMENNUKSEEN

Niin sanotuissa voimalajeissa suomalaisten heikkoudet tulivat Riossa esiin joka lajissa (miesten ja naisten paini, naisten nyrkkeily ja taekwondo), naisissa suomalaiset olivat ensinnäkin kooltaan pienempiä kuin vastustajansa, mutta mikä huolestuttavinta, niin miehissä kuin naisissakin urheilijat eivät jaksaneet täysillä eriensä loppuun. Harjoittelussa on jotakin vialla. Ehkä on keskitytty liian yksipuolisesti voimien hankkimiseen kun olisi otettava huomioon myös kestävyys, oltava sillä tapaa vahvoja, että voimat riittävät koko ottelun ajan.

Minusta Suomen olisi hankittava jostakin Euroopan alppimaasta noin 1800-2200 metrin korkeudesta riittävän suuri alue, jonne voisi rakentaa modernin harjoittelukeskuksen, joka sopisi niin yleisurheilijoille kuin hiihtäjillekin ym. Keskuksessa olisi riittävä määrä asuntoja, saunoja, kuntosaleja ja kaikkea tarvittavaa, testausmahdollisuudet jne. Vakituisena henkilökuntana parin valmentajan lisäksi hieroja ja/tai fysiotera-peutti sekä ehkä lääkärikin. Ja tietysti suomalainen keittiö. Jos valtio varoja liikenisi, toinen tällainen voisi olla Keniassa tai jossakin muualla soveliaassa paikassa.

 

URHEILIJOIDEN AKTIIVIVUOSIEN TOIMEENTULO

Ohjelmaan sitoutuvien urheilijoiden toimentulo olisi lajikohtaisesti järjestävä mm. siten, että armeijan, poliisin, rajavartiolaitoksen ja ehkä jonkin muunkin viraston yhteyteen perustettaisiin muodollisia virkoja, joista urheilija saisi palkka, ja jossa hänellä olisi samalla ohjelmansa puitteissa mahdollisuus tutustua myös johonkin siviiliammattiin opintosuuntansa pohjalta. Ja kun meillä on läänintaitelijoita niin miksei voisi olla myös lääninurheilijoita? Heidän tehtäviinsä kuuluisi urheilemisen ohella levittää, opastaa ja ohjata oman alansa urheilijoita maakunnassa. Kaikissa suurissa urheilijamaissa monet urheilijat ovat mainitunlaisissa työ-suhteissa valtion laitoksiin.

HUIPPU-URHEILIJAN TASON SÄILYTTÄMINEN

Suomessa on ollut vähän sellainen tapa, että monet urheilijat viihtyvät kotimaan pikkukisoissa ja syystä tai toisesta välttävät kovia kansainvälisiä kilpailuja, joihin osallistumien olisi kuitenkin välttämätöntä suurkilpailujen rutiinien oppimiseksi ja kovassa paikassa huippusuoritukseen pääsemiseksi. Ehtona MM-kisoihin ja olympialaisiin valinnalle tulisikin olla tulosrajan saavuttamisen lisäksi hyvä menestys Timanttiliigassa ja vastaavissa kovissa kilpailuissa. Vanhojen saavutusten perusteella ei enää pitäisi valita edustusurheilijoita siitä toivossa, että ”jos se vielä onnistuisi”.  Hyvänä esimerkkinä tällaisesta on mm. Sandra Erikssonin ja Hanna-Maria Seppälän valinta Rioon.

KAIKKEIN TÄRKEINTÄ ON SUOMALAISEN YHTEISKUNNAN HENKINEN TUKI

Suomessa eletään nyt jonkinlaisia lamavuosia, mikä tuntuu myös henkisellä puolella, ikään kuin kaiken yllä lepäisi harmaa painostava pilvi. Kun tähän lisätään hyvinvoinnin tuoma helppous elää ilman työtä ja teke-mistä ja yleinen välipitämättömyys, ollaan siinä pisteessä, josta on kaikin voimin päästävä ylöspäin vievälle kehityskaarelle. Nollasopimus-mieliala panee vastaan, jos urheilulle ehdotetaan mittavia satsauksia, mutta niiden kautta koko kansan ”kiky” lähtee nousu-uralle.

Hyvät päättäjät, tehkää jotakin. Nyt on viimeinen hetki saada aikaan seuraaviin olympialaisiin mennessä, mutta ainakin 2024 Suomi taas kärkimaiden joukossa  -  olkoon se tavoitteenanne!

                                                       *       *       *

KOLMAS KÄSKY                                                 17.4.2016

Lapsuudenkodissani sunnuntait olivat erikoisasemassa muihin päiviin nähden.  Sunnuntaiaamuna sai nukkua kahdeksaan saakka. Pukeuduttiin puhtaisiin pyhävaatteisiin. Mentiin kirkkoon tai koko perhe kokoontui radion äärelle kuuntelemaan jumalanpalvelusta.

Lapset saivat leikkiä iltapäivisin, mutta mitään meluisia leikkejä ei katsottu hyvällä. Myöhemmin, kun me pojat urheilimme, sekin tapahtui vasta puolen päivän jälkeen. Töitä ei tietenkään tehty, ei meillä eikä muuallakaan. Tietysti karjatiloilla oli oltava aina töissä tiettyinä aikoina päivästä myös sunnuntaisin, mutta muuten ne olivat lepopäiviä. Pyhä alkoi oikeastaan jo lauantaina, kun kirkon ehtookellot soivat ja julistivat pyhärauhan.

Tempora mutantur, nos et mutamur in illis  sanoivat jo ne kuuluivat vanhat roomalaiset, ajat muuttuvat ja me niiden mukana. Nykyisin viis veisataan pyhäpäivistä, kaupatkin ovat auki yötä päivää. Alamme lähestyä Ranskan vallankumouksen aikoja, jolloin ihminen suuressa viisaudessaan päätti, että viikossa on 10 päivää. No, eihän se hullutus kestänyt kuin alun toistakymmentä vuotta, mutta pyhää ei pidetty pyhänä.

Mistä tämä pyhäpäivä, lepopäivä oikein tulee? Kun Jumala loi maan ja sai työnsä tehtyä, Hän lepäsi seitsemäntenä päivänä. Kun Hän sitten antoi Moosekselle Siinain vuorilla kymmenen käskyään, kolmantena oli tämä: Pyhitä lepopäivä. Nämä käskyt antavat ihmisille elämän perusperiaatteet ja niiden tärkeys ilmeni siinäkin, että ne annettiin kiveen hakattuina lain tauluina.

Käskyt kertovat, mitä pitää tehdä tai jättää tekemättä. Monet näistä käskyistä ovat jokapäiväisessä elämässämme mukana. Tunnemme hyvin kiellot tappaa ja varastaa.

Harvemmin muistamme kolmannen käskyn: Pyhitä lepopäivä. Jos ajattelemme käskyjen järjestystä, niin heti Jumalan tai Hänen nimeensä liittyvien käskyjen jälkeen tulee tämä lepopäivän pyhittäminen, ennen muita tärkeitä käskyjä. Näin ajatellen se on siis hyvin tärkeä käsky, vaikkei käskyillä sinänsä mitään tärkeysjärjestystä olekaan.

Meidän elämämme sisältöön kuuluvat niin työ kuin lepokin. Nykyaikana näiden ero ei ole enää yhtä selvä kuin ennen, työt ovat muutakin kuin puurtamista metsissä, pelloilla tai tehtaissa. Monia palkkatöitä voi tehdä etänä kotona, aikaan katsomatta. Menneitten vuosien työ olikin nykyiseen verrattuna enemmän sellaista, että se vaati välillä levon, palautumisen. Mutta olipa elämäntilanteemme mikä tahansa, meidän olisi muistettava tuo kolmas käsky ja pyhitettävä lepopäivä, levättävä ja oltava yhteydessä Jumalaan, kukin tavallamme. Vanhan Testamentin profeetta Jesajakin neuvoo meitä näin (Jes. 58:13-14):

”Jos et polje tomuun sapattia etkä aja omia etujasi minun pyhänä päivänäni, jos nimität sapattia ilon päiväksi ja Herran pyhää päivää kunnian päiväksi, jos kunnioitat sitä niin, ettet kulje omilla asioillasi, et käy kauppaa etkä aja omia etujasi, silloin saat iloita Herrasta.”

 Ei mennä siis sunnuntaina kauppaan. Pidetään lepopäivä, pyhitetään pyhäpäivä.

*     *     *

ONKO HALLITUS EPÄMÄÄRÄINEN JOUKKO?                                     8.4.2016
 
Meidän äidinkielemme, suomi, elää jatkuvassa muutoksessa, mutta tunnistamme silti hyvän yleiskielen, hyvän asiatyylin. Aivan viime aikoihin saakka ministerit ja kansanedustajienkin enemmistö ovat käyttäneet melko hyvää kieltä julkisissa esiintymisissään. Stubbin ja Sipilän hallitusten aikana keskeisten ministereiden käyttämä kieli on valitettavasti rapautunut katutasolle.
 
Verbien kohdalla on siirrytty käyttämään passiivia. Kun tavallisessa katukielessä käytetään monikon 1. persoonan muodon asemesta passiivimuotoa eli sanotaan esim. “me mennään”, niin nyt hallituskin on omaksunut tämän  tavan. Kieliopin  mukaan passiivi ilmoittaa tekijäksi epämääräisen joukon. Hallitseeko meitä siis nykyisin epämääräinen joukko, kun sekä pääministeri että valtiovarainministeri sanovat “me tehdään, me saavutetaan, me päästään”.
 
Eikä tämä riitä. Poliittisessa kielenkäytössä on possessiivisuffiksi unohdettu kokonaan. Tuo omistusliite on kielemme erikoisuuksia ja se kuuluu hyvään asiaproosaan. Mutta ei, ministerit kertovat aiheista “meidän suunnitelma, meidän arvio, meidän talous”.
 
Kieli on arvokysymys. Eikä hallitus enää arvosta valtaväestön äidinkieltä, suomea? Kun eduskunnassa hyvin usein puhutaan sivistyksestä, niin ilmeisesti siellä ei muisteta, että hyvä ja asiallinen kielenkäyttö kuuluu sivistykseen. Mistä nykyinen piittaamattomuus suomen tilasta mahtaa johtua? Onko äidinkielen opetuksesta leikattu liikaa, eikö yliopistoissa ja korkeakouluissa  vaadita enää hyvää suomea? Onko sivistys katoamassa Suomesta leikkausten mukana?
 
PAUL TIILILÄ

DEMOKRATIAN ÄÄRIRAJOILLA                10.3.2016
 
Suomessa valta kuuluu lain mukaan kansalle, jota edustaa vaaleilla valittu eduskunta. Eduskunta valitsee hallituksen, joka hoitaa käytännön asioita ja vie mm. lakien valmistelua eteenpäin. Tässä työssä sekä eduskunta että hallitus voivat kuulla asiantuntijoita.
 
Mitä tämä kuuleminen tarkoittaa. Oikeusministeriön selvityksen mukaan kuuleminen on “sidosryhmien näkemysten, tietojen ja kokemusten hankkimista oikeussääntöjen valmistelussa. Sidosryhmiä ovat esim. viranomaiset, asiantuntijat, järjestöt, yritykset ja kansalaiset.” 
 
Hallitus ei ole sidottu kuulemiseen,  asiantuntijoiden lausuntoihin, vaan tekee silti itsenäisesti päätöksensä. Nyt elämme parhaillaan poikkeusaikaa, SAK hallitus kuulee pääministeriä  sen sijaan, että pääministeri kuulisi SAK:n hallitusta. Eihän sen näin pidä mennä. Tämä, että pääministeri menee SAK:n luo, merkitsee sitä, että ay-liike hallitsee maata ja pääministerin on kuultava SAK:ta ennen kuin tekee ratkaisunsa.
 
Tämä ei ole enää parlamentarismia, ei suomalaista demokratiaa. Jos emme katkaise kehitystä tässä ja nyt, ajaudumme ulkoparlamentaaristen voimien vallan jatkuvaan kasvuun, mafia-Suomeen. Nyt ei pidä alistua ay-uhkailuun ja uhitteluun vaan hallituksen on ryhdistäydyttävä ja palautettava demokratia Suomeen.

ONKO MAAMME HUOLTOVARMUUS RIITTÄVÄ                    12.2.2016
 
Valtioneuvosto on 21.8.2008 antanut päätöksen maamme huoltovarmuuden tavoitteista. Asiasta on myös laki vuodelta 1992.  On syytä kysyä, ovatko nämä aivan ajan tasalla ympäröivän maailman koko ajan muuttuessa ja tekniikan kehittyessä. Hyvässä muistissa ovat mm. sääilmiöiden aiheuttamat laajat sähkökatkot ja häiriöt liikenteessä.
 
Laissa ja e.m. päätöksessä kiinnitetään huomiota myös elintarvikehuoltoon.  Suomi ei ole kaikkien elintarvikkeiden osalta omavarainen. Vuonna 2012 kotimaisuusaste oli 72 % ja elintarvikkeiden tuonti jatkaa kasvamista.  Elintarvikkeiden varmuusvarastoinnista lienee huolehdittu hyvin myös siemenviljojen osalta, mutta ainakin ruista joudutaan myös tuomaan. Minusta kotimaisessa tuotannossa voisi olla jatkuvasti jonkin verran ylituotantoa, joka korvattaisiin viljelijöille kehitysapuvaroista, Näin saadut elintarvikkeet toimitettaisiin kriisialueille ja maihin, joissa on nälkää näkeviä hädänalaisia. Tämä olisi oikeata todellista apua.
 
Eniten huolta aiheuttanee energian jatkuvan saannin varmuus. Tämä koskee sekä tuontikuljetuksia että jakelua. Suurin ongelma on sähkö, jota ei voida varastoida, lukuun ottamatta mahdollisuuksia varastoida voimalaitosten tarvitsemaa allasvesikapasiteettia edellyttäen, että altaita päästäisiin pian rakentamaan. Maakaapelointi on menossa, mutta se vie vuosikausia eikä koskaan saavuta kaikkia talouksia. Siksi valtion viranomaisten olisikin neuvottava haja-asutusalueiden talouksia hankkimaan varavoimalaitoksia, aggregaatteja ja generaattoreita, sekä myönnettävä taloudellisia helpotuksia näiden hankkimisesta ja asentamisesta.
 
Pitkittyvän kansainvälisen kriisin sattuessa huoltokuljetukset meritse Suomeen saattaisivat katketa, jolloin varmuusvarastojen suuruudella on ratkaiseva merkitys väestön selviytymiselle.
Tämä antaakin aiheen kysyä, onko huoltovarmuutemme kaikilta osin hyvässä kunnossa, ja mihin toimenpiteisiin valtiovalta aikoo ryhtyä sen pitämiseksi jatkuvasti ajan tasalla ja erityisesti energian jakelun sekä viestintäyhteyksien häiriöttömän toiminnan turvaamiseksi.

KOULUTUKSESTA EI PITÄISI LEIKATA                                   28.1.2016
 
Luin äsken hyvin mielenkiintoisen kirjan, Matti Alahuhdan teoksen Johtajuus (Docendo 2015). Vaikka teoksessa käsitelläänkin pääasiassa liiketoimintojen johtamista, niin hän siinä sivussa käsittelee joitakin suomalaisen yhteiskunnan ongelmia. Hän näkee hyvin ongelmallisena sen, että “Me suomalaiset emme ole täysin ymmärtäneet sitä, kuinka perinpohjaisesti työelämä on viime vuosina myllertynyt ja kuinka perinpohjaisesti se tulevina vuosina vielä myllertyykään”.
 
Olen tässä täysin samaa mieltä, ja arvaukseni on, että emme voi oikein kuvitellakaan, minkälaisissa työympäristössä ja –tehtävissä toimitaan 10 vuoden kuluttua, niin tavattomasti robottien tulo valmistukseen ja jopa palveluihinkin, digitalisaatio ja tietysti tämä globalisaatio maailmaa vielä muuttavatkaan. On aivan pakko muuttaa monia toimintatapoja. Voi olla suorastaan kohtalokasta, että tätä asiaa ei ole ammattiyhdistysliikkeessä oivallettu – miksi siellä muuten pidettäisiin suorastaan hampaat irvessä kiinni kaikesta vanhasta.
 
Ovatkohan poliitikkommekaan täysin tajunneet tätä asiaa.  Hallitusohjelman kärkihankkeista yksi on koulutus. Myös Matti Alahuhta uskoo, että koulutus kuuluu “hyvinvoivan Suomen tulevaisuuden peruspilareihin”. Hänen mukaansa “Koulutuksen tulee olla mahdollisimman laadukasta peruskoulun ensimmäisestä luokasta lähtien . . . “. En ole nyt aivan varma siitä, miten hallitus on tämän asian mieltänyt, kun koulutuksesta ollaan leikkaamassa, ja erityisen raskaalla kädellä korkeimmasta yliopistotasoisesta opetuksesta.
 
Koulunkäynti valmentaa lapsia ja nuoria tulevaisuuden yhteiskuntaan ja antaa valmiuksia sellaiseen työelämään, jonka kaikista muodoista emme vielä edes tiedä. Siksi koulutuksen on kasvatettava nuoret sopeutumaan ennakkoluulottomasti kaikkeen eteen tulevaan, samalla kun oppilaiden on saatava riittävän laaja, yleissivistävä tietopohja. Monipuolisen kielitaidon merkitys tulee olemaan aivan ratkaisevaa useimmissa ammateissa. 
 
Nykyisestä koulumaailmasta kantautuu hälyttäviä viestejä järjestyshäiriöistä, huonoista oppimistuloksista. On inhimillistä, että paljon huomiota kiinnitetään ns. erityistä tukea tarvitsevien asemaan ja tasavertaisen koulutuksen järjestämiseen heille, mutta on lyhytnäköistä, jos erityislahjakkaat eivät saa osakseen samaa huomiota. Mahdolliset opetustoimen määrärahojen leikkaukset eivät saisi vaikuttaa opetuksen laatuun; sekin mukaan lukien, että häiriöttömään työskentelyyn luokissa on panostettava.
 
Niin, miten jaksaa tämä hallituksen kärkihanke? Hallitukselta vaaditaan rohkeutta nostaa Suomi tavalla tai toisella kasvu-uralle, mutta samalla rohkeutta olla supistamatta yliopistojen ja korkeakoulujen toimintaedellytyksiä. Alahuhdan mukaan “Meidän täytyy saada yhteinen ymmärrys maamme tämän hetken huolestuttavasta tilanteesta ja sen hälyttävästä kehityssuunnasta”.  Tämä näyttää vaikealta, mutta se on hallituksen tehtävistä tärkein. Jos se onnistuu, koulutuksestakaan ei tarvitse leikata.

SIVISTYS TAKAISIN                                                     12.1.2016
 
Mistä oikein on kysymys, kun koko maailma, aivan paavia myöten, tuntuu surevan erään David Brownin kuolemaa. Kysymys on siitä, että sivistys ja kulttuuri ovat nykymaailmassa sivuseikkoja, makaavat hyljeksittyinä maassa, kun ns. populaarikulttuuri, artistit, metelimusiikki, irvokkaat performanssit ja muu muka-taide ratsastavat suosion harjalla.
 
Ennen II maailmasotaa ei ollut sellaista viihdemuusikkojen ja muiden artistien aikakautta kuin mitä nyt elämme. Jazz nyt oli olemassa eräänlaisena alakulttuurina. Mutta kun sodasta oli selviydytty, kansan villiintyi, kommunismi levisi ja teki myyräntyötä kulttuurin parissa, vanhoja arvoja revittiin maahan ja epämääräiset popparit yms. julkimot nousivat keltaisen lehdistön ja sittemmin iltapäivälehtien lööppeihin.
 
Sivistyneistö oli kaikissa läntisissä maissa tungettu sivuun muka taantumuksellisena ja tilalle marssivat homot, feministit, pioneerit, sex pistols-tyypit ja kaikenlainen sivistymätön esiintyminen, jota rahvas alkoi ihannoida ja "rakastaa". Meteliä alettiin kutsua musiikiksi.
 
Nyt olisi jo aika nousta vastustamaan tätä kehitystä ja alettava taas vähitellen puhua median päämääristä. Aikanaan lehdistön ja yleisradion tarkoituksena oli sivistää kansaa, media voisi ottaa sen taas tehtäväkseen hulttiokulttuurin ihannoinnin asemesta.

JUMALAN LAKI JA MAAN TAPA                                    11.1.2016

Raamattu on aivan erinomainen kirja. Sitä kannattaa lukea. Ei ”niin kuin piru raamattua” vaan avoimin silmin ja vilpittömin mielin.

Nykyään, kun sukututkimus on muotia, raamattu voi olla siinäkin avuksi. Siellähän on, vanhan testamentin puolella Mooseksen kirjoissa, pitkiä sukuluetteloita.

Sukujuuria selvitetään laajalti  DNA-tutkimuksilla. Niistä saadaan selville meidän kunkin oma esihistori. Tutkimukset, dna ja geenit, kertovat, mistä maailmankolkasta esi-isämme ovat tänne Suomeen vaeltaneet, mihin heimoon he ovat kuuluneet.

Kansainvaellukset, sodat ja muut mullistukset ovat siirrelleet esivanhempiamme jopa maanosasta toiseen. viidakoista tai aavikoilta tänne karuun pohjoiseen. Ja me olemme heidän jälkeläisiään.

Kun nyt olemme keskellä maahantulijoiden muodostamia ongelmia, muistakaamme, että joukossa voi olla sukulaisiamme, toki hyvin etäisiä, mutta ihan mahdollista.

Siksi meidän onkin pidettävä mielessä Mooseksen neuvo kansalleen: ”Kun maahanne tulee muukalaisia asumaan keskuudessanne, älkää sortako heitä. Kohdelkaa joukossanne asuvia siirtolaisia ikään kuin he olisivat heimolaisianne ja rakastakaa heitä kuin itseänne.” (3. Moos. 19:33-34).

Uutisissa näemme muukalaisten suuria epämääräisiä joukkioita maleksimassa asematunneleissa ja toreilla niin Kölnissä kuin Helsingissäkin. Naisia ahdistellaan, kännyköitä anastetaan. Mitä tästä kaikesta olisi oikein ajateltava?

Suomalainen sisu kuohahtaa helposti. Missä poliisi viipyy? Tarvitaanko katupartioita? Olisiko parasta antaa pampun heilua.  Rajat kiinni ja maassa maan tavalla. Nämä ovat kovin yleisiä mielipiteitä.

Tasavallan presidentti on aivan oikeassa sanoessaan ”maassa maan tavalla”. Meidän on kuitenkin oltava kärsivällisiä ja pitkämielisiä muukalaisten kanssa, kohdella heitä kuin he ”olisivat heimolaisiamme”. Sillä niinhän me kohtelemme omiammekin, siis maassa syntyneitä, sen mukaan mitä lakikirjamme sanoo. Ymmärtäväinen suhtautuminen ei sisällä rikosten ja rikkomusten sallimista. Ken syyllistyy rikokseen, joutukoon oikeuteen ja saakoon tuomionsa. Maa on lailla rakennettava.

Laki ja sen pykälät ovat ikivanha asia. Raamatussa on käskyt ja jo muinaisilla roomalaisilla oli lakikokoelmansa. Me kristityt yritämme elää kymmenen käskyn mukaan ja noudattaa maan lakeja. Samalla meidän on muistettava Jeesuksen vuorisaarnassa antama opetus: ”Kaikki, minkä tahdotte ihmisten tekevän teille, tehkää te heille”.

Kirjeessään roomalaisille (Room. 15:7) Paavali muistuttaa: ”Hyväksykää siis toinen toisenne, niin kuin Kristuskin on hyväksynyt omikseen teidät.”  Sillä käskyistä suurin on rakkaus.

ÄLÄ TORJU ERILAISTA                         15.12.2015

Televisio vyöryttää eteemme kuvia pakolaisista piikkilankojen ja porttien takana. Pieni lapsi suurine silmineen ihmettelee, miksei hän pääse eteenpäin, turvaan, kunhan johonkin, pois pommien alta. Pariisissa yritetään toipua terroristien iskuista ja Syyriassa rynnäkkökoneet kaatavat pommikuormiaan mustiin naamareihin verhoutuneiden taistelijoiden päälle. Kotona Suomessa katsomme tätä kaikkea television kuvaruudulta, turvallisista kodeistamme. Jonkun mieleen voi hiipiä pelottava ajatus: koska meillä?

Joka puolella on niin erilaisia kohtaloita, niin erilaisia koteja, erilaisia ihmisiä. Meitä on vaaleita, on tummia ja vielä tummempia, kaljupäitä, kiharatukkaisia. Ja mikä kielten sekasotku! Suomea, englantia, melkein englantia, pari sanaa englantia, arabiaa, arameaa, kurdia, paštua, farsia, venäjää, siansaksaa.

Rikkaita, köyhiä, lottovoittajia, keppikerjäläisiä, huijareita, kaikenlaisia ihmisiä.  Juhlittuja, syrjittyjä, kiusattuja, halveksittuja, kunnioitettuja, kadehdittuja.

Ja me tämän kaiken keskellä. Miten pitäisi olla, miten elää. Miten sopeutua joka puolelta tulvivaan erilaisuuteen.

Kellä raamattu on, hän sen avatkoon. Sieltä löytyy apostoli Paavalin roomalaisille kirjoittama kirje. Siinä Paavali neuvoo monin tavoin roomalaisia, uskoon tulleita imperiumin kansalaisia. Hän ottaa esille myös ihmisten erilaisuuden, on syntisiä, on juutalaisia, on pakanoita, on roomalaisia. Tärkeintä kuitenkin on, olimmepa miten erilaisia tahansa, se kun Paavali muistuttaa, ettei Jumala tee eroa ihmisten välillä.

Kun Jumala ei erottele ihmisiä heimon, säädyn, kielen eikä ihonvärin takia, ja kehottaa ruokkimaan nälkäiset ja vaatettamaan alastomat, niin tämä käsky koskee meitäkin. Kun nyt joukkoomme saapuu näitä vaikean ja vaarallisen matkan taittaneita pakolaisia, toivottakaamme heidät tervetulleiksi ja antakaa heidän ymmärtää, sanoin ja teoin, että he ovat turvassa täällä Suomessa.

TAITEILIJAT TEKEVÄT RISKITYÖTÄ                  10.12.2015
 
Eduskunnan kyselytunnilla (10.12.) käydyssä keskustelussa kiinnitettiin huomiota freelance-journalistien ja taiteilijoiden sosiaaliturvaan työttömyyskorvausten osalta.
 
Taiteilijat, näyttelijät, muusikot, tanssijat, runoilijat ja freelancerit harjoittavat ns. riskiammattia, jossa heidän on itse huolehdittava toimeentulostaan, työttömyysturva- ja eläkekustannukset mukaan lukien. He jos ketkä ovat nimenomaan yksityisyrittäjiä.
 
Syntymäpäivähaastatteluissaan he kyllä ylväästi kertovat, että tiesivät jo lapsena haluavansa näyttelijäksi, tai etteivät 50-vuotiaana voisi kuvitellakaan tekevänsä jotakin  muuta. Siinä se, he ovat vakaasti ja harkiten ryhtyneet riskejä sisältävään ammattiin, joten kantakoot riskinsä. Jos sitten käy niin, etteivät he pysty hankkimaan toimeentuloaan eli siis ovat huonoja ammatissaan tai eivät osaa markkinoida työtään, niin heidän on tietenkin käännyttävä sosiaaliturvan puoleen eikä suinkaan pyrittävä saamaan työttömyyskorvauksia.
 
On totta, että moni taiteilija on pienituloinen, ja asiahan korjautuu, jos eduskunta päättää perustulosta. - Mutta nyt olisi pikaisesti muutettava taiteilijoiden koulutusjärjestelmä sellaiseksi, että taideaineiden opiskelijat suorittaisivat omien opintojensa ohella jonkin heille sopivan muun ammatin, johon he voisivat sitten turvautua, jos taiteilu ei lyö leiville. Eikö tämä ole käytäntö joidenkin urheilulajienkin osalta?
 
Mutta ei yhteiskunnassa voida hyväksyä sitä, että kun joku haaveilee taiteilusta lapsena ja aikuisena sitten ryhtyy toteuttamaan unelmiaan, että se voisi tapahtua veronmaksajien kustannuksella. Ei, kyllä riskiammattiin hakeutuvien on tiedostettava ja kannettava riskinsä.

SUOMI UUTEEN AIKAAN                  25.11.2015
 
Nyt kun lakkorintama on taas nostamassa päätään, on aika tehdä Suomessa perusteellinen remontti. Samalla kun säädettäisiin laki, jolla ammattiyhdistysten toiminta säädeltäisiin ja rajoitettaisiin lailla koskemaan vain työpaikkojen asioita ja lakko-oikeus rajattaisiin selkeästi, niin olisi maamme koko hallintorakenne uudistettava perusteellisesti eikä vain sote-mittakaavassa.
 
Niin,  se iso remontti. Kun nyt saataisiin aikaan kunnon maakuntahallinto, olisi samalla purettava kaikki vähemmän tärkeät rakenteet siirtämällä osa asioista maakunta- ja paikallistason luottamusmiehille. Virkavaltaisuus ja virat sekä toimet vähenisivät. Suomessa on kohtuuttoman paljon väkeä julkishallinnon parissa. Mallia voisi osin ottaa Sveitsin hyvin toimivasta järjestelmästä.
 
Mikä oikeastaan voisi kuulua valtiovallalle? Perusinfra, jolla on myös tärkeä tehtävänsä maanpuolustuksen ja huoltovarmuuden osalta. Esimerkiksi rautatiet, suuri osa tieverkostosta, suurimmat lentokentät, energianjakelu, tärkeimmät satamat ja väylät. Myös koululaitos sekä terveydenhuolto sairaaloineen kuluvat sellaisten palveluiden piiriin, joiden tulee olla kaikkien saatavana kohtuuhinnalla. Tosin ilmainen koulu rajoittuisi vain peruskouluun, sen jälkeiset oppilaitokset ja korkeakoulut sekä yliopistot voisivat hyvinkin olla maksullisia. Niitä olisi kehitettävä jossakin määrin amerikkalaisen stipendimallin mukaisesti, kuitenkin niin, että lukukausimaksut pysyisivät kohtuullisina. 
 
Kun ns. perustulo aikanaan toteutettaisiin niin sosiaalihuollon tehtävät vähenisivät huomattavasti ja yhteiskunnan hoidettavaksi jäisivät lähinnä kaikkein heikoimmassa asemassa olevien asiat, kuten vammaishuolto. Yksilön vastuuta korostettaisiin nykyistä enemmän.
 
Pitemmän ajan kuluessa olisi tarkasteltava myös sitä, missä määrin koko maa on pidettävä asuttuna. Kohtuuttoman kalliiksi tulevasta haja-asutuksesta, varsinkin kaukana muista keskuksista, olisi vähitellen päästävä eroon. 
 
Kaikessa päätöksenteossa on pyrittävä ennakoimaan tilannetta vuonna 2050 ja tähdättävä siihen, että Suomi olisi vuonna 2100 maailma modernein maa niin hallinnoltaan, tuotannon rakenteiltaan, koulutukseltaan ja viihtyvyydeltään. Jotta tähän päästäisiin, olisi kansanvaltaista demokratiaammekin jollakin tapaa kehitettävä, niin ettei Suomi enää, kansainvälisestä taloustilanteesta huolimatta, joutuisi lamaan harkitsemattomien päätöksien seurauksena. Euroopan Unionin sisällä Suomen on toimittava aktiivisesti ja pidettävä huolta siitä, että Suomen edut tulevat mm. huoltovarmuuden osalta riittävästi turvattua.

   

ONKO SYY LÄNSIMAIDEN ELÄMÄNTYYLISSÄ?                                       15.11.15
 
Minusta meillä eurooppalaisilla ja samaten amerikkalaisilla on nyt peiliin katsomisen paikka. Jos siirrämme sivuun sodat Afganistanissa, Irakissa ja konfliktit Lähi-idässä, niin mitä jää jäljelle, mikä länsimaisessa elämäntyylissä voisi suututtaa islaminuskoisia terroritekoihin?
 
Islam on monoteistinen uskonto, joka on maailman toiseksi levinnein. Kun meillä on Jumala, heillä on Allah. Kun meillä on Raamattu kymmenine käskyineen, heillä on Koraani määräyksineen ja ohjeineen. Olimmepa kristittyjä tai muslimeja, noudatamme kukin tavallamme uskontomme antamia käskyjä ja neuvoja.
 
Siis, jos noudatamme. Voisi nyt ajatella niin, että kun osa muslimeista pitäytyy varsin tiukasti Koraaniin ja sunnaan, niin yhä useammat länsimaalaiset viis veisaavat Raamatusta ja ns. kristillisestä elämäntavasta. Molemmissa uskonnoissa annetaan perhe-elämää sekä miesten ja naisten välisiä suhteita koskevia ohjeita ja monenlaisia muita neuvoja. Kun nyt muslimit näkevät, miten jyrkästi länsimaissa poiketaan heidän oman uskontonsa opeista, varsinkin asioissa, jotka koskevat jokapäiväistä elämää, niin heissä on saattanut herätä halu käännyttää kristittyjä muslimeiksi paremman elämän toivossa, tai ainakin puuttua asiaan. Ensin sanallisin neuvoin, sitten uhkauksin ja lopuksi väkivaltaisin teoin.
 
Katsokaa nyt, millaiseksi elämä on viimeisen sadan vuoden aikana mennyt. Ihan kuin tärkein asia olisi rietas seksi ja siveettömyys pornoklubeineen ja erilaisine prostituution muotoina. Avioliittoa ei enää pidetä pyhänä miehen ja naisen välisenä asiana. Homoseksuaalisuus, joka vielä 1950-luvulla oli sairaus, on länsimaissa nostettu lähes tavoiteltavaksi, arvostetuksi vaihtoehdoksi rakkauselämässä, kun se taas monissa muslimimaissa on ankarasti rankaistava teko.
 
Voi sanoa, että länsimaissa elämä on moraalisesti villiintynyt ja sen kokeminen loukkaa uskovaisia muslimeja. Tosin se loukkaa uskovaisia kristittyjäkin, mutta kun länsimaissa meillä tämä vapaus on nostettu kaikkein korkeimmaksi arvoksi, niin mitä väliä, jos joku uskovainen paheksuu viikonlopun orgioita ja joka puolelta tulvivaa seksipitoista, naisia alistavaa mainontaa. Antaa paheksua, mennään me muut juhlimaan. Viskiä pöytään ja stripparit esiin!
 
Muslimi sitä vastoin paheksuu jyrkästi, loukkaantuu. Kiihtyy, yllytettynä tarttuu aseeseen, heittää pommin.
 
No niin, rauhoitutaanpa nyt. Vapaus ei salli sentään kaikkea eikä loukkaantuminen anna lupaa väkivaltaan. Olkoon islamisti miten kiihtynyt tahansa nähdessään julkeaa pornoa keskellä päivää, ei se oikeuta häntä tarttumaan kalashnikoviin. Hänen mielensä elää profeettansa vuosisadalla eikä länsimaissa 2000-luvulla. Mutta kyllä minusta meidän länsimaalaisten olisi kysyttävä itseltämme, onko nykyinen elämäntyylimme mennyt vapauden nimissä jo liian pitkälle? Globaali riisto, ihmiskauppa, lapsiprostituutio, huumeet – sitäkö oikeasti haluamme? Tarvitaanko muslimiterroristien pommeja avaamaan silmämme? Miettikääpä sitä?

                                                     *      *      *      *

HERRA                           25.10.2015

AUTA MINUA YMMÄRTÄMÄÄN, ETTEI MINULLA OLE HÄTÄÄ, VAIKKA ON TUNNIN VESIKATKO, SILLÄ MAAILMASSA ON SATOJA MILJOONIA, JOILLA EI OLE VETTÄ LAISINKAAN

JA AUTA MINUA YMMÄRTÄMÄÄN, ETTEI MINULLA OLE MITÄÄN HÄTÄÄ,

VAIKKA EN SAA SÄILYKEPURKKIA HETI AUKI, SILLÄ MAAILMASSA ON

SATOJA MILJOONIA, JOILLA EI OLE YHTÄKÄÄN SÄILYKEPURKKIA

 JA AUTA MYÖS YMMÄRTÄMÄÄN, JOS EN HETI LÖYDÄ AVAINTANI, ETTÄ MAAILMASSA ON SATOJA MILJOONIA, JOILLA EI OLE OMAA AVAINTA

 

JA HERRA

AUTA MINUA VIELÄ YMMÄRTÄMÄÄN, KUINKA HYVÄ MINUN ON OLLA SUOMESSA, KOSKA MAAILMASSA ON SATOJA MILJOONIA, JOTKA PAKENEVAT OMASTA SUOMESTAAN, KOTIMAASTAAN, VAILLA TOIVOA

 

JA AUTA MINUA YMMÄRTÄMÄÄN, ETTÄ MINÄ VOIN VIELÄ TOIVOA,

SILLÄ SADAT MILJOONAT OVAT TOIVOA VAILLA

 

HERRA, AUTA MAAILMAA

JA AUTA MINUA YMMÄRTÄMÄÄN SINUA, HERRA, ETTÄ YMMÄRTÄISIN AUTTAA

                                           

                                                *     *     *                                                               

LUKIOT JA YLIOPISTOT MAKSULLISIKSI         17.10.2015
 
Juuri äsken ilmestyneessä ET-lehdessä kerrotaan, miten innokkaasti Yhdysvalloissa vanhemmat osallistuvat lastensa kouluttautumiseen. Vanhemmat saattavat jopa myydä ison kotitalonsa ja ostaa tilalle pienemmän, ja sijoittaa saamansa voiton lapsensa valitseman yliopiston lukukausimaksuihin. Ne voivat huippuyliopistoissa olla todella korkeat.
 
Meillä Suomessakin ennen peruskoulun aikoja vanhemmat kustansivat lastensa lukion ja osa vanhemmista myös heidän korkeakouluopintonsakin, ja muut ottivat opintolainaa. Ja Suomi sain ahkeria ja hyvin koulutettuja virkamiehiä, insinöörejä yms. koulutettua väkeä työskentelemään isänmaan hyväksi. Maa maksoi sotakorvaukset, hoiti asiansa kuntoon ja alkoi menestyä. Opiskelijat tulivat yleensä sivistyneistä kodeista, he olivat motivoituneita ja hallitsivat tapakulttuurin hienoudet. Ja heitä, jotka tulivat varattomista kodeista, kannusti niin vimmattu oppimisen halu,  että rohkaisi ottamaan lainaa opintoja varten. Osakuntalaitos huolehti osaltaan tapakulttuurista.
 
Sitten valtaan nousivat nämä peruskouluikäluokat, jotka olivat opiskelleet ilmaiseksi, ja nyt he virkamiehinä ja poliitikkoina elävät edelleen sellaisessa ilmais-maailmassa, jossa hyvinvointi lankeaa itsestään, ja juuri he ovat saattaneet Suomen konkurssin partaalle. Kyllä tämä maamme nykyinen tilanne on peruskoulun syytä, kun kuka tahansa voi päästä yliopistoon ja eduskuntaan. Ennen maksullisuus toimi eräänlaisena karsijana, ja sitä tarvittaisiin taas. Luulisi jokaisen vähänkin asioita ajattelevan ymmärtävän tämän.
 
Peruskoulun myötä Suomesta hävisi sivistys ja tilalle on tullut lukeneisuus. Voi voi.

HILLITKÄÄ VIHAPUHEENNE              15.10.2015
 
Sanoja olisi pyrittävä käyttämään täsmällisesti eikä noin vain heitellä “vihapuheita” – sanaa ei muuten löydy Kielitoimiston nettisanakirjastakaan, joten se on hetken kuohahduksessa syntynyt uutuussana, tuo vihapuhe.
 
Viha on jonkinlainen pysyvät olotila, pitkään kestävä voimakas suuttumuksen tai raivon tila, vahva vastenmielisyys jotakin kohtaan. Sitä ei pitäisi sekoittaa vihaisuuteen, joka on hetkellisempää. Vanhemmatkin saattavat olla vihaisia lapselleen, joka ei tottele. Sellainen vihaisuus on lievempää kuin viha ja kestää vain hetken. Tämäkin voidaan korvata sanatta olla suuttunut, lievempänä tuohtunut.
 
Mistä nyt sitten on kysymys näissä vihapuheissa. Minusta tuntuu, että kysymyksessä on liioittelu. Jos joku ilmaisee vastenmielisyytensä jotakin kohtaan tai on vahvasti eri mieltä toisinajattelevien kanssa, niin eihän se ole mitään vihapuhetta. Se on tavallista erimielisyyttä. Se muuttuu vihapuheeksi, jos se esitetään raivokkaalla tai vastenmielisellä tavalla ja kärki kohdistetaan jotakin tiettyä ryhmää kohtaan. Tätä ei pidä hyväksyä.
 
Älkää suotta lietsoko vihapuheita keskuudessamme, ollaan vaan sivistyneesti erimielisiä, kun erimielisyyden aiheita aina tuntuu löytyvän.

IKÄIHMISILLE VANHUS-STATUS        13.10.2015
 
Suomessa olisi otettava virallisesti käyttöön vanhus-status, joka tulisi automaattisesti tai vaihtoehtoisesti myönnettäisiin hakemuksesta henkilölle, joka on täyttänyt 75 vuotta.
 
Tämä status tarkoittaisi vaikkapa sitä, että hänelle lähetetyissä laskuissa viitenumero ja muut numerot olisivat paljon suuremmat kuin muille lähetettävissä, ja että lääkepakkausten ohjeet olisivat  paljon suurempaa fonttikokoa kuin nykyiset minimaalisen pienet tekstit. Statuksen omaaville ei langetettaisi rikesakkoa pienistä ylinopeuksista, jos muille tiellä liikkuville ei ole aiheutunut vaaraa, eikä heille tulisi luottorekisteriin merkintää, jos lasku on unohtunut maksaa, ennen kuin häneen tai hänen edunvalvojaansa on saatu henkilökohtainen yhteys.
 
Vanhus-statuksen omaavan ei tarvitsisi jonottaa supermarketeissa muiden joukossa, vaan heille olisi omat kassapalvelut, joissa henkilökunta avustaisi erilaisten korttien käytössä. Vanhuksien olisi saatava lääkkeensä dosetteihin valmiiksi pakattuina korvauksetta ja sopimuksen mukaan 2-4 viikon jaksoissa; tässä palvelussa voitaisiin tosin käyttää tarveharkintaa apteekkipalvelun kustannusten osalta.
Liikennevälineitten matkalippuja ostaessaan statusvanhus sijoitettaisiin aina mahdollisimman hyvälle paikalle. Junissa hänelle tarjottaisiin paikka I luokkaan ja lentokoneissa liikemiesluokkaan 50 % alennuksella.
 
Statusvanhukselle voitaisiin hakemuksesta myöntää lupa pippurisumuttimen tai etälamauttimen hallussapitoon julkisilla paikoilla, eikä häntä rankaistaisi niiden käytöstä, jos häntä ahdistellaan uhkaavasti tai hänen kimppuunsa käydään. Julkisen terveydenhuollon palveluksiin vanhuksen jonotusaika ei saisi ylittää viittä arkipäivää. Lisäksi 24/7-turvapalveluiden käytön pitäisi olla kyseisille vanhuksille ilmaista.
 
Tällainen erillinen status olisi hyvin tärkeä, koska monet ikäihmiset kärsivät muistiongelmista ja erilaiset fyysiset vaivat rajoittavat heidän toimintakykyään ja voivat aiheuttaa väsymistä tai tuskaantumista heille oudoissa olosuhteissa.  Moni myös asuu yksin ilman välittömästi saatavaa apua. Tietokoneita, puhelimia ja muista mobiililaitteita olisi valmistettava erityisesti vanhusten käyttöön sopiviksi.
 
Kun yhteiskuntaa kehitetään koko ajan nopeammaksi ja vaativammaksi ja monet tehtävät hoidetaan erilaisin kortein tai laittein, moni vanhus “putoaa kelkasta” eikä selviä ilman erityistoimia päivittäisistäkään asioinneistaan. Siksi tällainen statusvanhuuden termi olisi pikaisesti hyväksyttävä ja pantava toimeen.

ONGELMANA PÄÄTTÄMÄTTÖMYYS         19.8.2015
 
Suomen taloudella on mennyt hyvin huonosti vuodesta 2008 lähtien, eli jo 7 pitkää vuotta. On mahdollista, että päättäjät tietävät asioiden todellisen laidan, mutta miksi mitään ei tapahdu. Rakennellaan yhteiskuntasopimuksia ja turvaudutaan eduskunnan ulkopuolisiin etujärjestöihin, jotka todellisuudessa edustavat vain pientä osaa koko kansasta. On hyvin epädemokraattista menetellä näin. Se ei ole parlamentarismia.
 
Suomessa ongelmana on se, ettei pystytä tai osata tai uskalleta tehdä ratkaisevia päätöksiä. Ei kansaa voi roikottaa “löysässä hirressä” loputtomiin. Nyt on aika niiden, joilla on valta, eli eduskunnan enemmistöllä ja siihen nojaavalla hallituksella, tehdä nopeasti joukko tarvittavia päätöksiä kuulematta ulkoparlamentaarisia etujärjestöjä ja muita marssijoita.
 
Vetkuttelu ja vatulointi saa nyt riittää. On aika tehdä päätöksiä, ja viedä Suomea eteenpäin. Arvoisa pääministeri Juha Sipilä, nyt on aika päättää Suomen tulevaisuudesta.
                                                                     *     *     *

IHMINEN VAI YMPÄRISTÖ?              6.8.2015
 
Ihminen on luomakunnan herra, sehän on selvä asia Raamatun sanaan uskoville, ja luulisi ateistienkin asian ymmärtävän.  Vihreistä vaan en ole varma. Heidän toimensa ja esityksensä antavat toisinaan aiheen olettaa, että heille ympäristö on ihmistä tärkeämpi.
 
On selvää, että ihminen tarvitsee ympäristöään, suorastaan elää siitä ja sen tuotteista. Niinpä ihmisten on suhtauduttava ympäristöön, luontoon ja niin eläimiin kuin  kasveihinkin tietyllä kunnioituksella. Ihmisellä on oikeus – ainakin Raamatun mukaan – vallita luomakuntaa, ottaa siitä tarvitsemansa, mutta ihmiskunnalla on velvollisuutensa hoitaa muuta luomakuntaa asiallisesti. Luontoa ei saa turmella, ympäristöä ei saa pilata.
 
On tietysti selvää, että nykymaailmassa ihmiset joutuvat käyttämään ympäristöään aivan eri tavoin kun 2000 vuotta siten. Ihmisten suuri määrä on jopa vakava uhka ympäristölle. Nyt on aika miettiä, mitä voimme luonnosta ottaa, miten käyttää ja suojella ympäristöämme.
 
Meillä Suomessa tarvitaan energiaa paljon enemmän kuin lämpöisillä vyöhykkeillä. Metsästähän sitä on ennen saatu, mutta puu on nykyisin liian arvokas raaka-aine vain poltettavaksi. Kivihiiltä ja öljyä meillä ei ole omasta takaa. Mutta puhdasta, alati uusiutuvaa luonnonvaraa meillä kyllä on, vettä. Jostakin merkillisestä syytä puhtaan energian puolesta messuavat vihreät eivät kuitenkaan salli rakentaa Suomeen lisää vesivoimaa! Todella outo kanta.
 
Juuri vesivoiman lisärakentaminen Suomessa on se kohta, missä ihmisen on samalla kertaa suojeltava ympäristöään ja käytettävä luonnonvoimia. Tämä tarkoittaa muutaman suojellun kosken suojelun purkamista – kyllä koskia tänne jää siitäkin huolimatta – sekä parin suuren tekoaltaan rakentamista säätövoiman turvaamiseksi. Nyt kun meillä on uusi järkevälle pohjalle rakentuva hallitus, niin toivottavasti se tohtii ryhtyä toimenpiteisiin vesivoiman hyödyntämiseksi.
 

                                                       *     *     *

MIHIN SUOMI ON MENOSSA?       27.7.2015
 Mistä oikein on kysymys tässä "Immonen-kohussa". Uskon, että kansanedustaja Olli Immonen on huolestunut Suomen henkisestä tilasta, mutta on ilmaissut sen liian vahvasti ja hyökkäävästi.
 
Itse olen sitä mieltä, että suunnilleen vasta Mauno Koiviston presidenttikauden jälkeen ja erityisesti presidentti Tarja Halosen kaudella Suomessa on tapahtunut henkinen muutos paljon puhutun monikulttuurisuuden suuntaan, mutta siinä on menty liian pitkälle ja on otettu avosylin vastaan kaikki mikä tulee, niin hyvä kuin huonokin.  Tämä kaikki on saanut alkunsa vasemmiston 60-luvulla aloittamasta “porvarillisen hegemonian” murtamisesta, jossa yhtenä aseena oli kaiken mahdollisen nimeäminen kulttuuriksi ja jossa toista mieltä olevat jo etukäteen leimattiin äärioikeistolaisiksi ja fasisteiksi. Tällainen salakavala, hyvin valmisteltu hivutus on johtanut siihen, että ollaan mieluummin hiljaa “edistyksellisiä” kuin että otetaan otsaan natsileima. Vaikka pohjimmiltaan ollaankin eri mieltä.
 
Eihän sen näin pitäisi mennä.
 
Totta kai aivan uuteen ja erilaiseen on syytä suhtautua varovasti ja jopa hiukan ennakkoluuloisestikin, ja on oikein ottaa selvää, mitä uutuudet tuovat tullessaan, mikä on niiden aatesisältö. Mihin jollakin edistykselliseltä näyttävällä muutoksella pyritään?
 
Meillä eräissä liberaalipiireissä, jotka koostuvat lähinnä joistakin suomenruotsalaisista, vihreistä, vasemmistolaisista ja Kokoomuksen vasemman laidan kulkijoista, ollaan tavattoman huolissaan siitä, mitä meistä ulkomailla ajatellaan, ellemme ole heti hyväksymässä kaikenlaisia yhteiskunnallisia muoti-ilmiöitä, kuten homoliittoja, joidenkin epämääräisten vähemmistöjen oikeuksia, arvokysymysten omituisia tulkintoja jne. niin kuin emme itse saisi oman harkintamme mukaan muodostaa niistä itsenäistä suomalaista kantaa, olkoonkin vaikka monikulttuurisesta valtavirrasta poikkeavaa. Kaikki uusi ei ole aina ilman muuta hyvää ja tervetullutta.
 
Muistakaamme aina Augustin Ehrensvärdin Suomenlinnan kallioon hakkauttamat sanat suomalaisen seisomisesta omalla pohjalla turvaamatta vieraan apuun. Näen tuon "vieraan avun" myös epämääräisen monikulttuurisuuden tuputtamisena. Pois se meistä!
                                                                       *     *     *

Kerta rutina      20.7.2015

”Parempi kerta rutina kuin ainainen kitinä” lienee vanha suomalainen sananparsi. Minusta Suomen hallitukselta ja eduskunnalta olisi nyt löydyttävä rohkeutta toteuttaa tarvittavat uudistukset yhdellä kertaa ja saatettava ne heti voimaan ensi vuoden aikana, niin sitten leikkaukset olisi tehty ja ihmiset voisivat jatkaa rauhassa elämäänsä. Sen sijaan, että vetkuteltaisiin ja kitkuteltaisiin vuosikausia edes tietämättä oikein, missä mennään. Tämä sopeutumisjakso saisi kestää korkeintaan kaksi vuotta (2016-2017).

Työelämä uudistuksessa poistettaisiin pekkaspäivät ja loppiainen sekä helatorstai muutettaisiin tavallisiksi työpäiviksi. Lomaltapaluurahasta luovuttaisiin. Sairausajan palkkaan tulisi 3 työpäivän omavastuu sekä sairauspäiville katto, esim. 100 päivää.

Koko sosiaaliturva uudistettaisiin niin, että ensin kaikki lopetettaisiin ja sitten tulisi sosiaaliturvaan perustulo, jonka olisi katettava saajan kaikki menot. Tätä voitaisiin täydentää vain tarvittaessa asumistuella sekä vammaisten osalta heidän erikoistarpeittensa tyydyttämisellä. Lääkekorvaukset säilyisivät ennallaan, samoin perusterveydenhuolto. Terveyskeskusten maksuja voisi hiukan korottaa (5%). Eläkkeet säilyisivät pääsääntöisesti ennallaan eikä indeksiin koskettaisi, mutta alle 30 vuotiaille ei myönnettäisi pysyvää työkyvyttömyyseläkettä tai muuta eläkettä vaan ainoastaan toistaiseksi, minkä tarve tutkittaisiin määräajoin.

Hallinto käytäisiin läpi tiukalla seulalla ja selvitettäisiin, mitä viranomaisia kansakunta todella tarvitsee ja mitkä asiat voitaisiin hoitaa tarvittaessa ulkoistettuina käyttäen järjestöjä, joiden pätevyyden ja moitteettomuuden suhteen ei ole huomautettavaa. Viranomaisten toimien ja päätösten tulee koko maassa noudattaa samoja linjauksia.

Kansalaisten ostovoiman lisäämiseksi kaikkia palkkoja ja eläkkeitä korotetaan kahdella prosentilla (2%) 1.1.2016. Ansiotulojen verotus uudistetaan kannustavammaksi. Perintöverosta luovutaan, lahjavero pysytetään ennallaan.

Arvonlisäveroa korotetaan yhdellä prosentilla (1%) tavanomaisia koti-maisia peruselintarvikkeita lukuun ottamatta. Ulkomaan lomamatkoille, turkiksille, tuontikosmetiikalle, viide-elektroniikalle ja muille ei-välttämättömille tuotteille asetetaan tilapäinen 10 % ylellisyysvero vuosiksi 2016-2017. Lääkkeiden hinnankorotuksia pyritään välttämään.

Lukioihin ja ammattikouluihin tulee lukukausimaksu sekä kouluruokailu muuttuu maksulliseksi, josta maksullisuudesta voidaan antaa vapautus perustelluista syistä. Erityisruokavalioita voisi saada vain lääkärin todistuksella ja korotetulla hinnalla.

Yliopistoihin tulee lukukausimaksu, joka muilta kuin Suomen kansalai-silta peritään korotettuna. Yliopisto-opiskelua pyritään muuttamaan nykyistä enemmän kurssimuotoiseksi, jolloin valmistuminen nopeutuu (vrt. esim. lääketieteelliset tiedekunnat).

Työttömyystilanteen helpottamiseksi avataan työllistämistyömaita valmis-telemaan suurempia rata- ja tiehankkeita yms. joissa aluksi tarvitaan raivaus-, tasoitus- yms. töitä. Tekoallassuunnitelmat toteutetaan. Myös tienvarsipusikoiden raivausta tehostetaan. Näistä töistä ei voisi kieltäytyä muuta kuin lääkärin todistuksella tai muusta erityisen perustellusta syystä.

Teollisuuden ja kaupan massiiviset irtisanomiset muutetaan lomautuksiksi, joiden aikana maksettaisiin puolet säännöllisen työajan palkasta, ja joiden kesto voisi olla korkeintaan kuusi kuukautta. Sinä aikana työn-antajan ja työvoimaviranomaisten olisi löydettävä ja osoitettava lomautetuille uusi työpaikka tai paluu entiseen työhön taikka hänelle räätälöity koulutuspaikka, mieluiten oppisopimuskoulutuksena.

Oppisopimuskoulutus on uudistettava Saksan mallia Suomeen soveltaen.

Tämän talouden kireän kaksivuotisjakson aikana lakot ja muut työtaistelut olisivat kiellettyjä ja sinä aikana neuvoteltaisiin kokonaan uudet peli-säännöt moderneille ja alati muuuttuville työmarkkinoille.

Rahamarkkinoiden valvontaa kiristetään ja kaikenlaisen keinottelun ja harmaan talouden torjuntaan lisätään resursseja. Markkinavoimien ”her-mostumisen” ehkäisemiseksi talous on pidettävä mahdollisimman vakaana.

Yksityisyrittämistä ja pienyrityksien toimintaa helpotetaan byrokratiaa vähentämällä, erilaisia lupia karsimalla ja jonkinlaisella vapaavuosi-järjestelyllä.

                                                            *    *    *

RAKENTAJILLE VASTUURAHASTO         21.6.2015
Kun uuden talon katto vuotaa, niin kukas sen katon teki? Kun uudessa talossa on home- tai kosteusvaurio, kukas sen talon teki? Kun salaojitus puuttuu, kukas sen jättikään tekemättä?
Ainahan työllä on tekijänsä. En ole kuitenkaan huomannut, että hometaloissa olisi alettu kysellä rakentajan vastuuta. Miksiköhän ei?
Vaikka nyt sääntelyä puretaan, niin rakennusalan normeja ja työmääräyksiä sekä tarkastuksia olisi lisättävä. Jos uusissa tai uudehkoissa rakennuksissa ilmenee rakennusaikaisia virheitä, olisi rakentajat saatava vastuuseen, eikä yksi rakennusliike, vaan kussakin työpisteessä se työntekijä, joka oli huolimaton tai teki työnsä väärin. Aina on löydyttävä syyllinen. Olkoon sitten arkkitehti, suunnittelija, työnjohtaja tai kyseisen työntekijä.

 
Näiden kaikkien vikojen, vuotavien kattojen, toimimattomien ilmastointien yms. korjaaminen vaatii paljon rahaa. Siksi rakennusliikkeillä ja kaikilla rakentajilla olisi oltava jonkinlainen rakennusvastuurahasto, josta korvattaisiin omistajille rakennusaikaisia virheitä, eikä vain 2 tai 5 vuotta vaan aina 20 vuoteen saakka.
Tämä rahasto olisi yhtä tarkassa valvonnassa kuin säätiöt ja vakuutusyhtiöt, ja systeemin tulisi olla sellainen, että kun epärehellinen rakentaja tekee huonon talon, vetää välistä isot rahat ja piilottaa, ja sitten järjestää itsensä konkurssin, niin ei pääsisi livistämään vastuustaan.
 
Kummallista muuten, ettei tällaista rahastoa jo ole?

VELVOLLISUUDET JA VASTUUT 8.6.2015
 
Sanakirjan mukaan velvollisuus on se, mitä jonkun pitää tehdä säädösten, asemansa, sitoumuksensa, omantuntonsa tms. vuoksi.  Vastuu taas tarkoittaa velvollisuutta vastata jostakin asiasta, henkilöstä, toiminnasta, teosta tms.
 
Hyvinvointisuomessa meillä kansalaisilla on tavattomasti oikeuksia, mutta velvollisuuksista ja vastuusta ei juuri puhuta. Välillä tuntuu siltä, ettei edes nykyisessä taloustilanteessa kansalaisilla edelleenkään olisi muita kuin oikeuksia saada sitä ja tätä, mutta ei minkäänlaista vastuuta itsestään eikä mitään velvollisuuksia yhteiskuntaa kohtaan.
 
Minulla on ollut sellainen käsitys, että jokainen meistä olisi velvollinen huolehtimaan omasta ja perheensä toimeentulosta sekä kokemaan velvollisuudekseen noudattaa lakeja, asetuksia ja erilaisia määräyksiä. Näin ei taida ollakaan, vaan hyvinvointivaltiota taidetaan tulkita niin, että – vanhaa englantilaista sanontaa vapaasti mukaellen – right or wrong, my own interest. Aina ollaan vaatimassa lisää etuja ja oikeuksia tajuamatta sitä, ettei niitä voida jatkuvasti kasvattaa ja lisätä.
 
Hallitus on esittänyt lukuisia menojen vähennyksiä ja joidenkin etuuksien leikkaamista. Ja mikä huuto siitä on noussut! Suomi on siinä tilanteessa, että nyt jokaisen olisi katsottava peiliin ja kysyttävä itseltään, mistä yhteiskunnan minulle suomasta hyvästä voisin nyt luopua. Mistä voisin vastata itse sen sijaan, että turvaudun yhteiskunnan apuun ja huudan lisää etuuksia?
 
Minusta opposition toiminta on nyt osoittautunut täysin vastuuttomaksi. Kun on supistettava, leikattava ja vähennettävä velanottoa, niin se on kerta kaikkiaan tehtävä. Toisin tehden Suomi ajautuisi vararikkoon. Nyt on se hetki, jolloin niin puolueiden, poliitikkojen kuin yksityisten kansalaistenkin on asetettava maan etu kaiken muun edelle. Se on koettava velvollisuudeksi ja siitä on kannettava vastuuta.

SUOMELLE OMA ”Hurtigruten”   26.5.2015

Eräs Norjan tärkeimmistä matkailuvalteista on Hurtigruten, 11 vrk laivamatka pitkin Norjan rannikkoa; pistäytyminen 35 satamassa. Vuosittain 400-500000 matkailijaa.

Oikeastaan kummallista, ettei tätä ole jo kopioitu ja rakennettu omaksi versioksemme pitkin Pohjanlahden ja Suomenlahden rantoja kaikkine saaristoineen ja nähtävyyksineen?

Mitä tarvitaan: vain kaksi kaupunkia, joilla on kansainvälinen lentoasema, sekä tietysti hyvin varustetut rannikkoliikenteeseen soveltuvat risteilyalukset.

Reitin toinen pää olisi Kemi tai Oulu, toinen pää on ongelmallisempi, koska Kotkassa ei ole lentokenttää, mutta jos Saimaan kanava olisi käytettävissä, niin Lappeenranta. Ilman Saimaata vaihtoehtoina Tallinna tai Pietari, jolloin Viipurikin saataisiin reitille. Jos Venäjän olot eivät vakiinnu, olisi ehkä lännestä tultaessa ajettava ulkosaariston kautta Loviisaan ja Porvooseen ja päädyttävä Helsinkiin. Ja sama tietenkin toisin päin, kuten Norjassakin.

Ajatelkaa, mitä kaikkea reitillä olisi! Merenkurkun ja Rauman saaristot, Kalajoen särkät, Vaasa, Rauma, Raahe, Pori jazzeineen, merikotkat, hylkeet. Turun ja Ahvenanmaan saaristot, Naantali, Maarianhamina, Turku.

Sitten Hanko tennisturnauksineen ja purjehduskisoineen sekä Tammisaari, ja sieltä sitten tarkoituksenmukaisessa järjestyksessä Helsinki, Porvoo ja Loviisa sekä kansainvälinen loppuosuus Viipurin kautta Pietariin tai Lappeenrantaan.

Reittihän on oikeastaan vain aikataulukysymys, halutaanko 7-10 vrk vai enemmän, kauanko missäkin viivyttäisiin. Ja kesäkauden jälkeen voisi olla supistettu talvikausi  - vaikkapa jäänmurtajalla?

Ja laivalla hyvät hytit, paljon ulkohyttejä, täysihoito kansainvälisen tason ravintoloissa suomalaisin ruokalistoin.  – Täytyy oikein ihmetellä, miksei tätä ole jo olemassa?

Joulupukinmaahan vetää ulkomaalaisia turisteja; suuret koneet tuovat tuhansittain lentomatkailijoita. Ei tarvita muuta kuin osaava ja innostava markkinointi, niin sama toistuu tällä reitillä. Niin, tietysti tarvitaan taloudelliset resurssit, alkupääoma, mutta luulisi tällaiseen – ja näin työllistävään – hankkeeseen löytyvän sekä yksityistä että yhteiskunnan ja EU:nkin varoja. Kysymykseen tulevien satamien kunnostus sopisi hyvin hallituksen infran korjausvelan ohjelmaan ja kaipa telakatkin ottaisivat mielellään lisätöitä.

Nukkuuko Suomen matkailuala?

KRIM, ENTÄ TIIBET?        2.4.2015
 
Krimin laiton haltuunotto ja Venäjään liittäminen tapahtui historiallisesti katsoen vasta “eilen”. Nyt jo puhutaan tilanteen vaikeasta ratkaisemisesta. Tavallisena kansalaisena ihmettelen, miten kauan tällaisten alueita koskevien kriisien oikein annetaan jatkua, vai onko viivyttelyllä vain tarkoituskin, että “aika hoitaa asian” eli vääryys vähitellen unohtuu.
 
Näinhän on käynyt Tiibetin osalta. Vuonna 1914 Kiina, Tiibet ja Iso-Britannia allekirjoittivat rauhansopimuksen, jolla Tiibetin valtiollinen itsenäisyys tunnustettiin. Sitä kesti vajaa 40 vuotta, sitten Kiina marssi maahan ja on siitä lähtien pitänyt sitä jonkinlaisena maakuntanaan, muka autonomisena.
 
Erään suuren ja mahtavan valtakunnan kyljessä tässä ihmettelen, miksi tällainen yleensä sallitaan, ja vastaan itse: kyllin vahva vastavoima puuttuu. Moraali tai mitkään sopimukset eivät ole koskaan toimineet eivätkä näköjään toimi tänä päivänäkään esteenä rajojen mielivaltaiselle siirtelylle.
 
Koska YK:lla ei ole omia divisioonia, joita Stalin kyseli paaviltakin, minusta on aivan käsittämätöntä, ettei EU:lla ole oma vahvaa armeijaa. Mitä EU:n ja jäsenvaltioiden johtajat ovat oikein miettineet laiminlyödessään “oman uskottavan puolustuksen”?
 

POHJOLAN LIITTOVALTIO    24.3.2015 

Historioitsija ja diplomaatti Gunnar Wetterberg on herättänyt henkiin ajatuksen Pohjolan liittovaltioista – muistanemme ensimmäisen kokeilun, Kalmarin Unionin jo 1397-1523.

Wetterbergillä on hyvät, asialliset perustelut. Pohjolasta muodostuisi eurooppalainen suurvalta taloudellisesti ja se olisi myös puolustuskyvyltään vahva ja uskottava. Lisäksi liittovaltiomalli ei ole mitenkään harvinainen ja toimii hyvin useimmissa tapauksissa. Esimerkiksi Sveitsi on ollut liittovaltio jo yli 700 vuotta.

Suomi on kuitenkin merten takana sivussa, ja muiden pääkaupunkien muodostama kolmio veisi maantieteellisen ja väestöllisen keskipisteen jonnekin etelä-Ruotsiin. Myös kielemme erottuu hyvin selvästi “skandinaviskasta”, josta kuitenkin tulisi hallinnon pääkieli. Suurin osa Suomesta jäisi takamaaksi. Ellei sitten – juuri nyt siihen olisi tilaisuus – innovatiiviset, edistykselliset voimat pääsisi valtaan ja pystyisi nostamaan Suomen lamasta sillä kuuluisalla sisulla. Ja voimakkaan isänmaallisuuden hengessä pitäisivät Suomen vahvana, modernina teollisuusmaana, jolla olisi samalla tuottava turismielinkeino mittavine vapaa-ajan alueineen. Äidinkielemme suomi säilyisi, vaikka ruotsi tai jonkinlainen skandinaviska saisivat vahvan aseman englannin ohella.

Ei tämä minusta huono ajatus ole. Kun tulevaisuudesta ei koskaan oikein tiedä, eikö olisi parasta olla sen kynnyksellä taloudellisesti ja sotilaallisesti vahva Pohjola. Kunhan itse pidämme huolen kahdesta asiasta: suomalaisuudesta ja äidinkielestämme.

SUOMI TARVITSEE SENAATIN    17.3.2015

Suomen eduskunta on viimeisten 4-8 vuoden aikana saanut maamme talouden ja jonkinlaisen hyvinvointijärjestelmän pahasti sekaisin. Osasyynä tähän lienee se, ettei ministereitä valita enää pätevyyden ja varsinkaan kokemuksen perusteella, vaan katsotaan, kenenkä vuoro on päästä ministeriksi, että ministereitä on tasapuolisesti eri puolilta maata, ja sitten on vielä naiskiintiö. Eihän näin saada järkevästi toimivaa hallitusta kokoon, varsinkaan kun puolueita otetaan mukaan kuin niitä Vilkkilän kissoja.

Useissa sellaisissa maissa, joilla on pitkät perinteet demokratiasta, on parlamentin yläpuolella “valvova silmä”, jolla on jonkinlaiset, jopa veto-oikeudet eräissä maissa, parlamentin päätöksiin. Saksa, Italia, Ranska, Englanti, Yhdysvallat .....  Näissä  kaksikamarisissa parlamenteissa ylähuoneen rooli on useimmiten olla jonkinlainen laintarkastuselin, ne valvovat, etteivät aivan toteuttamiskelvottomat, kehnot tai perustuslain kanssa vaikeasti yhteen sovitettavat lait etene vahvistukseen saakka.

Nyt voi jo puhua Kekkosenkin ajoista “vanhoina hyvinä aikoina”. Presidentillä oli valtaa, ja hallitukseen valittiin ministereitä pätevyyden perusteella. Niinpä hallituksissa istui professoreita, vuorineuvoksia, pääjohtajia, rehtoreita ja muuta kokenutta väkeä.

Kun Suomen nykypoliitikot eivät näköjään pysty parempaan mitä nyt on nähty ja koettu, pitäisikö meidänkin saada parlamenttiimme ylähuone? Tai kevyempänä vaihtoehtona presidentille entiset oikeudet takaisin ja hänelle erillinen juristiesikunta, joka valvoisi lainsäädäntötyötä. Presidentti toimisi ikään kuin hallituksen mentorina.

Jotakin on kuitenkin tehtävä, sillä eihän nykymeno voi jatkua.

 

UUSI PALKKAMALLI   10.3.2015

Useita vuosikymmeniä on menty palkkapolitiikassa ilman suurempia rakenteellisia muutoksia. Tämä on johtanut palkkakehityksen pahoihin vääristymiin. Tällä tarkoitan sitä, että SAK:n liitoissa on jokseenkin kouluttamatonta väkeä tekemässä työtä, joka on laadultaan sellaista, että sitä voisi tehdä lähes kuka tahansa, ja nyt nämä saavat mainitusta kehityksestä johtuen aivan liian suurta palkkaa koulutukseensa ja työnsä vaativuuteen nähden.

Toisaalta tämä on johtanut esimerkiksi paperiteollisuuden alasajoon maassamme, toisaalta siihen, että monet akateemiset alat ovat palkkakuopassa.

Nyt olisi tärkeätä luoda kokonaan uudenlainen palkkaussysteemi, jossa palkka määräytyisi usean peruspisteen kautta. Näitä olisivat alan vaatima koulutus, työn vaatima kokemus (esimerkiksi lääkäreiden pitkä erikoistumisjakso), henkilökohtainen osaaminen, kyseisten työpaikkojen määrä, työn yhteiskunnallinen vastuu ja merkitys, ja monet vastaavat seikat.

Työpaikkojen määrän vaikutuksella tarkoitan sitä, että jos koko valtakunnassa on vain yksi arkkipiispa, vain yksi oikeuskansleri, vain muutama hovioikeuden presidentti, vain kohtuullinen joukko ylilääkäreitä ja rehtoreita jne., niin onhan ainakin minusta selvää, että heidän on saatava suurempaa palkkaa kuin muiden piispojen, kuin muiden oikeuslaitoksen juristien, kuin muiden lääkäreiden ja muiden opettajien. Suunnilleen samat seikat otetaan huomioon, kun määritellään työn yhteiskunnallista merkitystä, onhan esimerkiksi sairaanhoitajan työ siinä mielessä vastuullisempaa kuin jotakin yksinkertaisempaa ruumiillista työtä tekevän työ, jossa ei vaadita koulutuksen lisäksi tiettyä osaamista.

Koko maassa maksettavien palkkojen tulisi muodostaa selkeä pyramidi, jonka huipulla, olisivat ne muutamat, joita on vain kourallinen omalla alallaan. Alimpana olisivat kouluttamattomat, sellaisissa ammateissa toimivat, joilta ei vaadita mitään erikoisosaamista, kielitaitoa jne. Ja koska heidän on elettävä palkallaan, heille maksettava palkka muodostaisi sen peruspalkan, sanottakoon sitä minimipalkaksi tai perustuloksi, miksi tahansa, jonka yläpuolelle rakentuisivat muut palkkauksen tasot edellä esille tuodut vaatimukset huomioon ottaen.  - Tämä malli perustuu ajatukseen palkkojen erisuuruisuuden oikeudenmukaisuudesta esitetyillä perusteilla.

Onhan selvää, ettei SAK purematta niele tällaista esitystä, mutta siihen olisi mukauduttava, jos halutaan “kilpailukyky takaisin uudella palkkamallilla”, kuten Anders Borg ja Juhana Vartiainen tällä palstalla kirjoittavat (HS 18.3.).  Nykyiset vinoutuvat voitaisiin suhteellisen helposti korjata siten, että nykyisin tehtäviinsä nähden liian hyvää palkkaa saavien ansioita ei korotettaisi muutamaan vuoteen, kun taas alipalkatut saisivat enemmän tai vähemmän tuntuvia korotuksia, kunnes ammattien välinen tasapaino olisi saavutettu.

Kolmikannassa tätä tuskin pystytään ratkaisemaan. Siksi tarvitsemme vahvan, uudistushaluisen eduskunnan, joka ei suostun kulkemaan etujärjestöjen talutusnuorassa.

URHEILU JA TASA-ARVO, 3.3.2015
 
Suomi on ollut joskus urheilun suurvalta, vaan ei ole enää. Aivan hakematta tulee mieleen, voisiko tähän olla vaikuttanut se jatkuva tasa-arvon toitotus, jota varsinkin vasemmisto harrastaa, sekä jo vuosikymmeniä jatkunut luonnollisen kilpailuhalun ja –vietin väheksyminen, jopa kieltäminen koulumaailmassa.
 
Emmehän me ihmiset ole mitenkään yhdenvertaisia ja tasa-arvoisia lahjoiltamme ja aikaansaannoksiltamme. Meidän demokratiamme perustuu yleiseen ja yhtäläiseen äänioikeuteen, ja se on aivan oikein. Jokaisella on yksi ääni. Ja oikeuden edessä meidän tulee olla tasa-arvoisia asemaan ja rikkauksiin katsomatta. Mutta jääköön se siihen. Sujukoot muut asiat sen mukaan, mihin kukin pystyy ilman jonkinlaista tasa-arvon taakkaa, joka nujertaa kaiken luovuuden ja yritteliäisyyden. Se ei voi olla vaikuttamatta myöskään urheilussa.
 
Entistä tasa-arvoisempi – lue ponnisteluja karttava – nuorisokin hakeutuu joukkuelajeihin pelailemaan kavereitten kanssa, sen sijaan että lahjakkaat nuoret perisuomalaiseen tapaan puurtaisivat yksin harmaan kiven läpi  ja pystyisivät sitten menneitten vuosien tapaisiin saavutuksiin olympialaisissa ja MM-kisoissa. No, yksin ei ole hyvä olla huippu-urheilussakaan, mutta ei se ole mitään tasa-arvoista kaveriporukassa oleiluakaan.
 
Unohtakaa tuo joka paikkaan tungettu tasa-arvo ja antakaa – Maoa lainatakseni -  “kaikkien kukkien kukkia” ja kilpailuhengen nousta taas arvoonsa myös Suomessa.

                                                              *    *    *

MAANOSTOKIELTO VENÄLÄISILLE,  2.3.2015

Kun Venäjä on kieltänyt maanostot ja kiinteistöjen hankinnat ulkomaalaisilta Venäjän turvallisuuden kannalta tärkeiksi katsomiltaan alueilta, on Suomen määriteltävä vastaavasti maamme turvallisuuden kannalta tärkeät alueet ja kohteet, joilta maanhankinta on EU:n ulkopuolisilta mailta ja niiden kansalaisilta kielletty.

Jo tehdyt kaupat peruutetaan kieltoa täydentävän asetuksen perusteella ja tarvittaessa alueet pakkolunastetaan valtiolle.  Varat ympäristönsuojelun budjettikohteista ja lähialueyhteistyön momenteilta.

                                                        *   *   *

ASUNNOTTOMILLE PARAKKEJA,  27.2.2015

Suomessa on hätkähdyttävän paljon asunnottomia, varsinkin pääkaupunkiseudulla. Heidän kurjaa asemaa voisi helpottaa parakeilla, kunhan niihin ei liitettäisi väheksyvää sävyä ja kunhan parakeille varattaisiin hyvät alueet, niin että ne olisivat lähellä virkistysalueita ja palveluita.

Suomalainen rakennusteollisuus/puutalorakentaminen pystyisi nopealla aikataululla suunnittelemaan perusparakkityypin, joka käsittäisi eri kokoisia asuntoja yksiöstä suurperheitten tarpeisiin. Ilmastoomme soveltuviin parakkeihin varustettaisiin perheen kokoa vastaava keittiö, WC ja suihku sekä varastotila. Lämmitys tulisi kaukolämmöstä ja säästösyistä huoneiden lämpötila asetettaisiin +22 asteeseen ja lämminvesisuihkussa olisi automaattikatkaisin (esim. 7 min. kohdalla). 

Parakit muodostaisivat eräänlaisen ketjun eli kahden asunnon välillä olisi aina avoin katos; tällä estettäisiin mahdollisen tulipalon eteneminen suoraan asunnosta toiseen. Katos voisi toimia myös autokatoksena, sillä on syytä olettaa, että useat asunnottomat hankkisivat pian auton, kun heille järjestyisi työtä.

Alusta alkaen olisi lähdettävä siitä, että parakeille keksittäisiin jokin parempi nimitys, ettei tämä asumismuoto aiheuttaisi syrjintää ja vähättelyä muiden taholta eikä alueista muodostuisi slummeja, vaan miellyttäviä kohteita asujilleen.

Tonttimaan hintahan on aina ongelma, mutta kun kaupungit omistaisivat maapohjan, niiden ei tarvitsi periä kuin nimellinen vuokra, jolloin asumiskustannukset jäisivät edullisiksi. Vuokraan sisältyisi kaukolämpö, mutta vedestä ja sähköstä asukkaat joutuisivat maksamaan itse. Jos/kun asukkaiden tulotaso myöhemmin nousisi, kunnat voisivat korottaa maapohjan vuokraa tai asuntovuokria tapauskohtaisesti.

 

                                                                      *   *   *

VANHUKSILLE OMA KAUPUNKI,   26.2.2015

Vanhusten asema, vanhuspalvelulaki, sote-uudistus, nuo kaikki muodostavat meille vanhuksille vaikeasti hahmottuvan todellisuuden, jossa meidän olisi pyrittävä selviytymään.

Keksin mielestäni oivallisen ratkaisun. Perustetaan Suomeen vanhuksille oma kaupunki. Tai suuriin kaupunkeihin vanhuskorttelit, maaseudulle vanhuskyliä.

Tällaisilla vanhusten alueilla kaikki olisi niin kuin “ennen”, palvelut sellaisia mihin olemme jo 60-70 vuotta sitten tottuneet. Olisi siis pankki ja posti neiteineen, joiden kanssa voisi jutella samalla kun hoitaa asioitaan. Olisi toimiva lankapuhelin ja puhelinkoppeja kolikolla toimivine puheliminineen. Terveyskeskuksessa olisi lääkärin vastaanotto aamupäivällä, ja iltapäivisin lääkäri tekisi kotikäyntejä, niin kuin kunnanlääkärit ennen. Talossa olisi talonmies, joka osaisi auttaa melkein pulmassa kuin pulmassa ja tuntisi asukkaitten olosuhteet. Olisi myös pieniä kauppoja, semmoisia kuin ennen Helsingissä Elannon pullapuodit. Ja pysäköintialueilla parkkimittarit toimisivat kolikoilla.

Jossakin kulmassa otettaisiin vastaan pestävä pyykki, ellei jokin palvelu sitten hakisi sitä ihan kotoa asti, ja palauttaisi. Kerrostaloissa olisi roskakuilu, jonne voisi pudottaa jätteet, ettei niitä tarvitsisi kantaa horjuvin jaloin liukkaan pihan perällä olevaan roska-astiaan.

Niinpä. Mittavia valtakunnallisia sotehankkeita kyllä pyöritellään, mutta siinä pyörittelyssä taitavat meidän vanhojen asiat kokonaan unohtua. Emme tarvitse minkään lain pykäliä, vaan toimivia palveluita, joita osaisimme käyttää.

Tässäpä teille vaaliehdokkaat pala purtavaksi!

                                                                               *   *   *

VAPAAEHTOISEN VASTUU  24.2.2015

 Ajat muuttuvat, ja me niiden mukana, tämä tiesivät jo antiikin ajan ihmiset. Aikanamme kansalaistoiminta ja vapaaehtoistyö ovat suosiossa ja muodissa.  Näiden perinteistä muotoa edustavat yhdistykset sääntöineen.

 Yhdistykseen, seuraan, klubiin ja millä nimellä niitä kutsummekin, liittyminen on täysin vapaaehtoista. Samaten kun vuosikokouksessa valitaan puheenjohtaja, presidentti, sihteeri ja muita toimihenkilöitä, tehtävään ryhtyminen on asianomaisen omassa harkinnassa ja täysin vapaaehtoista. Mutta nuijan kopsahdettua vapaaehtoisuuteen liittyykin nyt vastuu ja valitun on oltava velvollisuudentuntoinen. Tämä tosiasia on eräiden tekemieni havaintojen ja joidenkin kuulemieni esimerkkien perusteella nykyajan nuorille ihmisille toisinaan aivan outo asia.

 Otetaan kyllä mielellään vastaan jokin puheenjohtajan tai sihteerin tehtävä, koska kuulostaahan se hienolta, mutta sitten kun aletaan vaatia tekemistä, kokouskutsuja, pöytäkirjoja, toimintasuunnitelmia jne. niin joillakin meneekin sormi suuhun ja sen sijaan, että ottaisi asiasta selvää ja paneutuisi tehtävänsä hoitamiseen, onkin sellaisia, jotka lyövät hanskat tiskiin ja eroavat yhdistyksestä. Näiltä henkilöiltä puuttuu vastuuntunto, ei käsitetä omia velvollisuuksiaan yhdistystään kohtaan.

 Kuinka yleistä tämä nykyisin on, mene ja tiedä, mutta ikäväkseni olen huomannut, että yhä vaikeampaa on saada vastuunsa tuntevia henkilöitä yhdistysten johtotehtäviin. Ja juuri jäsenten aktiivisuus on se, jonka varassa yhdistykset toimivat.  Yhdistystoiminnalla on Suomessa pitkät perinteet, olemme olleet hanakoita perustamaan yhdistyksiä ja niitä on nytkin rekisterissä noin 136000. Innostusta on siis ollut, mutta alkaako meillä olla vähemmän innostuneita jäseniä. Henkilöitä, jotka eivät syvenny järjestönsä sääntöihin eivätkä sisäistä yhdistyksensä tarkoitusperiaatteita, kunhan ovat vain jäseniä mutta karttavat vastuullisia tehtäviä.

 Toivottavasti tämä vastuun karttaminen on ohimenevä ilmiö.

*  *  *

TÄHÄN ON TULTU,  21.2.2015

Isoisäni piti päiväkirjaa koko aikuisikänsä ajan. Vuoden 1895 lopulla hän kirjoittaa nämä rivit:

”Ajatellessani, mitenkä kevytmielisesti ihmiset elävät terveytensä ja työkykynsä päivät ja mitenkä valmiit ollaan, vähääkään aikailematta, kääntymään avunpyynnöllä vaivaishoidon puoleen, kiivastuin sisässäni, sillä päivän selväksi kävi, että jonkunmoinen kirottu velttous vaivaa Suomen kansaa tässä suhteessa. Oma toimeentulo ei ole enää kunnian-asia, ei ole häpeä kääntyä pyynnöllä muiden puoleen ja päinvastoin on kunnia nuorten kesken ajattelematon tuhlailu. Apu on tarpeen, sillä jos semmoista jatkuu, turmeltuu koko työtätekevä väestö ja on valmis järjettömän socialismin harhaopeille. Kas tässä työala isänmaanystävälle!”

Koko Suomi on pitkään elänyt tuollaisen “kyllä yhteiskunta hoitaa” –harhan vallassa vuosikymmenien ajan. Vielä sata vuotta sitten, sosialidemokraattien  Forssan kokouksen päätöksiä toteutettaessa, työnteko oli sentään jonkinlaisessa arvossa. “Työ on miehen kunnia”, näin ajateltiin, mutta toisen maailmansodan jälkeen sosialistiset puolueet pakottivat yhteiskunnat ottamaan liian pitkiä askelia holhousvaltion suuntaan. Ja tänään lähes kaikki saadaan yhteiskunnalla “ilmaiseksi”, tosin velkarahalla ja veroista valittaen.

Eivätkö poliitikot voisi jo rehellisesti aukaista silmiään ja todeta tuon niin sanotun hyvinvoinnin jakamisen vastikkeetta menneen liian pitkälle? Kun valtio elää jatkuvasti velaksi, niin eihän näin voi jatkua, se kuuluisa pää on tullut vetäjänsä käteen.  Nyt on aika lopettaa tämä koko kansan eläminen ikään kuin vaivaishoidon varassa. Toivottavasti ennen vaaleja astuu esiin ehdokkaita, jotka ovat valmiita allekirjoittamaan yllä sanotun ja ryhtyvät toimiin työn yhteiskunnan rakentamiseksi.

*   *   *

AHVENANMAAN DEMILITARISOINTI PURETTAVA, 19.2.2015

Ahvenanmaan alue on demilitarisoitu kansainvälisellä sopimuksella 94 vuotta sitten, 1921. Nyt kun Suomi ja Ruotsi ovat tiivistämässä sotilaallista yhteistyötä maa-, meri- ja ilmavoimien osalta, olisi tuo ikivanha sopimus purettava ja Ahvenanmaan erikoisasema lopetettava.

Ahvenanmaalaiset ovat olleet vapautettuja asevelvollisuudesta. Tämä vapautus olisi purettava ja ahvenanmaalaiset määrättävä muiden Suomen miesten tapaan suorittamaan asevelvollisuus. Sen jälkeen heidät sijoitettaisiin Ahvenanmaan paikallispuolustusjoukkoihin. Ahvenanmaalle tulisi varustaa laivastolle kriisiaikoja varten tukikohtia sekä alueen ilmapuolustusvalmiutta tehostettava.

Suomi ja Ruotsi voisivat yhdessä valvoa merialueita Saaristomerellä ja Merenkurkussa sekä estää näin muiden maiden sota-alusten pääsyn Perämerelle. Eihän niillä ole nimittäin siellä mitään tekemistä.

Muistutan siitä, että elämme vuotta 2015. Asiat ovat nyt aivan toisin kuin 1921 ja maailman poliittinen tilanne on sellainen, että meidän on itse kumppaneittemme kanssa päätettävä, mikä meille on parasta, muiden mahdollisista protesteista piittaamatta.

*   *   *

AHNEUS SYYNÄ ONGELMIIN, 15.2.2015

Rahamarkkinoiden, sijoittajien ja muiden rahoilla pelaajien ahneus on syynä pörssikupliin, romahduksiin ja nykyisiin maailmanlaajuisiin ongelmiin. Hamutaan liikaa rahaa.

Olen itse harrastanut pienessä määrin osakesijoittelua ja siinä mielessä seurannut tarkkaan markkinoita, tosin 60 vuotta sitten. Tuolloin hyvänä osinkona pidettiin kahdeksaa prosenttia ja 12 % oli suorastaan erinomainen. Pysyttiin siis kohtuullisella tasolla ja kaikki pyöri hyvin.

Sitten kun markkinat alkoivat kansainvälistyä ja mukaan tulivat ahneet amerikkalaiset suursijoittajat, tuottovaatimukset nousivat nopeasti ja pian alettiin puhua jopa 20 % osingoista. Tällöin omistajille kanavoitiin paljon sellaisia varoja, joita olisi tarvittu yritysten kehittämiseen, koneiden ja laitteiden uusimiseen jne. Yritykset joutuivat ottamaan lainaa, vaikka omaakin rahaa olisi ollut, mutta nyt sen halusivatkin sijoittajat itselleen.

Piensijoittaja, joka pelaa omilla rahoillaan, varoo niiden arvon  säilymistä, ottaa huomioon sijoituskohteen mahdollisuudet maksaa osinkoja ja tyytyy kohtuulliseen, jopa vaatimattomaan tuottoon, kunhan se  ylittää pankin maksaman talletuskoron. Näin oli ennen ahneuden suurta valtakautta, jota nyt elämme.

Miten asiaan voisi vaikuttaa? Lainsäädännöllisiä ja fiskaalisia keinoja olisi, mutta uskallus niiden käyttämiseen puuttuu. Yrityksen maksamat osingot voisivat olla esimerkiksi verovapaita tiettyyn summaan tai osinkoprosenttiin asti, mutta sen jälkeen verotus nousisi progressiivisesti ja 20 % osingosta voisi leikata jo 50-60 %  verotuksella. Tästä olisi hyötyä osinkoja tuottavalle yritykselle, kun sille jäisi pääomia omaan käyttöön, ja vain jättimäiset ns. institutionaaliset sijoittajat saisivat hiukan nuolla näppejään ilman pelkoa niidenkään kaatumisesta.

Utopiaa, kyllä, koska markkinavoimat ovat niin mahtavia eikä Suomen hallitus uskalla tehdä edes omassa maassamme tarvittavia muutoksia osinkoverotukseen. Vai uskaltaisiko?

*   *   *

Paras palkka sieltä ja täältä,  13.2.2015

EU-tuomioistuin on antanut ratkaisunsa Suomeen lähetettyjen työntekijöiden oikeudesta saada palkkansa suomalaisten työehtojen mukaisesti. Kun siis vaikka Romaniasta tulee työntekijä Suomeen, hänen on saatava palkkansa meikäläisten sopimusten mukaisesti.

Miksi ihmeessä samaa periaatetta ei noudateta toisin päin? Eli kun suomalainen lähetetään töihin Romaniaan, niin kas kummaa, ei hänelle kelpaakaan sikäläinen palkkataso, vaan on maksettava jopa enemmän kuin Suomessa työskentelystä. Muistelen vanhaa sanontaa “oikein väärin kunhan kokoon käärin”, tämä jos mikä sopii suomalaiseen ammattiyhdistysajatteluun ja näköjään myös käytäntöihin.

Järjestäytymistä ja ay-toimintaa on aikoinaan tarvittu, mutta nykyään se muistuttaa lähinnä kapitalistista riistopolitikkaa.

*   *   *

URHEILUN KUSTANNUKSET LAPSIPERHEILLE , 12.2.2015                   

Urheilun osalta huomautan siitä, että kustannuksia aiheuttavat lähinnä joukkuelajit ja eräät erikoisharrastukset. Joukkuelajeissa harjoitusvuorot/salimaksut yms. sekä varustekokonaisuudet muodostavat joskus huomattavankin kustannuserän. Näin on monissa joukkuelajeissa, siksi olisi parempi kannustaa lapsia ja nuoria harrastamaan yksilölajeja, joiden kustannukset ovat usein minimaaliset; jopa kilpailutasolla. Ja jos puhumme tavallisista keskivertonuorista, niin harrastuksenomainen liikunta ei maksa oikeastaan mitään. Lenkkeillä, hiihtää, luistella, uida ... eivät maksa mitään, ja eikö kouluissa ole esimerkiksi lentopallokerhoja, joissa voi pelata vain kavereiden kesken.

Koululiikunnassa olisikin ohjattava oppilaat yksilölajeihin ja pyrittävä ohjaamaan innostus muualle kuin perheille kalliiksi käyvään jääkiekkoon.

Mitä ns. lastenkulttuuriin tulee, niin älkää nyt viitsikö käyttää sitä sanaa. Lapset leikkivät, ei se ole mitään kulttuuria, joka on aikuisten asia. Kaikenlaisesta turhuudesta olisi tälläkin alalla päästävä eroon. Jos kouluissa osataan tunnit suunnitella oikein ja tuntikehykset antavat myöten, niin lasten luovuutta voi mainiosti kehittää kuvataidetunneilla, käsitöissä, musiikissa ja muissa ilmaisutaidon aineissa ilman, että yhteiskunnan tarvitsisi satsata asiaan euroakaan ylimääräistä.

Olen itse ollut koululainen 1940-luvulla ja varakkaat vanhempani olisivat kyllä voineet kustantaa meille lapsille monenkinlaisia harrastuksia, mutta me harrastimme halpoja lajeja, yleisurheilua,  lentopallo- ja pesäpalloa laitumelle tasoitetuilla kentillä, hiihtelimme, luistelimme, järjestimme itse kisojamme eikä meidän tarvinnut maksaa kenellekään mitään. Aivan sama konsepti olisi ihan käypä yhä edelleen, jos luovuttaisiin kuluja aiheuttavista palloilulajeista ja kaikesta turhasta emmekä välittäisi vanhempien vaatimuksista.

Yksinkertainen liikunta, lukeminen ja piirtäminen, ne ovat halpaa ja hyvää toimintaa lasten ja nuorten hyväksi.

*   *   *

SUKUPOLVIEN VÄLINEN KUILU MEDIASSA,  10.2.2015

Onkohan koskaan eri sukupolvien välillä ollut niin syvää kuilua kuin nyt? Tämä juolahti mieleeni kun luin erästä sanomalehteä. Yhdellä huomaamattomalla palstalla kerrotaan suomalaistutkimuksen löytäneen lääkkeen leukemiaan. Eikö tämän pitäisi olla huomattava uutinen kuvineen ja taustoineen? Mutta ei, sellainen huomio on varattu lähes kokonaisella aukeamalla yrttivoiteille! Ja lähes joka lehdessä julkaistaan meille ikääntyneille täyttä utopiaa olevia “peliarvioita”, eikä suinkaan jalkapallosta.

Medialla pitäisi olla – oli ainakin ennen -  sivistyksellinen kansanvalistustehtävä. Runsaan sadan vuoden takainen media nosti suomen kielen sille kuuluvaan asemaan, taisteli sortovaltaa vastaan, loi pohjan suomenkieliselle sivistykselle. Viime vuosisadan puolivälissä, minun nuoruudessani, yliopisto tiedemiehineen, Suomen Akatemia, johtavat teollisuusmiehet ja muut henkilöt, joilla oli merkitystä maamme hyvinvoinnin ja sivistyksen kannalta, he saivat palstatilaa, näkyivät julkisuudessa olematta mitään “julkkiksia” nykymielessä.

Entä tänään. Kun leukemialääkkeen keksimisestä mainitaan yhdellä palstalla, jokin Pelle Miljoona, luullakseni muusikko, saa lähes aukeaman verran julkisuutta. Nuoruudessani tanssimuusikoita, soittajia ja erilaisia esiintyjiä ei pidetty juuri missään arvossa. Poikkeuksena tietysti Kansallisteatterin tähdet, mutta tunnetutkin näyttelijät joutuivat kesäisin tienaamaan elantonsa kiertelemällä maaseudulla muutaman hengen ryhmissä antamassa näytöksiään. Heitä pidettiin “komeljanttareina” kun nykyisin heidät löytää veroluetteloista paljon korkeammalta kuin tärkeämpää työtä tekevät opettajat, sairaanhoitajat ja monet muut rivikansalaiset.

Musiikki on jostakin omituisesta syystä noussut arvoon arvaamattomaan. Kun joku soittaja julkaisee uuden albumin, media on revetä nahoistaan eikä palstatila tahdo riittää, mutta kun tutkijat kaikessa hiljaisuudessa kehittävät uusia lääkkeitä, he saavat olla tyytyväisiä, jos asiasta edes mainitaan.

Eihän tämä näin voi mennä. Ei se, että nuoriso pelaa meille vanhoille outoja pelejä ja kuuntelee päivät pitkät korvakuulokkeistaan soittoa, voi olla mitenkään tärkeätä kun samaan aikaan maassa tapahtuu mittavia asioita. Kun valtiovalta on nääntymässä velkataakan alle, kun sosiaali- ja terveydenhuoltomme ovat kestokykynsä rajoilla, kun työttömyysluvut vaan kasvata, niin media vaan mässäilee grammyilla, oskareilla, jusseilla ja sen sellaisella oikeasti joutavilla asioilla. Nyt pitäisi ottaa pitkä askel  - hyvä etten sano  - körttiläisyyden suuntaan ja kohdistaa kansalaisten huomio julkkisten uusista albumeista siihen, mitä maassa ja maailmalla todella tapahtuu ja vaikuttaa meihin kaikkiin.

*   *   *

MIHIN KUVATAIDEKRITIKILLÄ PYRITÄÄN?  5.2.2015

Luen aika paljon kuvataidekritiikkejä Helsingin Sanomista, Aamulehdestä, Suomen Kuvalehdestä ja satunnaisesti muistakin medioista, ja olen jo vuosikymmenien ajan ihmetellyt, mihin niillä pyritään, mikä kriitikon tai yleensä kritiikin tarkoitus on?

Siis: mikä mahtaa olla kriitikon tarkoitus, kun hän näyttelyssä käytyään kirjoittaa lähes käsittämätöntä tekstiä, tosin melko selvällä suomella. Mitä tarkoittaa esimerkiksi kriitikko Karla Löfgrenin lause  ”Pelilaattojen tarkkarajainen selkeys kasvaa faktuaalisen sisältönsä yli hetkellisyydeksi, jonka kirkkaus valaisee”? (Al 5.2.)

Tai miksi hän yhden teoksen kohdalla viittaa William Blaken Tyger-runoon? Monenko lukijan hän kuvittelee tuntevan tämän 1827 kuolleen taiteilijan noin yleensäkään saati sitten hänen mainitun runonsa?

Sanakeikarointia, eikö niin. Oletan, että kriitikot kirjoittavat tekstinsä lähinnä toisille kriitikoille kilpaillen noilla käsittämättömillä lauseilla ja ilmauksilla. Meille taidenäyttelyissä kävijöille olisi paljon hyödyllisempää esitellä maalaus konkreettisemmin ja yksinkertaisesti sanoa, tuottaako se katsojalle esteettistä mielihyvää vai onko se sekasotkua (niin kuin Sari Bremerin Linnunrata) tai vastenmielinen (kuten vaikkapa eräät Teemu Mäen työt). Ja miksi kriitikko on tekstinsä kuvitukseen valinnut juuri tuon Linnunradan, vaikka viehättävämpiäkin vaihtoehtoja olisi näyttelystä löytynyt.

Jos kritiikin kirjoittaja asettaisi itsensä tavallisen katsojan asemaan ja kuvittelisi, ottaisiko hän tuon tai tuon teoksen kotiinsa tai haluaisiko hän sen johonkin julkiseen tilaan tuottamaan mielihyvää, niin eivätköhän kritiikit olisi aivan toisenlaisia ja silloin ne palvelisivat lukijaa, mikä sentään lienee koko jutun perimmäinen tarkoitus?

Tämä sama arvostelu koskee tietysti muittenkin taidelajien kritiikkejä. Kun kriitikot ”haukkuvat” jonkin elokuvan maanrakoon, niin on melko varmaa, että se saavuttaa katsojaennätyksiä. Ja sama koskee kirjallisuutta. Kun jotakin teosta ylistetään maasta taivaisiin, se yleensä on merkki siitä, ettei sitä kannata ostaa, vaan sitä ottaa mieluummin jonkin myydyimpien kirjojen listalta.  Näinhän se menee.

Taidehistoriallinen tutkimus on sitten aivan eri asia ja silloin arviointia kirjoittava voi vaikka kuulla kun taiteilija ”keskustelee” objektinsa kanssa tai hahmottelee hänen mielensä liikkeitä utopisissa sfääreissä, mutta sellainen ei palvele jokapäivistä lehden lukijaa, joka haluaa suhteellisen käypää tietoa siitä, minne kannattaa mennä, mitä katsomaan tai kuulemaan, minkä kirjan lukisi.

*   *   *

VIIHTEEN TILALLE TYÖYHTEISKUNTA,  30.1.2015

Meidän ns. hyvinvointiyhteiskuntamme merkitsee paljolti sitä, että yhteiskunta huolehtii mitä moninaisimmista asioista, jotka ennen ovat kuuluneet kansalaisten itsensä hoidettaviksi, ja voisivat kuulua edelleenkin. Tällainen hyvinvointi on tehnyt yhteiskunnasta jonkinlaisen ylivelkaantuneen viihdemaailman, jossa tärkeitä asioita ovat festarit, fiilistelyt, bandit ja keikat, televisiosta tulvivat viihdeohjelmat ja muu joutava. Yhä vähemmälle on jäänyt työnteko.

Viihdeyhteiskunnasta olisikin palattava työyhteiskuntaan, jossa huvittelu olisi sivuasia ja pääpaino korostetusti työnteolla. Jotta Suomi selviäisi tästä valtiontalouden tavattomasta alijäämästä, meidän olisi kaikkien töihin kykenevien olla ahneita työlle, kuten Kekkonen aikoinaan sanoi. Kunpa eduskuntakin panisi joutavat ja usein turhat uudistuksen toistaiseksi pinon alimmaisiksi ja paneutuisi tosissaan työpaikkojen luomiseen, työmahdollisuuksien lisäämiseen, työhön kannustamiseen ja työn kunnioittamiseen sen sijaan että pelleillään kaikenlaisilla subjektiivisilla oikeuksilla ja muka-uudistuksilla.

*   *   *

POLITIIKKA ON KORJATTAVISSA ,  29.1.2015

Lehtemme esitteli (Al 29.1.) rikki olevan politiikkaamme korjaussarjan. Noilla sixpack-korjauksilla voisi saada aikaan kosmeettisia parannuksia, mutta osa niistä ei merkitse käytännössä juuri mitään – kuten kansanedustajien määrän puolittaminen – kokonaistilanteen kannalta.

Nyt on aika todeta, että se, mitä kutsumme hyvinvointiyhteiskunnaksi, merkitsee pikemminkin viihdeyhteiskuntaa kuin todellista hyvinvointia. Ihmisille, ja osin poliitikoillekin, viihde ja viihteenomaiset toiminnot näyttävät olevan ykkösasemassa. Pitää olla mielihyvää, sallimista, fiilistä, brändäystä, bändiä, coolia, festareita, twitteriä, selfieitä, nauravia naamoja . . .

Ei näin päästä lamasta pinnalle. On irtauduttava viihdeyhteiskunnasta ja palattava vakavaan työn yhteiskuntaan. Yhteiskuntaan, jossa työtä arvostetaan, tehdään työtä ja eletään työstä ja työlle. On rohjettava katsoa, olivatko jotkin asiat ennen paremmin, ja jos olivat, palattava siihen. Otettava ensin kaksi askelta taaksepäin ja sitten edettävä askel kerrallaan.

Tämä merkitsee hyvinvoinnista leikkaamista, mutta onhan siinä, hyvänen aika, sentään leikattavaakin. Rahaa jaetaan liian paljon liian moniin enemmän tai vähemmän turhiin kohteisiin.

Olen itse elänyt lapsuuteni sotavuosina ja muistan hyvin ne niukkuuden ajat, jotka olivat myös aikoja, jolloin Suomen kansa oli fyysisesti terveempää kuin nykyisin. Niukkuudesta ja pulasta huolimatta kaikki tulivat kuitenkin toimeen. Sotavuosien jälkeen palasimme sotaa edeltäneiden hyvien vuosien tasolle ja teimme monia tärkeitä uudistuksia. Verotus oli silti kohtuullista. Esimerkiksi 1950-luvulla keskituloisten veroaste oli noin 25 % ja verotus alkoi kiristyä merkittävästi vasta 1960-luvun lopulla ja 1970-luvun alussa, jolloin tosin tehtiin suuria yhteiskunnallisia uudistuksia, mutta näin jälkeen päin tarkasteltuna ja nykytilannetta vasten peilaten on syytä kysyä, olivatko ne kaikki tarpeen toteutetussa laajuudessaan?  Ne pysyivät silti kohtuuden rajoissa, sillä valtion velka on vasta viime vuosikymmeninä kasvanut miljardimittoihin.

Kun valtion velka BKT:sta oli 1960 vain 10,11 % ja 1970- ja 1980-luvuilla päästiin alle kymmeneen prosenttiin, niin nyt se on noin 48 %. Mitä tässä välillä on tapahtunut?  Onko viihdehyvinvointiin satsattu liikaa, onko lisätty muka-demokratian kustannuksia, suojellaanko liikaa? Eikö olisi jo aika tarttua punakynään vakavasti ja pyyhkiä yli paljon siitä, mitä on 1990 jälkeen  -  jolloin valtion velka oli vain 10,5 %  -  kasattu valtion ja veronmaksajien kustannettavaksi?

Nyt tarvitsemme todellisia valtiomiehiä, jotka eivät katso vain omaa ja puolueensa etua ja vaalimenestystä, vaan jotka uskaltavat tarttua suuriin saksiin ja rohkenevat leikata hyvinvointimme kohtuulliselle tasolle ja palauttaa uskon työhön ja työntekoon. Joutenolon aika on  nyt ohi.

*   *   * 

HISTORIA TOISTAA ITSEÄÄN, 21.1.2015

Olen lueskellut professori Juhani Suomen uusinta versiota hänen teoksestaan  “Talvisodan tausta”. Kirjan sanotaan olevan täydellisin kuvaus mm. Suomen ja Ruotsin pyrkimyksistä puolustukselliseen yhteistyöhän ja ns. Jartsev-kontakteista. Täydellisyydestä johtuu, että yli 500-sivuinen teos on paikka paikoin hiukan puisevaa “asiakirjahistoriaa”, mutta onhan se muuten mielenkiintoista luettavaa.

Suorastaan hämmästyy, miten historia toistaa itseään. Neuvostoliito kokeili Suomen valppautta 1938 lukuisilla tahallisilla ilmatilan loukkauksilla, meriliikenteen häiritsemisellä ja monella rajarauhan rikkomisella.  Aivan samanlaista kiusantekoa kuin vuoden 2014 aikanakin esiintyi. Ja niin kuin Neuvostoliitto silloin niin Venäjä nyt kieltää loukkaukset tai vähättelee niitä.

Entä Suomen ja Ruotsin neuvottelut puolustusyhteistyön tiivistämisestä. Niitä käydään parhaillaankin ja käytiin ennen talvisotaa. Silloin ne eivät johtaneet puheita pitemmälle ja mahtaisiko niistä nytkään olla tosipaikan tullen mitään hyötyä?

Kolmas hätkähdyttävä samankaltaisuus on silloisen Neuvosatoliiton eristäminen muusta Euroopasta ja jättäminen suurvaltapolitiikan ulkopuolelle eräänlaiseksi hylkiövaltioksi.  Entä nyt, eikö meillä ole sama tilanne. Venäjä on eristetty, on pakotetoimia ja muita nöyryytyksiä. Ratkaisemattomia ongelmia.

Tilanne sitä edeltävine rajaloukkauksineen ja uhkavaatimuksineen johti 1939 sotaan. Mitähän kaikesta tästä seuraa 2015? Onko historiasta opittu mitään?

*   *    *