Share |

Venetsia 2017

VENETSIA 2017  -  38. kerta

TAAS KERRAN VIIPURISSA   .   .   .   .   .  EI KUN VENETSIASSA

Toisena pääsiäispäivänä aamupuolella syntyi päätös: lähdemme Venetsiaan. Olen viikkokausia miettinyt eri vaihtoehtoja, kun minun pitäisi lähteä olympiataiteilijoitten OFAA:n jäsenenä Malagàn Art Fairiin tai WAG:n jäsenenä yhteen suureen näyttelyyn Kroatiaan. Päätin, etten lähde kumpaankaan, vaan entiseen tapaan Venetsiaan. Oikeastaan uusien paikkojen hylkääminen johtui juuri siitä, että en ole koskaan ennen käynyt niissä, ja näin vanhuksena on viisaampaa mennä sellaiseen kohteeseen, jonka tuntee hyvin. Ettei eksy tai muuta sellaista.

Kutsut Espanjaan ja Kroatiaan . . .

Tässä iässä ei mielellään  -  tai en minä ainakaan  -  lähde uusiin tuntemattomiin paikkoihin, ja vaikka varsinkin Malagà kutsuisi, erityisesti, kun siellä pidetään samalla  OFAA:n vuosikokouskin. Tein kuitenkin mielestäni aika hyvän työnkin Malagan taidemessuja varten. Kroatia taas, muuten kyllä, mutta kun Zagrebista pitäisi vielä mennä linja-autolla parinsadan kilometrin päähän ja olla siellä ainakin viikko ja puhua englantia, niin ei oikein. Jäljelle jää siis vain ainainen Viipurin korvikkeeni, Venetsia. Lisäksi tämä on tavallaan juhlamatkakin, syksyllä tulemme olleeksi 30 vuotta avioliitossa. Sitä kannattaa juhlia. Niin, ja syksyllä tulee 60 vuotta ensimmäisestä mielipidekirjoituksesta!

. . . mutta kuitenkin Venetsiaan

Äkkiä päätin niin. Soitin Finnairille, kun en saa niiden nettisivuista selvää, ja varasin lennot. Sitten sähköpostia kolmeen tuttuun hotelliin. Valitsin sen, joka vastasi ensimmäiseksi: Bel Sito, ihan hyvä vaihtoehto campo S.M. del Giglion varrella ja vaporetto ykkösen pysäkin lähellä. Sitten vielä varasin Lentoparkista autopaikan ja ostin vaporettoliput koko ajaksi.

Täytyy sanoa, että mitä enemmän yritysten nettisivuja ”kehitetään”, sitä vaikeammiksi ne käyvät. Esimerkiksi Kangasalan Dextrasta oli ennen hyvin helppo varata aika, nyt se on netin kautta lähes mahdotonta, niin monimutkaisiksi sivut on tehty. No, ehkä ne ovat helppoja nuoremmille.

Konserteissa . . .

Saimme sattumoisin liput Karita Mattilan lied-konserttiin Tampere-talossa 26.4. Hieno ilta. Kuulimme Brahmsia, Wagneria, Alban Bergiä ja Straussia sekä ylimääräisenä numerona Merikantoa. Minusta vain säestäjä Ville Matvejeff elehti hiukan liikaa. Ehkä ns. eläytyi, mutta olen aina vastustanut ”eläytymistä”, jo koulupoikana osasin inhota eläytymiseen liittyvää ilmeilyä ja kiemurtelua. Siitä oli puhetta kerran kotona kun olimme olleet katsomassa jotakin teatteriesitystä seuraintalo Nuijalla, ja ihmettelin esiintyjien outoja asentoja ja naamanvääntelyä. Äiti selitti sen olevan rooliin eläytymistä. Sen jälkeen olen aina inhonnut kaikenlaista eläytymistä, joka nykyisin on saavuttanut suunnattomat mittasuhteet erilaisilla areenoilla pidetyissä muka-konserteissa.

Äitienpäivänä olimme Santtu-Matias Rouvalin johtamassa konsertissa Tampere-talossa kuulemassa Sibeliuksen viulukonserttoa ja viidettä sinfoniaa. Konsertti oli tavallaan Tampereen Filharmonian kenraaliharjoitus, sillä he olivat lähdössä Japaniin konsertoimaan. Rouvali oli aivan erinomainen ja sekä solisti että orkesteri onnistuivat hienosti.

. . . ja avajaisissa

Heti seuraavana iltana oli taas pantava solmio kaulaan ja hankkiuduttava Postimuseoon huomattavan näyttelyn avajaisiin eli esillä on kuningatar Elisabeth II:n kokoelman aarteita sekä museon omia harvinaisuuksia. Englannin Suomen-suurlähettiläs avasi näyttelyn. Olin eilen Tampere-talossa tavannut Postimuseon  kokoelmapäällikön seurassa englantilaisen herran, joka kuuluu näyttelyn järjestäjiin, ja nyt tapasin hänet uudestaan ja onnistuin ihmeekseni keskustelemaan hänen kanssaan aika sujuvasti englanniksi. Englanti on ollut heikoin kieleni, mutta kiitos taiteilun, sen taito on kyllä parantunut, sillä niin postitaiteen kuin olympiataiteilijoittenkin kaikki kirjeenvaihto ja muut keskustelut tapahtuvat englanniksi. - Sodan jälkeisinä vuosina en edes tahtonut oppia englantia, koska Englanti oli julistanut sodan Suomelle maamme itsenäisyyspäivänä 6.12.1941.

Hautajaisissa

29.4.2017 olimme Mikon rakkaan Vaarin, Toivo Reinekarin hautajaisissa Kangasalan kirkossa. Laskin Raunin kanssa kukkalaitteemme ja sanoin pari sanaa. Muistotilaisuus oli Kangasalan seurakuntatalolla, jossa oli koolla kolmisenkymmentä omaista ja ystävää. Palautin mieliin lähes 70 vuoden takaiset tapahtumat Epaalan, Kuulialan ja Kirvun urheiluotteluista, joissa tapasin kirpulaisten joukkuetta vahvistaneen iharilaispojan Toivo Rämön. Hän oli kova hiihtäjä ja hyvä pesäpalloilija. – Hän muutti sittemmin nimensä Reinekariksi kun nai talontyttären, joka ei hyväksynyt siirtolaispojan karjalaista sukunimeä!

Niin, nämähän olivat jo toiset hautajaiset.  Olimme olleet helmikuun alussa serkkuni Pekan hautajaisissa Sääksmäen kivikirkossa ja muistotilaisuudessa Pappilanniemen kurssikeskuksessa. Niin se suku pienenee tästä vanhemmasta päästä; Osmon sukuhaarasta on enää Jukka elossa.

Laihduttamista

Yleensä elämä on sujunut ilman häiriöitä tai ongelmia sitä vähäistä seikkaa lukuun ottamatta, että leikattu lonkka on alkanut jälleen hiukan vaivata. Sitähän on operoitu jo kahteen kertaan, toivottavasti ne kuitenkin riittävät ettei tule kolmatta kertaa. Kun joulun jälkeen painoin noin 103-104 kg ryhdistäydyin ja aloin laihduttaa sellaisella ohjelmalla, että syön vähän vähemmän kuin ennen ja sauvakävelen enemmän. Tämä on toiminut mainiosti ja kesäkuun 14. päivänä alitin 90 kg. Siis viidessä ja puolessa kuukaudessa 13 – 14 kg pudotus ja täysin vaivattomasti. Nyt tavoitteena on pysyä kahdeksalla alkavassa luvussa. Lähtöpaino alkoi juuri ja juuri kahdeksalla, 89,7.

Mielipiteitä

Kesäkuun alkupuolella oli Hesarin nettilehdessä kirjoitukseni suomalaisten vaatimattomasta asumistasosta. Kirjoitus oli parin päivän ajan luetuin lehden mielipiteistä! Ja seuraavaksi Iltalehdessä oli kirjoitukseni heti pääkirjoituksen alla; siinä oli muutamia kommenttejani professori Hiilamon 15 kohdan raportista. Niin, olen edelleenkin jatkanut lehtiin kirjoittelua, syksyllä tulee 60 vuotta en-simmäisestä mielipidekirjoituksestani. Niitä on ollut kaikkiaan 88 eri lehdessä, tosin luvussa ovat mukana kaksi sukuteostani ja pari kirjaa, joihin olen kirjoittanut luvun tai kappaleen.

Kyllähän tätä tekstiä syntyy, mutta yksi ei lähde liikkeelle, ja se on omaelämäkertani, jota olen aloitellut monta kertaa, mutta ei ole ollut oikein ”inspiraatiota”. Muutamat ystävät ovat pyytäneet matkoistani kirjaa, mutta sitä en ole toistaiseksi edes harkinnut. Aikaahan kyllä olisi kun olen ”virallisesti” lopettanut taiteilun saatuani 25 vuotta täyteen sitä lajia harrastusta. Se on kyllä antanut paljon, pääsyn mukaan Venetsian Biennaaliin sen juhlavuoden kunniaksi 2003 sekä kaksi matkaa Pekingiin, olympialaisiin 2008 ja toiseen näyttelyyn 2010. Myös postitaiteilun lopetin kun lahjoitin kokoelmani – yli 2000 työtä – Suomen Postimuseolle, mutta aina silloin tällöin vastailen kutsuihin.

Matkapukeutumisesta

Matkamme on siis maanantaista lauantaihin viikolla 26. Vanhaan tapaan aloin ajoissa, jo lauantaina, valita vaatetusta. Asia, jossa ehkä poikkeamme tavallisista turisteista, sillä otamme edustavat asut mukaan, emme sortseja, lenkkareita tai sandaaleita. Koska venetsialaiset ovat aika kyllästyneitä kaupunkiin vyöryviin turisti-laumoihin – vaikka he ylläpitävätkin kaupungin matkailuelinkeinoa -  ja turistien palvelu täpötäysissä menu turistico-paikoissa saattaa olla välinpitämätöntä, niin he toisaalta arvostavat hyvin pukeutunutta ja italiaa osaavaa vierasta. Onneksi olen oppinut italiaa niin hyvin, ettei minulta enää kysytä mistä päin Italiaa olette? vaan kysytään, missä kaupunginosassa asutte? sillä Venetsian kaupunginosien, sestieri, murteet eroavan jonkin verran toisistaan.

No, tulipa selitystä pukeutumisesta, mutta jokaisella meistähän on omat tapamme ja matkustustottumuksemme.

Venetsiaan lähtökommellusten kautta

Maanantaina 26.6. Menomatkalla lentokentälle oli monta ohimenevää kommellusta, joista ei sen enempää, mutta huomattavin oli sitten pysäköinti väärin hyvin puutteellisten ohjeitten takia, ja siitä koituva selvittely Finavian infossa. Järjestyi. Mutta sitten taas kommellus, olimme lunastaneet Finavian Premium-turvatarkastuksen, mutta emme löytäneet sitä eikä lähtöselvitystään tiennyt sellaisesta mitään. Niinpä tavalliseen turvatarkistukseen, jossa Raunin käsilaukkua tutkittiin kovasti; antaisikohan turva-avaimemme infonuppi jonkin hälytyksen?

Venetsiassa astumme koneesta +25 lämpöön. Sitten seuraava vanhuudesta johtuva ongelma. Kun meidän piti lunastaa ennakkoon  maksetut vaporettolippumme, emme löytäneet oikeata laitetta, tai jos löysimme, emme ymmärtäneet siitä mitään. Lopulta päädyimme toimistoon, joka yritti ohjata takaisin laitteille, mutta kun selitin, että olemme anziani, vanhuksia, emmekä osaa, myyjä heltyi ja tulosti lippumme.

Puhelias taksi

Taksiin. Juttelin kuljettajan kanssa ja hänelle olimme ensimmäiset italiaa puhuvat suomalaiset. Hän oli asunut 20 vuotta Venetsiassa, mutta ammatinharjoittamisen takia on käytännöllisempää asua Mestren puolella lähellä lentokenttää.  Kovin mukava tyyppi, joka ajoi meidät liikennesääntöjä hiukan luovasti tulkiten lähelle 1:n pysäkkiä.

Hotelliin, ja ensimmäinen ateria

Vihdoin hotellissa noin klo 20. Olin vanhana asiakkaana pyytänyt hyvän huoneen, ja kyllä sellaisen saimmekin. Venetsialaiseksi varsin tilava huone ja ennen kaikkea säilytystiloja oli jopa liikaakin: iso vaatekaappi, iso lipasto ja yöpöydässäkin laatikkotilaa. Niente problemi, allora. Kylpyhuone oli kokonaan uusittu ja suorastaan loistelias. Tilaamani pitkävartiset ruusut loistivat lipaston päällä.

Syömään, tottakai, campon laidalle Ristorante al Giglioon. Rauni ottaa alkuruoaksi tomaattikeiton, johon on hyvin tyytyväinen. Se ei ollut mitään litkua vaan oikein paksua ja hyvin maustettua, ruokaisaa. Itse nautin prosciuttosta ja melonista. Pääruokana grillipihvit, ja kyllähän hyvin grillatut pihvit aina hyviä ovatkin. – Nukkumaan puolen yön paikkeilla.

Tiistai 27.6. Aikaisin ylös. Aamiainen oli runsas ja hyvä. Muistelin ensimmäistä kertaani tässä hotellissa joskus 80-luvulla, jolloin aamiaiseen kuului kuppi kahvia ja kuiva korppu. Niin ne ajat muuttuvat ja hotellitkin sopeutuvat.

Tapaaminen vanhan ystävän kanssa

Meillä on tapaaminen 9.30 vanhan ystäväni monitoimimies Giovanni Camuffon kanssa. Hän on minua pari vuotta nuorempi, mutta on jo vähän raihnainen ja kävelee huonosti; polvet vaivaavat. Kävelemme hitaasti jutelleen niitä näitä ja menneitä muistellen. Hän tarjoaa meille kahvit Florianilla, sisällä baaritiskillä, josta kahvin saa halvemmalla kuin ulkona. Muistattehan, että aidot venetsialaiset suosivat Floriania, koska jonkin sodan aikana miehittäjät olivat istuneet Quadrin puolella.

Jatkamme yhdessä Salizzada San Liolle, koska tarvitsemme klubitakkiini yhden napin kadottamani tilalle, ja sieltähän se nappikauppa löytyykin vanhalta paikaltaan. Rauni ostaa kaikki isot napit ja vaihtaa ne sitten hotellissa.  Täällä eroamme Camuffosta, hän menee kotiinsa lepäämään.

Kukkaostoksilla

Alkaa sataa, ostamme kympillä ison hyvä sateenvarjon ja menemme kukkakauppa Le Cofé Tofelisiin, Campo San Salvadorin laidalla, siihen suureen ja tunnettuun, ja Rauni valitsee kukat, jotka liike toimittaa huomenna kotiin rouvalle, jonka luokse menemme sitten illalla.

Vellovat ihmismassat

Jossakin nimettömäksi jäävässä paikassa Rauni syö lasagnen ja minä carbonaran, näistä ei sen enempää, vain nopea tankkaus.  Pienen siestan jälkeen ajamme vaporetolla Rialtolle, käväisimme tavaratalo Coinissa ostoksia tekemättä, jossakin nautimme jäätelöt, ja jatkamme kävelyä harmissamme samasta asiasta josta venetsialaiset oikein kiukuttelevat eli turistien tulvasta. Eikä syyttä. Ihmismassat vellovat hallitsemattomasti kapeilla kujilla ja päätyvät Markuksen torille kirjavana, sorisevana massana, jonka läpi paikalliset vaivoin pääsevät. Turistien ostostottumukset ovat häätäneet monet hyvät liikkeet vilkkaimmilta kauppakaduilta ja tilalle ovat tulleet sekalaista kirjavaa rojua ja krääsää myyvät kauppiaat.

Harry´s Bar

Poikkeamme Harry´s Barissa, vanhassa kantapaikassani, mutta se ei ole enää mitään sen jälkeen kun paikan hengen ja kuuluisuuden luonut Arrigo Cipriani on jättänyt asiat nuoremmille. Nyt se on rahantekokone ilman sitä kiehtovaa ilmapiiriä, jossa viihtyi. Tänään yksi bellinikin maksaa 21 euroa. Aineskustannukset lienevät muutaman sentin ja sekoittaminen vie joitakin sekunteja, joten kate on mahtava.

Minun täytyy oikein kerrata näitä Harry´s Bar-muistojani. Olin ensimmäisen kerran syksyllä 1982 ja sen jälkeen olen käynyt näiden vuosien aikana kaikkiaan 154 kertaa. Vuosien varrella aloin viihtyä oikein hyvin, tarjoilijat tunsivat minut, ja dottor Cipriani pysähtyi aina juttelemaan. Tutustuimmekin, ja olimme välillä kirjeen-vaihdossakin, kun olin lukenut hänen teoksensa La leggenda dell´ Harry´s Bar (ISBN 88-200-2549-3-92-I-97). jossa hän kertoo elävästi mm. New Yorkin ravintoloittensa alkuvaiheista.

Olin niin hyvä asiakas, että usein sain ilmaisen tervetulodrinkin, ja kerran tai kaksi laskua koko illastani ei esitetty laisinkaan, tarjoilija vain hymyili levitellen käsiään. Mutta se paikan ilmapiiri, se oli niin mielenkiintoinen. Tarjoilijoita oli aivan tarpeeksi, kukaan ei joutunut odottamaan, ja melkein kaikki tarjoilijat puhuivat kahta-kolmea kieltä. Kaikki toimi moitteettomasti ja ruoka oli erinomaista. Kun kerran ihmettelin, miksei HB näy Michelinin oppaissa, Cipriani totesi sen olevan Michelinin vahinko, ei HB:n. Syynä on ehkä ollut se, että ruoka-annokset täällä ovat vuodesta toiseen samat, ja ne ovat suuria ja jossakin määrin kotiruoan tapaisia ilman fine dining-hienostelua. Jos nyt jotakin tahtoo arvostella, niin hintatasohan on hirvittävä, ainakin kaksi kertaa Venetsian muiden huippuravintoloiden hintojen yläpuolella, mutta eihän sitä pelkästä ruoasta maksakaan.

Illallinen La Caravellassa

Matkalla hotelliin tilaan illaksi pöydän Ristorante La Caravellasta, joka on hotelli Saturnia & Internationalen kyljessä, avotaivaan alla.  Olin käynyt täällä ensi kerran jo 1982.

Erinomainen palvelu. Mietimme Raunin kanssa, mitähän tarjoilijat ajattelevat turisteista, jotka tuppautuvat tällaiseen hienoon ravintolaankin revityissä farkuissa, sandaaleissa, tatuointeineen, kun tarjoilijoilla on valkoiset paidat, mustat housut ja jalkineet, musta ”mirri” leuan alla, ja hovimestareilla musta takkikin. Ei ihme, että paikalliset puhuvat halveksuvasti turisteista, vaikka toisaalta juuri he ylläpitävät Venetsian matkailua.

Rauni ottaa alkuruoaksi sardine in Saor, minä tavalliseen tapaani prosciuttoa ja meloneja. Pääruokana meillä molemmilla on herkulliset tornedoot.  Sitten vielä jäätelöt ja kahvit. Runsaaseen henkilökuntaan kuuluu myös hauska nuorimies, joka kulkee ympäri ja kysyy, tarvitaanko pippuria. Hän huomaa voivansa jutella kanssamme, ja vertailemme pippuria eri ruokien kanssa, kerron muun muassa viherpippurikastikkeesta mansikoitten kera, ja hän esittelee omia kokemuksiaan. Nuorukainen on selvästi omalla alallaan.

La Biennale ja Damien Hirst

Keskiviikko 28.6. Nautimme aamiaisemme hotellin ulkopuolella katsellen hiljakseen viriävää katuelämää. Kymmeneksi menemme Palazzo Grassiin ihmettelemään Damien Hirstin valtavaa pääteosta ja lukuisia muita suurempia ja pienempiä. Esillä oli myös hänen piirroksiaan, joista näkee sen miten taitava piirtäjä hän on. Sama juttu kuin Picassolla, joka hänkin oli erinomainen piirtäjä, asia, mikä tahtoo unohtua hänen myöhempiä maalauksiaan katsellessa.

Monissa Hirstin töissä on kultaa ja hopeaa, aika runsaastikin, joten kerää kysymys, mistä hän on saanut varoja tällaiseen luomistyöhän, ja rahan lisäksi aikaakin on kulunut. Mies on sentään vielä aika nuori, syntynyt 1965. Hän on ollut tosin tunnetun Saatchi Galleryn hoivissa ja kerännyt omaisuuksia miljoonahintaisista töistään. Muistamme platinaisen pääkallon, johon on upotettu 8601 timanttia. Vuonna 2007 hän myi teoksensa Lullaby Spring 14,4 miljoonalla eurolla! - Tähän näyttelyyn hän väittää uhranneensa 50 miljoonaa puntaa. Se on sitä aikalaistaidetta se! Ja kuitenkin se on suurelta osin ”feikkiä”, sillä monet teokset esitetään pronssitöinä, vaikka todellisuudessa ne ovat maalattua muovia.

Grassista kiersimme Campo San Angelon ja Campo Maninin kautta Calle dei Fabbria ja pikkukujia pitkin La Fenicen aukiolle. Siellä Al Theatro nimisessä ravintolassa nautimme välipalan. Vaikka täällä on valkoiset pöytäliinat ja kankaiset lautasliinat niin turistitulvan takia palvelu on sitä ja tätä ja ruoka nyt vain syötävää.  Otan gnocchi al ragù, joka on yleensä aika varma valinta. Rauni pyytää pienen Margherita-pizzan ja saa  valtavan, josta jaksaa nauttia vain osan. Kun ruokahalu on tyydytetty menemme huoneeseemme pitkälle siestalle ja valmistautumaan illan vierailua varten.

Päivällinen palazzossa

Rauni on jäsenenä kansainvälisessä soroptimistijärjestössä ja on sitä kautta tutustunut muun muassa muutamiin italialaisiin sisariin. Nyt menemme tapaamaan Giancarla Portieria. Klo 19 seisoimme Coinia vastapäätä olevan palazzon ulko-ovella, johon samalla ilmestyy vanha tuttavani Michela Vianello miesystävänsä Antonio Cucinotton kanssa. Sataa rankasti, ukkonen jyrisee.

Talossa on hissi, jolla nousimme viidenteen kerrokseen. Siellä asuu tämä Giancarla Portieri, jonka minäkin olen kerran tavannut. Iloiset jälleennäkemiset ja tervetulobellinit. Kehun niitä paremmiksi kuin vastaavia Harry´s Barissa. Odottelemme yhtä Fabiota, mutta kun häntä ei kuulu, käymme pöytään. Illallinen, la cena, oli ollut tarkoitus nauttia terassilla, mutta jatkuva sade piti meidät sisätiloissa. Olisi varmaan ollut upeaa olla niin korkealla Venetsian kattojen yllä.

Rouvan asunnossa on ainakin 4-5 huonetta keittiön sekä tilavan kodinhoitohuoneen ja kylpyhuoneen ohella. Yhdessä huoneessa on kaunis flyygeli. Kaikkialla on hopeisia koriste-esineitä, seinillä hienoja taidekankaita. Tämän hopeiden esillä pitämisen olen huomannut olevan tapana useiden italialaisten tuttavieni kodeissa. Pääsemme heti keskustelun alkuun rouvan kanssa, kun meilläkin on samojen venetsialaisten tekstiilitaiteilijoiden töitä kotona.

No niin, alkajaisiksi saamme spelttirisottoa. Spelttihän on tullut Suomenkin markkinoille, se on jotakin ikivanhaa jalostamatonta ”alkuvehnää” ja tarjoillaan nyt keitettynä, runsaasti öljyä joukossa ja vain muutamia silputtuja vihanneksia. On oikein hyvää ja otan lisääkin. Speltin aikana saapuu Fabiokin, oikein hauska ja puhelias italiaano.

Tätä seuraa erittäin runsas valikoima perinteisiä antipastoja, joukossa tietysti prosciutto mehukkaan melonin kera, mozzarellaa tomaattiviipaleiden kanssa, bresaolaa eli suolattua naudanpaistia Lombardiasta, ja kaikenlaista muuta, mitä en nyt saa mieleeni. Juomana on proseccoa ja alueen – Veneton – täyteläistä valkoviiniä. Pääruokana oli jonkinlaista venetsialaista piirakantapaista. Lopuksi sitten jäätelöt.

Fabion touhukas italialaisuus tulee esille siinäkin, kun hän hakee jäätelön palazzon katutasossa olevasta gelateriasta ja kirjoittaa oikein  lapulle, mitä kukin toivoo, mutta eihän se niin mennyt! Hän on lapustaan huolimatta unohtanut yhden vaniglian ja saa käydä uudelleen alhaalla. Se oli kaikista vain hauskaa, eniten Fabiosta itsestään.

Michela Vianello, cavaliere al merito della Repubblica

Tällä Michelalla on ollut aikaisemmin galleria, jossa oli minunkin näyttelyni kerran 90-luvulla. Kas vain, se näköjään puuttuukin luettelostani?  Nyt hän on arvostettu taiteen professori ja taiteellinen johtaja, saanut valtion kunniamerkin mukana cavalieren arvonkin.  Mutta niin italialainen, niin italialainen. Kun sovimme, että lähetän hänelle eräitä kuviani, niin hän  - Venetsiassa syntynyt ja siellä ikänsä asunut  - joutui kysymään omaa postinumeroaan kaveriltaan! Tai mistäpä tuon tietää, mutta luulen kyllä, että jokainen täysikasvuinen suomalainen  sentään tietää oman postinumeronsa?

Koko ajan vallitsee iloinen puheensorina, ja vaikka meitä on vain kuusi, silti saattaa samaan aikaan olla useampia vilkkaasti juttelevia pikku ryhmiä kunnes kaikki taas olivat saman aiheen kimpussa. Mutta nämä italiaanot, he olivat kovasti hämmästyneitä kuullessaan, että Suomi kuuluu EU:iin ja käytämme euroa!

Päätimme vierailumme kymmenen maissa ja kun ei enää satanut, kävelemme märkiä kujasia hotelliimme ja pääsemme vuoteeseen noin 23 paikkeilla.

Raitiovaunulla Mestreen

Torstai 29.6. Hyvin nukuimme. Sateen jälkeen päivä paistoi kirkkaalta sinitaivaalta, jolla näkyi vain muutama valkoinen hattara. Puoli kymmeneltä ajamme vaporetolla Piazzale Romalle, jossa nousemme raitiovaunuun. Täällä se on yksiraiteinen, joka tamperelaisten poliitikkotuttavieni mukaan ei sovi Tampereelle muka kaatumisvaaran takia. Ja pyh, sanon minä. Kulku on nopeaa, joustavaa ja lähes äänetöntä, sillä alla on jonkinlaiset kumitelat eikä mitään rautapyöriä. Mestren Coinissa Rauni etsi ja etsi vaan ei löytänyt itselleen mieluisaa kesämekkoa. Sitten kiertelimme viihtyisää Piazza Favrettia ja menemme lounaalle ennestään tuttuun Ai Veterinari-ravintolaan.

Viihtyisä veteraaniravintola

Hovimestari, pitkä vanhempi rouva, sanoi muistavansa meidät edelliseltä kerralta. Hän suositteli alkupaloiksi aikomamme bresaolan asemesta Friulin alueella savustettua prosciuttoa nimeltään culatello, rucolan ja öljyn kera. Ohuen ohuita hyvin herkullisia viipaleita. Hänen mukaansa culatelloa saa vain suhteilla yhdestä pienestä kylästä. Mutta kuten täällä hyvissä ravintoloissa on tapana, ensin tulee keittiön tervehdys. Se on tällä kertaa pieni lautasellinen hyvin maistuvaa soseutettua hernekeittoa, jossa on mukana, samaten soseutettuina, hiukan perunaa ja sipulia. Ja tietysti öljyä. Täytyy kokeilla kotona.

Pääruokana on uunissa haudutettua lammasta. Niin mureaa, että haarukalla saattaa pilkkoa, ja jo ensi palassa maistaa sen oikein hyvän lampaan maun. Lisukkeena oli vain muutamia paistettuja perunoita. Tämä oli parasta Italiassa koskaan saamaani lammasta, ja kerroinkin sen emännälle. Ja hinta! Tämä agnello al forno maksoi vain 15 €, kun vastaava annos Venetsian huippuravintoloissa saattoi olla jopa 70 euroa! Näin hyvää lammasta en ole tainnut saada sitten Tromssan Peppermöllerissa joskus 1979 nauttimani jälkeen!

Jälkiruokana on minttujäätelöä johon on raastettu joukkoon päärynää ja sen päällä on vielä raparperihilloketta. Hyvin mielenkiintoinen ravintolan oma sovellutus. - Lainaankin tähän omaa matkakertomustani vuodelta 2013:

”Erinomainen paikka, viihtyisä, valkeat liinat pöydillä, kohtelias hovimestari. Takan päällä pienoisveistokset 12 veteraanista, jotka olivat perustaneet ravintolan ja lahjoittaneet sen eräässä aikaisemmassa sodassa kaatuneitten toveriensa leskille. Ruoka on korkeatasoista, tarjoilu moitteetonta.”

Raitiovanulla takaisin ja pitkä kävely paahtavassa helteessä Ple. Romalta hotelliin. Ja sitten ansaitulle siestalle.

Vivaldia kirkossa

Olemme varanneet liput kirkkokonserttiin Chiesa San Vidalessa. Kyseessä on Vivaldin ym. viulusävellyksiä ja esiintyjät tunnettuja paikallisen Interpreti Veneziani-yhtyeen jäseniä. Mutta tätä ennen oikein ala-arvoinen ateriantapainen.

Kun olemme lähellä kirkkoa, mutta aikaa on vielä, päätämme istahtaa yhteen trattoria-pizzeriaan kevyelle aterialle. Rauni tilaa lasagnen ja minä gnocchi al ragu. No, kyllä kai mainitut ruoat olivatkin lautasella, mutta paksun tomaattikastikkeen peitossa! Ei! Ei kumpaankaan ruokaan kuulu tomaatti ja kutsun hovimestarin paikalle ja kysyn asiasta. Hän näyttää lautastani ja sanoo, että onhan siellä joukossa lihaakin! Protestoimme, mutta emme viitsineet palauttaa annoksia vaan hotkaisimme niistä hiukan, maksamme ihan tasarahan ja poistumme. Taidan kyllä kirjoitta asiasta Venetsian turistitoimistolle tai elintarvikehygienian tarkastajalle. Oli kerta kaikkiaan surkeata ja paikkakin melko epäsiisti. Miten me sinne oikein eksyimmekään?

Mutta konserttiin. Soittimina viulut ja bassot sekä cembalo, ja esiintyjiä kahdeksan. Kaikilla mustat asut, kiiltonahkakengät, eikä yhdelläkään ollut tatuointeja suomalaismuusikkojen tapaan. Kun suvussa taitaa olla muutamia esiintyviä artisteja, niin pieneksi vihjeeksi heille nuo siistit asukokonaisuudet!

Kuulimme Vivaldin kuusi kappaletta mukaan lukien Le quattro stagioni, Rossinin sonaatin n. 3 sekä Arcangelo Corellin concerto grosson op. 6 n. 1, ja illan päätteeksi Ravellin hienon Tziganen. Huomiotamme herätti se, että runsaslukuisen yleisön -  noin 200 henkeä  - joukossa oli paljon nuoria. Kun ajattelee Pälkäneen raunio-kirkon yökonsertteja, joissa on enimmäkseen vanhoja paikallisia ja muutamia keski-iän ylittäneitä kesäasukkaita, niin miten saisi meillä nuoret kirkkokonserttiin, jossa istutaan hiljaa eikä huidota kirkuen?

Draamaa ja kommelluksia

Kesken yhtä kappaletta viulisti nostaa jousen ilmaan ja lysähtää lattialle. Musiikki hiipuu, loppuu, hämmennystä, puheensorinaa, huolestuneet orkesterinjäsenet nuoren soittajan ympärillä. Yleisön joukossa on kaksi lääkäriä, jotka kiiruhtavat paikalle, ja hetken elvytyksen jälkeen solisti viedään sivummalle, ja konsertti jatkuu. Tauon jälkeen hän palaa joukkoon, mutta istuu nyt takarivissä. Olisikohan helle vaikuttanut?

Toinenkin pieni välikohtaus. Kesken Ravellia solistin leukatuki irtoaa, hän katselee sitä muutaman sekunnin, laittaa takaisin paikalleen, kumartaa hiukan ja jatkaa siitä, mihin jäi, ja soolo-osa sujuu hienosti. Täytyy taas kerran todeta viulun hienous instrumenttina.

Konsertin aikana suljen silmäni ja sointuja kuunnellessani ajattelen minkälaisen runon tai novellin saisi aikaan aiheesta Kattohaikaran elämää Venetsian kattojen yllä -  Sulla vita di cicogna bianca sopra i tetti di Venezia; olimme nähneet Rialton sillan alla poikasen.

Mitä tuosta hienosta konsertista muuta sanoisi. Se on kumma juttu, kun täälläkin oli yksi, joka liioitteli eleitään, cembalisti.

Ostoksia

Perjantai 30.6. Aamiaisen jälkeen ajamme vaporetolla San Marcuolan pysäkille ja jatkamme siitä leveää Strada Novaa kohti keskustaa. Ja niin kuin aina, esteettinen silmäni iskeytyy erään liikkeen ikkunassa olevaan solmioon. Se on ainoa kappaleemme, selittää myyjä, mutta ilmoitan haluavani sen taskuliinoineen. Onnistuuhan se, tosin myyjä joutuu nostamaan näyteikkunasta koko takkirakennelman sisälle ennen kuin saa sen solmion irti. Se sopii kuin nenä päähän tummansiniseen klubitakkiini. En yleensä käytä taskuliinaa, mutta kun tämä on samasta kankaasta kuin solmio, niin ehkä joskus voisi ajatella. - Matkan varrelta saimme pienet tuliaiset myös pikku-Annille ja Veikalle sekä Sallille.

Tästä tuli aika pitkä kävely helteisillä kujasilla, joita pitkin päädyimme Riva degli Schiavonille, San Marcon kiertäen hotelliin. Kun olen nyt päättänyt hylätä Harry´s Barin menin Gritti Palaceen tekemään pöytävarauksen; meillähän on täältä hyvät lounasmuistot edelliseltä matkaltamme.

Illallinen Terrazza del Dogella

Klo 21 ilmestyimme sitten palatsin kuuluisalle Terrazza del Dogelle; minulla nyt uusi solmioni saa ensiesiintymisensä, ja Rauni on hyvin tyylikäs. Paikan korkeata tasoa osoittaa sekin, kun istuuduttuamme passaripoika käy levittämässä suuret lautasliinat syliimme. Keittiön tervehdyksenä saamme hyvin mielenkiintoista punajuuripyreetä, melkein mustaa, sitä koristi herkullinen kesäkurpitsan kukannuppu.

Per primoksi otimme scampi al riso Hemingwayn tapaan. Olihan se hyvää, mutta täytyy sanoa, että ei ole HB:n scampi Thermidorin voittanutta. Di secondona  Raunilla on sogliola, kampelaa vihreän parsan kera. Hän kehuu kovasti ruokaansa, ja liene ollut syytäkin. Itse otan vertailun vuoksi taas lammasta. Hyvää kyllä, mutta ei aivan veterinaarien veroista.

Keittiöstä löytyy kyllä fine diningin hallitseva mestarikokki, sillä Raunin parsaa on hiukan viipaloitu ja kampela kiedottu taitavasti parsasuikaleisiin. Minun lammastani on somistettu pystyyn asetetuilla puolikoviksi keitetyillä pienillä porkkanoilla ja lisukkeena on inkiväärillä tuliseksi maustettua porkkanapyreetä.

Jälkiruokana Raunilla on vaniljajäätelöä, itse otan juustovalikoiman. Siinä on sopivan pieniä palasia juuri oikeassa kypsyysasteessaan, palanpainikkeena hiukan sherryä. Sitten vaan kahvit, lasku ja nukkumaan.

Mutta on se viihtyisä paikka! Lämmin kesäilta, nouseva kuu vilkkuu kiitävien pilvien lomassa, muutama lokki leijuu myötätuulessa, vastapäisten palatsien valot, missä syttyy, missä sammuu, gondolit lipuvat kanaalilla. Viereisessä pöydässä neljällä saksattarella on hauskaa, yhdessä pöydässä on isän ja äidin kanssa noin 6-vuotias poika, hänelläkin klubitakki ja mustat jalkineet.

Lähtöpäivä

Lauantai 1.7. Huone on luovutettava 11.30 mennessä ja jätämme laukut reseptionistin huomaan ja lähdemme nyt Frezzeriaa pitkin kohti Rialtoa ja palaamme Campo Maninin kautta Calle dei Fabbrille, jossa istahdamme matkamme viimeiselle aterialle Bistrot de Venise nimiseen ravintolaan, joka on tunnettu vanhojen paikallisten reseptien modernisoinneistaan. Otan nyt lasagnen, mutta oi, miten se on hyvää, juuri sopivan kokoinen ja suussa sulava. Raunikin on kovin tyytyväinen annokseensa carbonara con scampi. Näitä ennen tulee kuitenkin keittiön tervehdyksenä hiukan mustekalaa ties millä konstilla niin herkulliseksi tehtynä.

Hiukan vielä kiertelemme. Osaan Venetsian aika hyvin ulkoa, ja yhdellä kujalla sanon Raunille, että tuon kulman takana on paikallisten suosima pieni kahvila, jossa on punaiset nahkaistuimet. Ja siinähän se onkin. Siellä ei juuri käy turisteja, vaikka se on vilkkaalla alueella, koska ovesta näkyy vain hiukan luotaantyöntävä baaritiski ilman tavanomaisia välipaloja. Minut tutustutti tähän paikkaan sen hyvän kahvin takia muuan tuttavani, Paolo De Grandis. Hän on Biennaliin liittyvä kuraattori.

Menneitä muistellen

Siten istuskelemme jonkin aikaa hotellimme aulassa, ja muistelen portierin kanssa varhaisimpia käyntejäni, jolloin olin tutustunut paikan silloiseen johtajaan Luigi Serafiniin. Hänen kanssaan juttelimme maailman menosta ja parantelimmekin maailmaa, mutta nyt hänkin on jo poissa keskuudestamme. Moni hotellissa muisti minut aikaisemmilta kerroilta, olen kuulemma  un cliente pregiato, - ehkä se johtuu siitä että kunnioitan paikallisia pukeutumalla hyvin, olemalla selvin päin ja antamalla kunnon juomarahatkin!

Hotellin piccolo tuo laukkumme pysäkille, josta jatkamme Alilagunan veneellä lentokentälle, missä on samanlaista kuin aina ennenkin. En oikein tiedä, miten lentomatkustusta voisi tehdä mukavammaksi? Lento on melkein aikataulussa, ja saan matkalaukun nopeasti. Rauni tarttuu rattiin ja olemme kotona sunnuntaina yöllä klo 01. Tasan. Lämmin kiitos vaimokullalle kuluneista 30 vuodesta, mitkä tosin tulevat täyteen vasta 3.12. Ja siksi haluan matkoilla aina hemmotella häntä hyvillä aterioilla, kun hän on kotona se keittiömestari niin nyt hän saa nauttia muiden laitoksista ja huoahtaa hetken Venetsian taivaan alla.

Sveitsiläiset vieraat ja alkava amnesia

Kansainväliset tunnelmat saavat heti jatkoa, sillä jo maanantaina sveitsiläiset ystävämme  jo toisessa polvessa, Jaggit, tulevat kahville. Saksa menee aluksi vähän kangerrellen, kun on puhunut viikon italiaa, mutta sujuuhan se sentään. Mutta täytyy lopuksi tuoda esiin omaan ikääntymiseeni liittyvä alkava amnesia, jota kukaan ei tahdo uskoa, ei edes omalääkäri, mutta puheeni varsinkin muilla kielillä, mutta myös äidinkielellä on joskus katkeilevaa, koska en vaan muista sanoja. Semmoista se sitten on.

4.7.2017 PT

©  paul.tiilila@pp.inet.fi

 

 

 

JUHLIMME ETUKÄTEEN SYNTYMÄPÄIVIÄMME VENETSIASSA

Kertomus matkasta 19.  –  24.6.2016

Maaliskuun lopulla tulin ehdottaneeksi Raunille Venetsian matkaa. Olin hiukan hämmästynyt kun hänellä ei ollut mitään sitä vastaan. Tosin lupasin maksaa myös hänen matkansa sen kunniaksi, että hän täyttää kesällä 70 vuotta, ja minä itse syksyllä – jos Herra suo – 85. Tämä saa nyt sitten olla se viimeinen Venetsian matkani, kolmaskymmenesseitsemäs.

En oikein tiedä, miksi menen aina Venetsiaan. Ensimmäinen kerta oli 1982 silloisen ystävättäreni toivomuksesta. Hän oli aina halunnut sinne. No miksei, ajattelin, ja opiskelin sen takia italiaa. Se ensimmäinen kerta lumosi, kerta kaikkiaan. Siinä kaupungissa on sitä jotakin. Salaperäistä lumoa. Menneen ajan viehätystä.  Jotakin iloista, jotakin surumielistä. Kaunista. Rappiota.

Olen alkanut asettua tähän eläkeläisen asemaan enkä juurikaan osallistu mihinkään, mitä nyt joskus ilmaisen mielipiteeni lehtien palstoilla. Rauni sitä vastoin on täydessä työn touhussa ja hoitaa suvereenisti niin Pälkäneen soroptimistien kuin Vanhankirkon Suojeluyhdistyksenkin asioita sihteerin ominaisuudessa.

Taiteilussa olen mukana lähinnä muodon vuoksi. Jonkin verran huolta on aiheuttanut olympiataiteilijoitten yhdistyksen OFAA:n hallituksen enemmistön joutuminen kaakkois-aasialaisten käsiin lähinnä siksi, että heillä on kovin erilainen käsitys siitä, miten Suomessa rekisteröidyn yhdistyksen asioita pitää hoitaa. Ja sellainen käsitys, ettei jäsenmaksujen maksamisella ole niin väliä.

Postitaiteessa olen ollut mukana harvakseltaan ja ”kollegiaalisista syistä” osallistuin Pälkäneen kirjastossa pieneen yhteisnäyttelyyn, jonka tärkein asia oli sisareni Immen ensiesiintyminen taiteilijana varsin hyvin muotokuva- ja maisemamaalauksin.

Toukokuun lopulla tulee kansainvälinen vieras, bangladeshilainen, mutta New Yorkissa asuva ja työskentelevä Khurshid Alam Saleem. Hän on Euroopan kiertueella ja ottaa yhteyttä tiedustellen, voinko järjestää ohjelmaa Suomessa. No tietysti, onhan kyseessä olympiataiteilija, siis Olympia Fine Arts Association jäsen, tuttuni Pekingistä 2008 ja Malesian Penangista 2009.

Hän saapuu Hampurista Tukholman kautta Tampere-Pirkkalan lentoasemalle SAS`in lennolla. Olen kutsunut kotiin muutaman Eurooppalainen Kulttuuriyhdistys EKY:n taiteilijan ja lisäksi naapurin Erikan toimittajan ominaisuudessa. Raunin järjestämän tarjoilun ohella taiteilijat esittelivät töitään ja käymme lavean ja polveilevan keskustelun mahdollisuudesta pitää näyttely Saleemin galleriassa noin 60 km päässä Manhattanilta, New Islandin hyvällä asuinalueella. Näyttely olisi 2017 ja liittyisi jollakin tavalla Suomen itsenäisyyden 100-vuotisjuhlintaan.

 Saleem on asunut Yhdysvalloissa 30 vuotta mutta puhuu englantia varsin kummallisesti ääntäen. Niin, hän on meillä kaksi yötä. Seuraavana päivänä vien hänet Tampereelle, ensin lounaalle Bella Romaan – sivumennen sanoen melkoinen pettymys verrattuna entiseen Bella Romaan – ja sitten tutustumaan Grafiikanpaja Himmelblauhun. Siellä on aika mielenkiintoinen iPad-valokuvanäyttely. Poikkeamme vielä Keskus Galleriassa ja Stockmannilla kahvilla.

Aika kuluu jutustellen ja OFAA:n tilannetta päivitellen. Lauantaina olemme edestakaisin Mikon mökillä, missä Saleem ihastelee maisemia mutta ennen muuta pikku Annia. Kevyen lounaan jälkeen saatan hänet Valkeakosken linja-autoasemalle, josta hän jatkaa Terminaali 2:een ja sitä kautta Ateenaan ja lopulta kotiinsa.

En ole innostunut hänen näyttelyajatuksestaan, koska galleria on tunnin junamatkan päässä Penn-asemalta. Mutta päättäkööt EKY:n taiteilijat, eihän minun tarvitse sinne lähteä. Nykyinen puheenjohtajamme, Moona, hoitaa asiaa. Yhden työni Saleem kuitenkin haluaa sinne, eräälle rikkaalle maanmiehelleen, niin rikkaalle, että rakennuttaa heidän kotimaahansa parhaillaan suurta taidemuseota.

Rikkaus, vauraus ja varainkäyttö ovat mielenkiintoisia asioita. Hyvin kiinnostavaa on nähdä, mihin enemmän tai vähemmän julkisia varoja käytetään. Tuolla idässä näyttelyissämme on aina paljon sponsoreita, asumme 4-tähden hotelleissa ilmaiseksi 7-10 vrk, lähes täysihoito, kiertoajelut, work shopit yms. hyvin järjestetyn näyttelyn lisäksi, ja pisteenä kaikelle upea näyttelykatalogi.

Tällainen ei onnistu Suomessa eikä oikein Euroopassakaan. Tosin Bosnia&Herzegovinassa oli 2010 erinomaiset järjestelyt ja kroatialaisetkin ovat onnistuneet jotenkin saamaan läpi World Art Games-tapahtumansa, mutta heillä on ollut aikamoisia taloudellisia vaikeuksia. Ja pieni-muotoisemmin esimerkiksi Italiassa sponsoreita löytyy rahoittamaan ainakin hienoja katalogeja.  Maksajina ovat aina kunta, paikalliset pankit ja yritykset, posti ja usein maakuntakin.

Niin, kysymys on siis siitä, mihin varoja ohjataan. Kiinassa, Etelä-Koreassa, Intiassa, Malesiassa, Indonesiassa rahaa suunnataan mahtavien taidetapahtumien järjestämiseen. Voi tosin olla, että ne summat ovat heille pikkurahaa? Mutta läntisen markkinatalouden piiristä ei löydy seteleitä tällaisiin tarkoituksiin puhumattakaan nyt siitä, että saisimme lasikaton Pälkäneen rauniokirkkoon! Materialismi jyllää. Markkinavoimat hamuavat alati kasvavia voittoja. Ja jos varoja ohjataan kulttuurille, se menee niin sanotulle kulttuurille, muka-kulttuurille kaikenlaisten ihmeellisyyksien julkituomiseen, niin kuin nyt Mäntässäkin jokin virkattu poliisiauto! Luullakseni kysymys on siitä, että kriitikot eivät uskalla puhua keisarin vaatteista vaan ylistävät hullutuksia, jottei heitä syytettäisi ahdasmielisiksi ja taantumuksellisiksi. Pitäisi aina muistaa, että yksi kommunismin vahvimmista aseista oli juuri sekaantuminen kulttuuriin.

Kun lentomme lähtee aamulla varhain, olemme yötä Glo Airport hotellissa. Olen käyttänyt tällä paikalla olevaa hotellia siitä lähtien kun se avattiin noin 20 vuotta sitten. Ja nyt hotelli ”munaa”. En ole koskaan ennen saanut näin pientä ja huonosti varustettua huonetta kuin nyt. Kaksi aikuista mahtuu hädin tuskin.

Venetsian lentoasema sunnuntaiaamuna 19. kesäkuuta. Tuttu lämmin tuulahdus tervehtii meitä. Italialainen taiteilija Stefano Zanus on vastassa. Kun saavumme 9.35 ja saamme huoneemme vasta 13.30, Stefano on luvannut keksiä jotakin ohjelmaa pariksi tunniksi. Ajelemme eri puolilla Mestreä ja sitten menemme Forte Margheraan, jonne harva suomalainen lienee eksynyt. Se on lähes 50 hehtaarin puisto Venetsiaan päin mentäessä oikealla, juuri ennen sen pitkän Piazzale Romalle vievän pengersillan alkua.

Forte Marghera on ollut sotilasalue ja linnoitus, vähän samanlainen kuin Suomenlinna lukuisine muureineen, vallituksineen ja vanhoine kasarmeineen. Arkkitehtuuri, jos sellaisesta voi puhua, on ranskalais-itävaltalaista linnoitustekniikkaa. Nykyisin alue on kansanpuistona ja joissakin kunnostetuissa kasarmeissa on osia Venetsian arkkitehtuuribiennaalista.

Kävelemme puistossa, nautimme kahvit, Stefano esittelee sorjan tyttärensä, joka on täällä kesätöissä valmistuttuaan keväällä. Viihdymme suurten lehtevien puiden siimeksessä. Mustarastaat huhuilevat, jokin haukka vilahtaa ohi.

Venetsiaan. Ystävällinen Stefano vie meidät Piazzale Romalle asti. Sieltä marssimme uuden sillan yli Lista di Spagna-nimisen kadun alkupäässä sijaitsevaan hotelliimme Belle Epoque, jossa olen tainnut olla ehkä kymmenkunta kertaa. Jätämme laukut aulaan ja menemme lounaalle vastapäätä olevaan trattoria Povoledoon, jonka terassi on aivan Canal Granden äärellä. Ihan vaan ”lohturuokaa” kun odotamme huonettamme.

Povoledokin saa pitkän miinuksen. Raunin kana on kuiva, minun lampaankyljykseni ovat muutamia vähälihaisia luita. Ja odottavan aika on pitkä. Mutta olemmehan kuitenkin Venetsiassa, sää suosii, vaporetot, veneet ja gondolit keikkuvat kanaalin aalloilla, italian kieli kaikuu joka puolella.

Saamme suuren huoneen, arviolta noin 25 neliötä, ja kylpyhuonekin on tilava. Ainoa huomautus tulee pienestä vanhanaikaisesta televisiosta, josta näkyy vain muutama kanava. Mutta siitä viis. Hotelli tiesi, että tulemme Venetsiaan juhlimaan Raunin 70-vuotisuutta ja niinpä pöydällä odottaa viisi komeata ruusua maljakossa, pullo proseccoa jäissä ja oikein iso suklaarasia! Kiitos! Mille grazie!

Majoitumme, katselen formuloita ja alamme hiljalleen valmistautua iltaa varten, sillä meillä on liput La Feniceen, Venetsian kuuluisaan oopperataloon Verdin La Traviatan esitykseen. Olen jo maaliskuussa hankkinut meille hyvät paikat keskikäytävän vieressä takapermannolla. Mitä formuloihin muuten tulee, niin eivätkö ne ole tavallaan nykyajan oopperoita, draamaa ja moniskaalaista pauhua pari tuntia? Ja loppu usein yllättävä.

Mutta nämä selfiet! Kun ihan aikuisetkin, siis keski-ikäiset, varttuneet ihmiset, ottavat selfieitään niin että koko katsomo salamoi. Mikä villitys se on, ja lisäksi, kun katsomon yllä juoksee kaksikieli-nen teksti, jossa pyydetään olemaan ottamatta kuvia. Niin mutta me nyt vaan otamme, ja räiskis taas, ajattelevat nuo itsekkäät. Onneksi se sentään loppuu kun esitys alkaa.

Ensimmäinen näytös on hyvä, orkesteri soittaa mainiosti ja Irina Dubrovskaya laulaa hienosti Violetan roolin, varsinkin suuri aaria saa kylmät väreet kulkemaan, ja muutkin onnistuvat. Toisessa näytöksessä esiintyjien ote minusta jotenkin hiukan latistuu, tai ehkä Verdi on kirjoittanut sen sellaiseksi, saadakseen taas lentoa kolmanteen osaan, joka kuitenkin tavallaan hiipuu loppua kohti Violetan kuollessa rakastettunsa käsivarsille. No, en ole alkuunkaan mikään oopperamusiikin tuntija joten tämä on nyt vain omaa vaikutelmaani. Salintäysi yleisö kyllä taputtaa, hurraa, tömistää ja huutaa seisaaltaan bravoaan. Kun La Fenicen upea sali on täpötäynnä ”hattuhyllyjä” myöten niin suosionosoitusten pauhu on melkoinen.

Kyllä minä pidän Verdin kamarimusiikista, mutta en ole oopperoiden ystävä, koska niissä on asioita toistelevaa laulua ja lallatusta sekä sekavaa liikehdintää ja sievistelevää hypähtelyä.

Muuten on hauska seurata yleisöä. Italialaiset ovat hyvin pukeutuneita niin kuin mekin, mutta osalla turisteista ei ole mitään tapoja. Täytyy sanoa, että paikannäyttäjätytötkin ovat paremmin pukeutuneita kuin melkoinen osa katsojista. Yksi keski-ikäinen saksalaismies tulee reppu selässä, monet naiset ovat sandaaleissa rumat varpaat harottaen, hiukset sekaisin. Ihan asekauppiaan näköinen mies nukkuu Raunin edessä, pää vain nuokahtelee. Ja siten todelliset fanit, yksi on niin innoissaan, että nousee aitiossa seisomaan aina aarioiden aikana, ja yksi toinen pitää käsiään valmiina taputusasennossa jo kauan ennen kuin taputtaminen alkaa. - Oikeastaan hauska ilta.

Säätiedot ovat luvanneet meille sateisia päiviä, mutta maanantaina heräämme aurinkoiseen aamuun. Vahvistamme itseämme tukevalla aamiaisella. - Kun aikoinaan aloin kulkea Italiassa, hotelliaamiainen saattoi rajoittua korppuun, mutta nykyisin useimmissa hotelleissa on jo kunnon aamupala, niin täälläkin. On suolaista ja makeaa monta lajia, valmiiksi kuorittuja kananmuniakin. Kuka se sanoikaan, että kehitys kehittyy, taisi olla ”vanhan liiton” kepulainen ministeri.

Kävelemme Ponte degli Scalzin sillan yli ja läpi San Polon ja Santa Crocen kaupunginosien. Pistäydymme kahdessa tutussa kirkossa, joissa on upeita marmorialttareita ja mestareiden suuria maalauksia, ja kurkistamme myös Leonardo da Vinci museoon. Muistanette hänet ehkä parhaiten Mona Lisasta ja Ehtoollisesta, mutta hän oli ennen muuta hämmästyttävä keksijä. Osaa näistä keksinnöistä saamme ihmetellä museossa, muun muassa seinäkelloa, jonka mekanismi on hyvin mielenkiintoinen. Ihmeellisen tarkkoja ovat myös hänen piirroksensa ihmisen anatomiasta. On todella traagista ja kuvaavaakin, että tämä eräs ihmiskunnan harvoista kaikkien aikojen universaaleista neroista sitten kuolee unohdettuna Ranskassa.

 Lähellä Rialtoa nautimme hyvät tramezzinot. Jatkamme sillan yli, katselemme Mercerian ikkunoita – niin kovin moni liiketila on taas vaihtanut omistajaa tai vuokralaista, turistikama valtaa alaa. Istahdamme pöytään Quadrin puolella, mutta kun tarjoilijoita ei näy mailla halmeilla, menemme torin yli Florianin puolella ja tilaamme kaakaot kermavaahdon kera.

Miten joku oli puhunut sateesta? Taivaalla ei pilven hattaraa, lämpötila varjossa yli 30ᵒ. Mutta eihän lämmin luita riko, sanoo sananparsikin. Alamme kuitenkin haeskella lounaspaikkaa varjon puolelta. Campo S.M.del Giglion laidalla on ravintola Al Giglio, jossa olemme ennenkin syöneet aika hyvin. Hovimestari ohjaa meidät pöytään. Sen jälkeen ei tapahdukaan mitään! Naapuripöytään tulee ihmisiä, heille tuodaan heti ruokalistat. Tarjoilijat kantavat oluttuoppeja, viinikannuja ja ruokia, mutta kukaan ei noteeraa meitä. Mitäs tämä nyt on? Jätämme pöytämme ja suuntaamme läheiseen Gritti Palaceen ajatellen vahingoniloisina, että Al Giglio jää nyt ilman rahojamme.

Amerikkalaisten suosikkikirjailija Ernest Hemingway viihtyi Venetsiassa ja erityisesti Gritti Palacessa ja Harry´s Barissa. Moni amerikkalainen ei Venetsiasta paljon muuta tiedäkään ja siksi juuri näissä kahdessa paikassa heitä tapaa paljon. Niinpä nytkin. Taisimme olla suurella terassilla ainoat ei-jenkit.

Tämä terassi on Canal Granden varrella, kutakuinkin vastapäätä Santa Maria della Salute-kirkkoa. Oikeastaan parempaa paikka istuskella ja aterioida on vaikea kuvitella. Erilaiset veneet ja vaporetot lipuvat ohitse, tervapääskyt kaartelevat korkealla kirkon kupolin yllä, jokin lokki liitää veneen perässä. Terassin Riva-tuolitkin ovat poikkeuksellisen mukavat.

Rauni aloittaa lounaan bellinillä, minä Hemingwayn suosikkimartinilla. Alkuruokana vaimolla on vihanneskeitto kirkkaassa liemessä, itselläni prosciuttoa melonin kera. Pääruoaksi olemme valinneet häränfileen viipaleita. Filee on ensin kunnolla paistettu, aivan oikeaoppisesti, ulkoa hyvin paistunut, sisällä juuri oikea punerrus. Ja niin mureaa että oikein! Ja herkullista. Kaiken kruunaa juomana pehmeä Barolo.

Osaan italiaa aika hyvin, ja niinpä huomaan myös kielen poikkeukset tai virheet. Esimerkiksi La Fenicessä esiripun yllä juoksee kulloinkin laulettava teksti. Siellä vilahti sana kyyneleet, se oli virheellisesti kirjoitettu muotoon lagrime, kun oikea muoto on lacrime. Lisäksi huomasin suuren joukon sanalyhennyksiä, ilmeisesti kaikki sovitettuna paremmin laulettaviksi. Voihan olla, että gr (lagrime) on helpompi laulaa kuin cr (lacrime)? Kokeilkaapa.

Italian kielessä on myös hallittava sanojen paino, koska se vaikuttaa mm. monikon päätteeseen. Normaalisti co-pääte on monikossa chi, mutta jos paino on epäsäännöllinen, monikko onkin ci. Tämän huomasin kun maassa oli pormestarin (sindaco) vaalit ja lehdet kirjoittivat sindaci, näin siksi, kun paino on sanan alussa. No, se siitä, mutta olin mielissäni, kun yhdessä liikkeessä myyjä kysyi ”mistä oikein olette, kun puhutte noin hyvää italiaa?”. Ihan harjoituksen vuoksi puhun usein enemmän kuin mitä itse asian toimittaminen vaatisi.

Seuraavana päivänä kävelemme Strada Novaa eli Canal Granden vasemmalla puolella kulkevaa varsin leveätä reittiä kunnes tulemme Coinin tavaratalon kohdalle. Käymme kyselemässä pikkulasten vaatteita Annille tuliaisiksi, mutta myyjätär ilmoittaa, että heidän kesävaatesesonkinsa on jo ohi, mutta menkää Mestren Coiniin, siellä on laajemmat valikoimat.

Carlo Goldonin patsaan kohdalla pujahdamme alikulun kautta Salizada San Lio-kujalle ja sieltä edelleen Mercerian kautta Markuksen torille ja Lavenan kahvilaan. Nautimme siellä oikein runsaat ja herkulliset jäätelöt ja ihmettelemme vähäpukeisia erittäin lihavia nuoria naisia, jota syövät lisää jäätelöä ja leivoksia. Tarkistamme vielä Frezzerian ja Calle dei Fabbrin ikkunat ja palaamme vaporetto kakkosella.

Päivälliselle menemme nyt Harry´s Bariin. Astun sisälle tähän legendaariseen paikkaan 153. kerran. Täällä toki näkee, kuulee ja tapaa muitakin kuin amerikkalaisia. Toisella puolellamme on italialainen pariskunta, toisella puolella jenkkipari. Mies miettii, ottaisiko hampurilaisen! Yksi vanhemmista tarjoilijoista tulee todella iloisena tervehtimään, ”hauska nähdä vanha kanta-asiakaskin pitkästä aikaa”. Juu niin, siis kolmen vuoden paussihan tässä onkin ollut, pitempi kuin koskaan ennen. Sen se tekee, kun meitä eläkeläisiä kurjistetaan jatkuvasti, indeksejä jäädytetään, osia leikataan, ja syynä on vain SAK:n joukkojen kateus: kun me emme nyt saa haluamiamme korotuksia, nipistetäänpä vähän eläkeläisiltäkin. Kolmikannan taholta nämä aloitteet yleensä tulevat, eihän eläkkeiden leikkauksilla ole valtiontalouden kanssa juurikaan tekemistä.

Istumme siis mukavasti omassa kulmassamme ja ihailemme ikkunasta näkyvää laguunia sekä Punta Doganan kullattua palloa. Rauni aloittaa prosciutolla ja melooneilla, minä carpacciolla, yhdellä paikan klassikoista. Pääruoaksi otamme kumpikin scampi al riso pilaf, joka on todella herkullista syötävää. Kun otamme aterian jälkeen vain kahvia, niin tarjoilija tuo ilmaiseksi palan talon mehevää suklaakakkua.

Täytyy sanoa: tällä kertaa Harry´s Bar ei kaikesta hyvästä palvelusta, ilmapiiristä ja ruoasta huolimatta saa ykköspaikkaa, joka nyt siirtyy Gritti Palacelle, nimenomaan lihan täydellisen kypsyysasteen ja maun takia. Ja sekin on todettava, että onhan täällä ihan kiskurihinnat. Kun Gritissä lasku jäi hiukan alle kahdensadan, täällä se ylittää reilusti kolmensataa. 

Palaamme vaporetolla. Siellä tungoksessa huomaan ihanteellisen jalkaterän: nilkan ja varpaiden tyven väli on pitkä ja loivasti kaartuva, virheettömät varpaat pitkät ja suorat. Tämähän on makuasia, mutta minusta esteetikkona tuo on kauniimpi kuin leveä jalkaterä lyhyin lihavin varpain ja vaivaisenluuhöystöllä. Ihan liian paljon näkee hoitamattomia jalkoja ja rumia isovarpaan kynsiä.

Hotellin pienestä televisiosta seuraan jalkapalloa, jota nyt tulee EM-kisojen takia jatkuvasti. Se on peli, jota on aika mukava seurata, varsinkin näitä hyviä joukkueita. Kunhan se ei muuttuisi taitopelistä jääkiekon tapaan isojen miesten rymistelyksi.

Keskiviikkona helle jatkuu. Ennen matkaa tarkistin ennusteen ja täällä piti olla sadetta harva se päivä. Vaan eipä ole. Pilvetön taivas, hehkuva päivänpaiste, ilma velloo kapeilla kujilla kuumuutta hohkaavien kiviseinien vain lisätessä lämpöä, jota lienee auringossa yli 40ᵒ koska varjossakin on virallisesti 31-33 astetta.

Tranvia on valmistunut, tai monorail, se on yksikiskoinen raitiotie joka kulkee Mestrestä aina Piazzale Romalle asti ja tulevaisuudessa sitä on tarkoitus jatkaa lentokentälle saakka. Silloin pääsee ratikalla suoraan lentoasemalta Piazzale Romalle. Me matkaamme sillä Mestreen ja nousemme keskustassa pois, lähellä suurta tavaratalo Coinia.

Täältä löydämme pikku Annille tuliaisen ja Rauni ostaa itselleenkin kesäisen kevyen kotihameen. Kävelemme Piazza Ferrettolle, liikuskelemme varjoissa aukion hehkuessa kuumuutta, nautimme virvokkeita ja levähdämme Duomo di Mestren viileydessä. Ihmettelemme tämänkin katolisen San Lorenzolle pyhitetyn kirkon uhkeutta. Kuinka paljon näitä hienoja kirkkoja onkaan, ja miten moni niistäkin on rakennettu yksityisin varoin, kokonaan tai osaksi. On se kyllä hyvä, että joskus on ollut kunnolliset tuloerot, joiden avulla Eurooppakin on täynnä upeata rakennustaidetta. Ajatelkaa nyt, miltä maailma näyttäisi ilman mesenaattien ja muitten rikkaitten rahoittamia palatseja, kirkkoja ja linnoja.

Takaisin taas tramilla. Hiukan kiertelemme Ple Roman takamaastossa ja nautimme kevyen lounaan kanavan varrella vastapäätä rautatieasemaa. Rauni ottaa nyt pizza quattro stagionen ja minä tilaan gnoccheja. Sitten vaan Ponte degli Scalzin yli ja siestalle. Rauni oikein nukahtaa, minä katselen Italian parlamentin kyselytuntia. Aika moni on poissa, ihan niin kuin meilläkin eduskunnan kyselytunneilta.

Illalla koko päivän kestänyt auringon hehku on saanut ilman jo aika kuumaksi ja tyydymme melko lyhyeen kävelyyn Canale di Cannaregion rantaa pitkin. Palaamme Lista di Spagnalle ja pujahdamme Trattoria Povoledoon, jossa saamme pöydän aivan veden partaalta, kukkivien petunioitten viereltä. Kanaalia pitkin puhaltava vieno iltatuuli helpottaa oloa. Vahvistamme itseämme jollakin tavallisella turistiruoalla. Rauni viilentää oloaan valkoviinillä, minä oluella. Opin uuden sanankin. Ohitse kulkee poliisivene, mutta kyljessä lukee: Polizia Penitenziario. Tuo outo sana on vankila ja kyseessä siis vankienkuljetus. Tottakai, tapahtuuhan sitä täälläkin. Milloin kanaalia kiitää palokunta tai ambulanssi, milloin taas poliisi tai tulli sinivalot vilkkuen.

Torstai alkaa dramaattisesti, kun Raunin paikattu hammas lohkeaa aamiaispöydässä. Puolet hampaasta löytyy paninosta. Hotelli ohjaa apteekkiin, kun kysymme hammaslääkäriä, ja apteekki neuvoo vastaanoton ihan läheltä, mutta Rauni soittaa Suomeen ja tavoittaa oman dentistansa ja saa ajan jo seuraavan viikon keskiviikkoaamuksi.

Ajamme vaporetolla Rialto Mercaton pysäkille, kuljeskelemme Santa Crocen kujasilla ja jatkamme taas vesiteitse San Tomàn pysäkiltä Accademian fermatalle. Siitä kävelemme Dorsoduron sestieren poikki Zatteren rannalle, jossa lounastamme eräänlaisella ravintolalautalla. Istumme varjossa katoksen alla, aallot loiskuvat lautan kylkiä vasten, monenmoiset laivat, veneet, gondolit ja vaporetot kulkevat ohitsemme. Mitä syömme, en muista, jotakin tavallista, kunhan istumme ja katselemme Giudeccan kanaalin liikennettä ja Giudeccan saaren  pitkää profiilia, joka päättyy mantereen puoleisessa päässä Hilton Molino Stucky-hotelliin, jonka avajaisia Paris Hilton kunnioitti läsnäolollaan. Rakennus oli pitkään tyhjillään, vanha suuri mylly, kunnes hotelliketju keksi sen ja muutti loistohotelliksi. Täällä halvin huone taitaa maksaa 379 euroa yöltä, kun Gritti Palacessa edullisin hinta lienee tuhannen euron paikkeilla. Siis vuorokaudelta. Ja rikkaita riittää.

Matka on kääntynyt loppusuoralle. Kun lähtö on aikaisin aamulla, palaamme hotelliin ja alamme pakata kaikessa rauhassa. Välillä katson jalkapalloa, syömme suklaamme loppuun, käymme ties monennenko kerran suihkussa.

Perjantaina varhain taksilla lentokentälle. Palaamme business-luokassa, onhan se mukavampaa kuin turistiluokan ahtaudessa, ja saamme jotakin syödäksemmekin, ja se siitä matkasta.

Voihan tämä kuulostaa siltä, kuin olisimme lottovoittajia tai muuten vaan hyvätuloisia, mutta ei se niin mene, vaan taloudenpitoni perustuu aina ajan tasalla oleviin tilitietoihin ja moniin eri tileihin, joilta en siirrä rahoja toisten katteeksi, vaan pidän esimerkiksi talonhoitotilin ja matkatilit tarkasti erillään toisistaan. Sitten, kun matkatilille on kertynyt pienistä summista riittävästi rahaa, on taas matkan aika.

Tulemmehan me kohtalaisesti toimeen, mutta kyllä elintasoni on laskenut tuntuvasti sitä mukaan kun eläkkeitä on leikattu, indeksejä jäädytetty. Ostovoima on laskenut.

Ja sitten yhden eläkevakuutusyhtiö toimitusjohtaja kehtaa ehdottaa eläkeperusteisiin puuttumista. Hänen mukaansa eläkkeitä ei pitäisi maksaa luvatun suuruisina, etuperusteisuudesta olisi luovuttava.

Suomalainen työeläkejärjestelmä lähti aikoinaan siitä, että eläke on 60-66 % palkasta. Erilaisin kolmikannan vaatimien ja valtiovallan toteuttamien heikennyksin tällä tasolla ei enää olla, kaukana siitä. Ja nyt siis ehdotetaan perusteittenkin muuttamista, jotta globaali markkinatalous saisi riistettyä eläkkeistäkin mahdollisimman suuren osan hillittömiin spekulaatioihinsa ja johdannaispeleihinsä. Hävytöntä. Kapitalistien ahneutta.

Suomessa on aina kunnioitettu lupauksissa pysymistä. 1980-luvulta lähtien varsinkin SAK ja demarit yhdessä muitten kanssa ovat lipuneet lupausten pitämisten linjalta, pääasiallisena syynä kateus: kun joudumme tinkimään palkankorotuksista, niin leikataanpa eläkeläisiltäkin. Läheskään aina mitään todellista tarvetta kaksinkertaisiin leikkauksiin ja indeksien jäädyttämiselle ei ole ollut.

Ai muka viimeinen Venetsian matka?

Turistilaumoja, kuumuutta, ahtautta, tungosta. Kiskurihintoja. Luokatonta, kaukoidässä lapsilla teetettyä tavaraa. Surkeita turistimenuja. Miten minä, paljasjalkainen metsänpoika, Viipurinlahden Hakaniemen tammilehdoista, Rasalahden lintuviidakon rantamilta, olen tänne joutunut?

28.6.2016 PT

paul.tiilila@pp.inet.fi